Tämän kirjoitin kiusattuna lapsena:

Mä oon miettiny tätä. Kauan. Siis tätä viestiä, jota mä teille kirjotan. Kun/jos te nyt tuomitsette tämmösen nolifepaskan, joka ettii lohtua juomisesta, tupakasta, lääkkeistä ja viiltelystä niin... suoraansanottuna mä en välitä. En enää. Ja jos te vedätte ne afrikan lapset tähän, joilla on asiat huonommin niin se ei auta. Yhtään. Päinvastoin. Se saa mut tuntemaan itteni hemmotelluks kakaraks, joka ansaitsee tän kaiken paskan. Ja vaikka se onki totta, nii mä haluan herätä päivään, jolloin mulla on merkitystä. Jolloin mä ansaitsen avata mun silmät. Se on mun unelma, vaikka mulla ei ookaan oikeutta unelmoida sellasesta. Anteekse.

Mun isä on hullu. Tuntuupa ihanalta kirjottaa tommone lause ja vielä paremmalta tuntuu kirjottaa, että nimenomaan väkivaltainen hullu. Aina joutuu pelkäämään, että mitä se keksii seuraavaksi. Ennen kuin ekan kerran soitin poliisit niin se sano, että se saa tehdä mulle mitä tahansa. Sen lauseen mä muistan aina, kun avaan pullon, sytytän tupakan, teen uuden viillon, nielasen pillerin tai teen uuden mustelman.

(Tätä kappaletta en voi kirjoittaa tunnistamisen takia.)

Kun menin yläasteelle niin alko koulukiusaaminen. Oon aika hiljaa koulussa. En puhu turhia, mutta vastaan jos kysytään. Seuraavaks meen ysille. Kaipaan lisää selviytymiskeinoja. Alkoholi, tupakka, pillerit, vetisi ja paljaat nyrkit ei enää auta. Selviytyminen ysiluokasta on mun tavoite. Tavoite on hyvä elinkeino, mut sen saavuttaminen on vaikeampaa.

---

Kunnon angstit ollu tulilla :D Nyt onneks vanhemmat kuolleet, en käytä päihteitä ja ysiluokastakin selvittiin.