Miksi hankit lapsia?

[quote author="Vierailija" time="17.11.2014 klo 00:09"]

biologinen kello 31 vuotiaana, sen ääntä ei voinut sammuttaa!

[/quote]

Etkö käynyt täällä traumatisoimassa itseäsi? :D Vai olenko ainoa järkyttynyt. Miksei oppikirjoissa ole lainauksia AV foorumilta.. Olettaen että edes neljäsosa täällä puhuu totta. 

En hankkinut lapsia, vaan sain sellaisen. Ehkäisystä huolimatta, 31-vuotiaana. Mutta oikeaan osoitteeseen tuli. Uskon, että tämä sielu tahtoi syntyä juuri minulle, sillä kaikki on mennyt niin hyvin. Mikään, mitä tuossa listassa oli, ei ole kohdallani pitänyt paikkaansa (ja lapsi on jo pian 19-vuotias). Ei pysyviä fyysisiä vaivoja, ei kavatusvaikeuksia. Ainoastaan siitä en ole varma, onko synnytyksessä tullut pissaa tai kakkaa, mutta ei sillä ole väliäkään, koska kyllä ne kätilöt ovat kaiken nähneet ja varautuneet. Meillä päin ainakin piti ottaa peräruike ennen synnytystä, ja se oli tosi ikävä kokemus, mutta kyllä ihan rehellisesti sanoen lopputulos on kaiken vaivan arvoinen. No gain without pain.

En lainkaan vastusta tahallista lapsettomuutta, jokainen saa tehdä miten hyväksi näkee. Itsekään en koskaan haaveillut lapsista, mutta kävi vain niin onnellisesti, että sain juuri minulle sopivan lapsen, juuri sopivaan aikaan. Olen satavarma, että elämäni on nyt moninverroin onnellisempaa, kuin jos tuota vahinkoa ei olisi tapahtunut. Mutta kukaan ei ennalta voi tietää, miten tässä käy, joten en lähde ketään yllyttämään. Onhan niitäkin ihan tarpeeksi, jotka niitä lapsia haluavat ja tekevät, niin ettei kaikkien todellakaan tarvitse.

En halunnut lapsia. En kyllä ollut isosti vastaankaan. Sitten petti ehkäsy, synty lapsi ja tuli hurahdus. Toinen saatiinkin ihan yrittämällä. Älkää ihmeessä hankkiko lapsia, jos ette niitä tunne haluavanne!!! Sitä on vaan vauvahuuruissa ja äitiytyneenä enää vaikea tajuta. Aika paljon omasta elämästä ja haaveista toistaiseksi jäissä ja noi kaksi ajaa mut hermoraunioksi, mutta mihinkään en tätä elämääni vaihtaisi. 

[quote author="Vierailija" time="16.11.2014 klo 23:15"]

Hankin lapsia että voin loisia kotona eikä tarvii mennä töihin. Parasta.

[/quote]

totaa..

8 kertoi sen kaiken. Harmi vaan että me epätäydelliset ihmiset riemuitsemme siitä, että meillä on jälkikasvua, ja vanhuudessaan 8 sitten vain ihmettelee, kuinka hänen luonaan ei käy kukaan, vaikka naapurin epätäydellisellä mummelilla on tupa täynnä.

[quote author="Vierailija" time="17.11.2014 klo 00:32"]

8 kertoi sen kaiken. Harmi vaan että me epätäydelliset ihmiset riemuitsemme siitä, että meillä on jälkikasvua, ja vanhuudessaan 8 sitten vain ihmettelee, kuinka hänen luonaan ei käy kukaan, vaikka naapurin epätäydellisellä mummelilla on tupa täynnä.

[/quote]

Kiva vanhuusfantasia. Jos se auttaa sinua jaksamaan vanhemmuutta, kaikin mokomin. 

[quote author="Vierailija" time="17.11.2014 klo 00:32"]

8 kertoi sen kaiken. Harmi vaan että me epätäydelliset ihmiset riemuitsemme siitä, että meillä on jälkikasvua, ja vanhuudessaan 8 sitten vain ihmettelee, kuinka hänen luonaan ei käy kukaan, vaikka naapurin epätäydellisellä mummelilla on tupa täynnä.

[/quote]

En ole 8. Mutta aikamoista toiveajattelua? Eikö ole vähän tyhmää ajatella että saamalla lapsia pelastautuu vanhuuden yksinäisyydeltä? Vanhusten parissa tehnyt työtä ja aina ne valittavat yksinäisyyttään. Oli lapsia/lapsenlapsia tai ei. 

No parhaiten osaan vastata vain omalta osaltani.

