Lue keskustelun säännöt.
Koulukiusaaminen jätti valtavat arvet mun poikaan. Tämä huoli ei varmasti koskaan lopu.
03.10.2021 |
Oli pienenä niin hiljainen ja mielyttämisen haluinen, että oli kiusaajille helppo uhri. Poika teki vaikka mitä typerää, koska luuli, että saisi sillä tavalla arvostusta muilta pojilta. Mä en aluksi edes ymmärtänyt, että kyse on kiusaamisesta vaan luulin, että mun poika on ilkeä ja ajattelematon ja vedettiin miehen kanssa aina yhä tiukemmat rajat pojalle. Jälkeenpäin mä oon syyttänyt tästä niin paljon itseäni, kun en heti huomannut.
Pojalla oli 11v synttärit, kun tämä koko kuvio mulle paljastui. Muistan kun askarreltiin hienot kutsukortit muutamalle luokan pojalle ja poika oli yhtä hymyä koko illan. Seuraavana päivänä soitti mulle töihin koulun jälkeen ja itki puhelimeen, että pojat repi ne kutsut ja nauroi hänelle. Silloin ymmärsin, että ei ne mitään kavereita olleetkaan.
Poika vaihtoi koulua ja uudessa koulussa kaikki meni hyvin. Siellä onneksi sattui olemaan toinenkin rauhallinen poika, jolla oli pari hyvää kaveria ja poika pääsi siihen porukkaan mukaan. Hänen on kuitenkin ollut vaikea luottaa ystäviin ja muistan monena iltana kertoneen hänelle, kuinka tärkeä ja arvokas hän on. Hän myös kysyi joskus suoraan, että rakastetaanko me häntä ja jos hän kuolisi, itkisinkö mä. Aivan kamalia keskusteluja oman lapsen kanssa.
Teini-iässä tuli tytöt kuvioihin ja pelkäsin niin paljon, että saa siipeensä ja sitten sattuu. Niinhän siinä kävikin ja poika taas kävi läpi sitä, voiko kukaan hänestä tykätä ja tykätäänkö me iskänkään kanssa oikeasti. Sitten se kääntyi siihen, että poika alkoi leikkimään tyttöjen kanssa ja mäkin monesti sanoin, että älä jatka tuota, mutta mitäpä se teini vanhempaansa tuossa asiassa kuuntelee.
Mutta nyt on jo yliopistossa ja aika on korjannut pahimmat haavat. On saanut ystäviä ja haluamansa opiskelupaikan. Silti arvet kulkee mukana ja epäluottamus muihin ihmisiin. Pari viikkoa sitten poika soitti mulle ja aloitti puhelun "ei olla soitettu pitkään aikaan, ootko jo unohtanut mut". Vaikka sen jälkeen sanoi, että se oli läppää, uskon, että pieni totuus siinä oli mukana. Sanoin hänelle siinä, että hän on mulle edelleen todella rakas ja ajattelen häntä usein niin hän totesi, että "niin varmaan, oikeesti et edes muistanut enää et mäkin oon olemassa". Ja nauroi päälle. Tuli tuohon taustaan peilaten hirveän paha mieli ja olen nyt muutaman päivän välein yrittänyt soittaa tai laittaa viestiä. Nyt mua sattuu ja on ikävä häntä. Kumpa hän tietäisi sen.
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
Blaa blaa blaa
Tää on hyvä biisi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katso peiliin ap. Miksi lapsesi jatkuvasti epäilee vanhempien rakkautta. Minua kiusattiin rankasti koulussa, silti en koskaan epäillyt rakastaako vanhempani minua. Oletko ap kuitenkaan tukenut poikaasi riittävästi. Et ilmeisesti pidä poikaasi paljon yhteyttä.
Ap, poikasi ei ole kuitenkaan enää mikään lapsi vaan parikymppinen sälli. Älä nyt sille ala joka päivä soittelemaan jotain vanhemmat rakastaa sinua- puheluita, haloo. Jos Siis haluat että poikasi joskus löytää vielä tyttöystävän. Kukaan ei halua mitään äidissä roikkuvia mammanpoikia.
Ikävää tuo lapsuuteen koulukiusaus mutta eiköhän poikasi jo pärjää, jos kerran ystäviäkin löytänyt. Monia muitakin kiusataan eikä koskaan löydä paikkaansa elämässä. Rehellisesti sanottuna mun mielestä tuo pojan heitto kuulosti ihan läpältä.
Toivottavasti kypsyminen auttaa. Onkohan poikien kanssa yleensä työläämpää tämä tuntojen käsittely ja jää helposti puolitiehen? Itsetunto taitaa vieläkin riippua liikaa porukoista, se olisi se kuuma peruna.
Minun pojan entiset kaverit pahoinpiteli mun pojan ( useasti) ja nyt oma poikakin avannu rikosrekisterin, kun joutu puolustautumaan hyökkääjiä kohtaan koulussa. Mutta onneksi henki säilyi tällä tavalla, vaikka itse sai syytteen pahoinpitelystä. Itsepuolustusta ei saisi olla. Tämäkin on murheellista kestettävää.
No ei me olla tästä ihan näin suoran puhuttu, mutta joskus olen jotain kautta kysynyt hänen ajatuksiaan siitä tilanteesta. Mutta muistan miten mua ahdisti kuulla mitä poika sanoo ja tein samalla ruokaa ja yritin näyttää kiireiseltä... Ihan kamalaa myöntää tämä, mutta niin mä olen tehnyt. Tuosta on kuitenkin jo kauan ja toivon, että olisin nyt jo tarpeeksi vahva kuulemaan kaiken minkä poika on valmis sanomaan. Tästä olisi tosi tärkeä puhua, koska selvästi tämä vaivaa meitä molempia jollain tavalla.
Ja kiitos! ❤️ Jotenkin helpottunut olo, kun oon saanut purettua ajatuksiani, vaikka en teitä edes tunne. Ap