Miten käy yksinäisille ikisinkuille?

Köpelösti.

Uskoisin, että aika monella ikisinkulla vanhuus on sisällöltään aika tyhjää. Jos ei ole lapsia eikä puolisoa, niin elämän ehtoopuolella varmasti tulee mietittyä, että olikohan se kuitenkaan se oikea polku. Veikkaisin, että suurin osa ihmisitä kuitenkin haluaisi jättää jälkeensä jotain pysyvää eikä olla sukulinjansa viimeinen. 

Meinaan tehdä oman ratkaisuni ennen vanhuutta. 

Toivottavasti en unohda uskoani kun tulen vanhaksi ja höperöksi. Jumala on ainoa mitä tarvitsen.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki me lähdetään yksin täältä

No onhan siinä nyt eroa että lähdetkö ihmisten ympäröimänä vai että löydytkö muumioituneena jostain kerrostaloyksiöstä.

Ajattelitko sen yksinäisen sinkun elämän muuttuvan vanhana? Ihan samanlaista se on kuin nytkin. Yksinäistä. Isoin harha elämässä on, että elämä jotenkin muuttuu, kun sitä ja tätä tapahtuu. Ei muutu, jollet itse aktiivisesti muuta asioit eli ala pitää yhteyttä sukulaisiin, syventämään ystävyyksiä, tutustumaan uusiin ihmisiin jne.

Vierailija kirjoitti:

Surullista ja ahdistavaa, että se vanha sukulainen siellä vanhainkodissa vaan istuu sängyllä yksinäisenä kyynel silmäkulmassa, kun nuori sukupolvi elää elämäänsä ajattelematta vanhusta ollenkaan. Joskus se vanhakin oli nuori ja eli normaalia elämää... Nyt päivät ovat samanlaisia, pian ei enää pysytä laskuissa mikä viikonpäivä tai kuukausi on menossa.

Televisiota ei voi katsoa, eikä kirjoja lukea, kun ei enää näe tai kuule kunnolla. Ruokakaan ei maistu..

Ja jossain vaiheessa se yksinäinen kuolema koputtaa vanhainkodin huoneen oveen.

Niin. Ja sitten on niitä vanhuksia jotka ovat sössineet itse asiansa ja sen takia esim. lapset ei halua olla tekemisissä. Itse eivät luultavasti edes tajua, että ovat toimineet väärin.

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin, että aika monella ikisinkulla vanhuus on sisällöltään aika tyhjää. Jos ei ole lapsia eikä puolisoa, niin elämän ehtoopuolella varmasti tulee mietittyä, että olikohan se kuitenkaan se oikea polku. Veikkaisin, että suurin osa ihmisitä kuitenkin haluaisi jättää jälkeensä jotain pysyvää eikä olla sukulinjansa viimeinen. 

Pysyvyys on pelkkä illuusio, oli jälkeläisiä tai ei. Aikanaan se jälkipolvikin katoaa maan päältä, eikä heitä vähän ajan päästä muistele kukaan.

Mitä vanhainkoteihin tulee, nykyään niihin päästään eikä jouduta. Vanhuus ei ole mukavaa, asuipa sitten vanhainkodissa tai kotihoidon ja/tai sukulaisten varassa kotona.

No onhan siellä vainhainkodissa muita vanhuksi, joiden kanssa voi jutella. 

Olen itse parisuhteessa mutta tämä asia on vähän turha mietittäväksi. Ensinnäkin kaikki kuolee yksin kuitenkin, ja voi joutua vanhainkotiin vaikka ei olisi yksin, puoliso voi kuolla aiemmin tai lapsetkin voi, mistään ei voi tietää. Siksi kannattaa elää tätä hetkeä siten että nauttii siitä.

Ihan samalla tavalla kuin nytkin, ja vanhainkodissa on vielä enemmän seuraa. 

Tuskinpa tulevaisuudessa vanhainkoteja tässä muodossa on. Ja kuten joku kirjoitti, niihin päästään, ei jouduta.

Kotona ihmiset tulevat olemaan loppuun tai lähes loppuun saakka. Virtuaalihoito yleistyy, nyt jo kauppatilaus toimitetaan ovelle. Koneellinen lääkejako on jo nyt myös kotihoidossa. Ehkä kerran viikossa joku käy auttamassa suihkussa. Aika vähiin ne oikeat ihmiskontaktit jää. Kannattaa ruinata lääkäriltä sellaiset lääkkeet, että aika kuluu nukkuessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki me lähdetään yksin täältä

No onhan siinä nyt eroa että lähdetkö ihmisten ympäröimänä vai että löydytkö muumioituneena jostain kerrostaloyksiöstä.