Lapsen suunnittelu: 18-vuotiaana vielä olin sitä mieltä että ei koskaan, pelkään synnytystä liikaa, äitini aina kertoi miten oli minua synnyttänyt liki vuorokauden, ja sitten minut vedettiin imukupilla lopuksi ulos, näin silmissäni aina miten äitini huutaa tuskissaan ja kätilö pumppaa karhupumpulla jalkovälissä, isäni toki oli kavereiden kanssa ryyppäämässä, mitä sitä sinne akkojen tuohuja katsomaan, varpajaiset piti aloittaa ajoissa ettei vaan jää pitämättä. 16-vuotiaana tein abortin kun tulin raskaaksi kun en uskaltanut mennä gynelle hakemaan pillereitä. No, kuinka ollakaan 19-vuotiaana iski valtava vauvakuume, tuntui että vauva on saatava, se olisi elämän täyttymys ym. synnytystä en uskaltanut vieläkään ajatella, ja nettiä ei onneksi silloin vielä ollut, ei mulla ollut edes kännykkää. Kun jätin pillerit pois, oli yhdet kuukautiset, ja sitten olinkin raskaana. Olin onneni kukkuloilla.

Raskausaika: Pahoinvointi on kauheaa, mutta siitä selvisin ehkä silkalla tahdonvoimalla kun pelkään oksentamista oikeastaan synnytystä enemmän, en oksentanut kertaakaan. Lapsi syntyi 3 viikkoa ennen laskettua aikaa, ja typerä neuvolan akka oli laittanut mulle ensimmäisen synnytysvalmennuksen vasta pari viikkoa ennen laskettua aikaa, en ollut kysynyt mitään, tai lukenut mitään, luotin että valmennuksessa asiat selviää, turha liian aikaisin niitä miettiä, alkaa vaan pelottaa entistä enemmän.

Synnytys: Sitten kun olin synnyttämässä, mies istui keinutuolissa ja virnuili, alkoi vituttaa sen iloisuus, ja epäilytti juuri se että jos paskannan alleni, vaikka en ollut syönyt pitkään aikaan mitään, kusella pakottivat käymään sangolla se helvetin anturi värkistä roikkuen (anturin toinen pää laitettiin vauvan päähän, ja se tuntui inhalta). No, komensin miehen ulos huoneesta, luulin että kyttää oven takana, mutta olikin joutunut menemään jonnekin kauas isien huoneeseen. Synnytykseen luulin kuolevani, mulla oli flunssa, ja silmissä pimeni kun piti ponnistaa, vaadin happea koko ajan, sanoivat että ei maskia voi jättää koko ajaksi, ja sanoin siihen että no sitten pyörryn, valitkaa, ja maski oli koko ajan sitten naamalla etten pyörtynyt. Minulla ei siinä vaiheessa ollut mitään käsitystä kellonajoista, ainoa kello oli seinällä mun selän takana. Kesken kauheimman ponnistusvaiheen (ei ottanut kovin kipeää, mutta se oli inhottava tunne kun se ponnistustarve tulee väkisin kuin iso paskahätä) kätilö ja kätilöopiskelija häipyivät mitään sanomatta yhtäkkiä siitä viereltä jossa olivat pidelleet mun jalkoja, mitään jalustimia sängyssä ei ollut kuten elokuvissa on. Olin kysellyt että kuinka kauan tämä vielä kestää, että en kestä, kuolen tähän, vastaukset oli epämääräisiä että ei sitä voi tietää ym. ja mulle olisi kelvannut mikä määritelmä hyvänsä, tunteja, kymmeniä tunteja, vuorokausia... Eivät voineet sanoa että ei ponnistusvaihe kestä normaalisti kuin kolme varttia, minä luulin että olin ponnistanut jo tunteja, että on jo ilta, vaikka oli vasta aamu. Sitten huusin kätilöille että tulkaa nyt auttamaan, sitten tulivat takaisin tarjotinkärryn kanssa jossa oli jotain välineitä. Sitten vasta sanoivat että se vauva syntyy nyt ihan kohta. Sanoin että hakekaa mies, no mies tuli sitten kun lapsi oli jo ulos minusta. Leikkasivat ja repesinkin, ja kätilöopiskelija tuli tottakai ompelemaan... No siitäkin selvittiin siis.

Ja ne jälkivaivat: Joo, peräpukamat tuli, ei pystynyt istumaan kuin sivuttain oudosti. Mutta se meni sitten ohi kun ilkesi laittaa lääkettä. Olin tosi väsynyt, ja imettäminen ei onnistunut. Kättärillä sanoivat että imetä vaan heti niin paljon kuin mahdollista että vauvan paino alkaa nousta, ja maito nousee kunnolla mutta ei tule tiiliskivitissejä. No minähän sitten imetin, heti ekalla kerralla vauva imaisi nännipihasta niin että tuli mustelma. Olin luullut että jos maitoa vaan tulee, niin senkun tissi suuhun kersalle ja siinä imetän, niin äitikin teki nuoremmille sisaruksilleni. En tiennyt että se voi ottaa niin helvetin kipeää, laskin aina sata imaisua, ja vaihdoin tissiä... Nännit meni verille, ja hoitajat sanoi että hiero niihin sitrunaa... joo ihan varmasti hieron vittu sitruunaa... Kun pääsin kotiin ja äitini tuli auttamaan, ensimmäisenä sai hakea lähikaupasta korviketta ja rintapumpun. Pumppasin sitten vaaleanpunaista maitoa jota ei iljennyt lapselle antaa.