Missähän päin Suomea vanhukset elävät perheensä keskellä "ihmisten ympäröimänä"?

Vai tarkoititko niitä ventovieraita kanssadementikkoja siellä vanhainkodissa?

Mielummin kyllä kuolisin ja muumioituisin kotiini, kuin vaipat housussa, kiisselit rinnuksilla, tajunnan rajamaille "lääkittynä" laitoksessa.

Vierailija kirjoitti:

Surullista ja ahdistavaa, että se vanha sukulainen siellä vanhainkodissa vaan istuu sängyllä yksinäisenä kyynel silmäkulmassa, kun nuori sukupolvi elää elämäänsä ajattelematta vanhusta ollenkaan. Joskus se vanhakin oli nuori ja eli normaalia elämää... Nyt päivät ovat samanlaisia, pian ei enää pysytä laskuissa mikä viikonpäivä tai kuukausi on menossa.

Televisiota ei voi katsoa, eikä kirjoja lukea, kun ei enää näe tai kuule kunnolla. Ruokakaan ei maistu..

Ja jossain vaiheessa se yksinäinen kuolema koputtaa vanhainkodin huoneen oveen.

Maalailet kyllä herkin vedoin tilannetta, mutta kerro nyt meille omaisille, joilla on omainen hoivakodissa, että miten voisimme ratkaista asian? Meillä on oma raskas arkemme. Emme voi sille mitään, ettei vanhus pärjää asunnossaan, eikä meidän asunnossamme, yksin koko päivää. Se vanhuksen ajatteleminen ei kuitenkaan häntä auta. Ajattelen päivittäin ja käyn viikoittain, mutta muuttaako se mitään?

Hyvin käy. Paremmin kuin lapsellisille. Lapselliset joutuu katkerasti pettymään kun jälkipolvi ei palvelekaan. :DDDDDDD

Käsi sydämelle, monestiko viikossa käytte nyt sitä omaa vanhainkodilla istuvaa sukulaistanne katsomassa? Jouluna kukat ennen juhlia (aatto rauhallisesti oman perheen kesken laskeutuen rauhalliseen punaviinijuhlaan) ja äitien/isäinpäivänä? Juhannuksena mökille mielummin.

Luuletteko te että omat lapsenne lopettavat oman elämisen siinä vaiheessa, kun joudut laitokseen, ja joka päivä ajavat 110km teitä katsomaan?

Isäni on vanhainkodilla ja olen paljon jutellut hoitajien kanssa käydessäni. Ensinnäkin, meidän perheenjäsenet käy kaikkein useiten (1-2 krt/kk). Osalla käy kerran vuodessa joku.

Toiseksi, eniten hädissään ovat ne vanhukset, jotka odottaa sitä tytärtä tai poikaa kylään JOKA PÄIVÄ. Lapsettomien vanhusten ja muistisairaiden elämä on kuulemma paljon helpompaa.

Niin kauan kuin vanhuksella on puoliso se vielä menettelee, mutta enempi henkinen että voi esitellä muille lapset ja lastenlapset, siis se perheen tuoman sosiaalisen arvostuksen puuttuminen ikisinkulle varmaan suurempi ongelma kuin konsanaan mikään muu. 

Vierailija kirjoitti:

Kai siellä vanhainkodissa on yksinäistä nykyäänkin. 

Kaikkien ihmisten ja arkisen touhun keskellä?

Hyvä jos saa olla rauhassa!

Vierailija kirjoitti:

Niin kauan kuin vanhuksella on puoliso se vielä menettelee, mutta enempi henkinen että voi esitellä muille lapset ja lastenlapset, siis se perheen tuoman sosiaalisen arvostuksen puuttuminen ikisinkulle varmaan suurempi ongelma kuin konsanaan mikään muu. 

"Perheen tuoma sosiaalinen arvostus". Okei, ai sellainenkin on. Minulla on taas tuo arkkitehdin yliopistotutkinto ja sen mukana tullut "sosiaalinen arvostus" ja ystäväpiiri.

Vanhainkodissa on kaikki enempi vähempi yksin, mutta sitä lapsetonta ikisinkkua saattaa käydä säännöllisesti katsomassa esim. sisaruksen lapsi tai muu vastaava.