Lapsen vaikutus parisuhteeseen: Parisuhde (lue:mies) oli tarpeeksi huono jo aiemminkin, mies oli juoppo, ja minä olin nuori ja tyhmä, uskoin että tekee parannuksen oman lapsen takia. Vitut teki. Kun vauva oli pieni, kuulin kun mies oli tupakalla kaverinsa kanssa, ja sanoi että on minun kanssani vaan lapsen takia. Siitä se lopun alku alkoi. Itse seksielämään lapsen saanti ei juuri vaikuttanut, koskaan ennenkään en saanut tarpeeksi, kaipa se miehen alkoholismi sitten vaikutti tai jotain, mutta seksiä vaan ei herunut tarpeeksi.

Lapsen vaikutus omaan aikaan: Ei suurempaa vaikutusta, oli työtön jo valmiiksi, ja oli ihan kiva vauvan kanssa käydä joka paikassa (pyörittiin Itiksessä) Luin kirjoja ja vahtasin telkkaria kuten ennenkin, ja hoidin kaikki kotityöt, mutta ei niitä nyt niin kauheasti pienessä kerrostalokämpässä ollut. Kaverit jotka teki vauvan mun jälkeen, tekivät heti toisen perään, ja tiesin heti että paha virhe, ja niinhän se kaikilla järjestään olikin. Olin kärsinyt jo silloin masennuksesta (ennen vauvaa) ja lapsi oli se mun syy elää, ilman lasta olisin varmaan jäänyt sängyn pohjalle murehtimaan paskaa miestä ja työttömyyttä.

Pikkulapsiaika: Siitä tykkäsin enemmän kuin vauva-ajasta, lapseni oli viisas ja hauska, ja hyvä tyyppi kaikinpuolin. Kasvatin hänestä itsenäisen kuten itsekin olen aina ollut esikoisen roolissa. Lapsi leikki aivan hyvin itsekseen, vahtasi vhs-disney-piirrettyjä sataan kertaan, ei mitään ongelmaa. Lapsen isästä pääsin vihdoin eroon kun lapsi oli 5-vuotias. Vuoden päästä siitä muutettiin lapsen kanssa Helsingistä pois uusiin kuvioihin.

Teini-ikä: No ei se sen kummempaa ollut sekään, lapsi kun oli saanut kasvaa itsenäiseksi, ei mitään pahempaa kapinaa ollut, toki joskus riideltiin kuten äiti ja murrosikäinen tytär normaalisti. Tytär oli selvästi perinyt isänsä joskus perusteellisesti palavat käämit :) 

Nyt esikoinen on jo aikuinen, ja meni juuri kihloihin, ja ilmoitti että minä vuonna tekee minusta isoäidin. Koulutusta hän on hankkinut enemmän kuin minä, asuu nytkin ulkomailla, on paljon kunnianhimoisempi kuin minä, ei voi kun ihailla kuinka hienon ihmisen minä olen saanut aikaan, ihan itse tehty. Päivääkään en ole lapsen hankkimista katunut, enkä mistään ole sen takia jäänyt paitsi, vaan päinvastoin.

Kun esikoinen oli teini-ikäinen, sain aviomieheni kanssa 8 vuoden yrityksen jälkeen yhteisen lapsen, tai oikeastaan kaksi kerralla niitä sitten tuli. Ihan yllättäen ja tilaamatta, mutta sitäkään en ole pahana pitänyt, vaikka miehen kanssa ollaan jo vähän turhan vanhoja. Minä olin 34v. ja mies 44v. kun kaksoset syntyi, oma härdellinsä siinäkin oli, mutta olen todella onnellinen että me heidät saatiin. Pojat on pian kuusivuotiaita, ja meidän perheen silmäteriä. Tytär on ulkomailla, mutta tänäänkin vävypoika kävi hakemassa pojat heidän kämpilleen kylään pariksi tunniksi. Aina on tytär ja vävy olleet valmiita hoitamaan poikia, ja hyvä niin, muita ei lähipiirissä olekaan tukiverkkona.

En osaa kuvitella miten tylsää ja yksinäistä mun elämä olisi ilman lapsia, ja odotan innolla jo lapsenlapsiakin 1-2 on kuulemma tulossa tyttären taholta sitten muutaman vuoden päästä.

Lapset on aina olleet parasta mun elämässä, ne on mun omatekemät, mun lihaa ja verta, ja tietysti sekin on ihana katsoa miten mies nauttii siitä että vihdoin sai omia lapsia. Pojat on keskenään täysin erilaisia, ja heitä molempia on hauska seurata. Omaa aikaa on meillä molemmilla vanhemmilla ihan tarpeeksi. 

Jokaisella vanhemmalla on omat "sotatarinansa" mutta hyvin harva katuu lasten tekoa, omat lapset vaan on niin eri asia kuin joidenkin muiden kakarat. Jokaisella ihmisellä kaikki menee vähän eri tavalla, ja jokainen kokee ne tapahtumat eri tavalla, toiselle joku on pikku juttu, toisen maailma kaatuu. Toisille sopii järjestelmällinen suorittamisvanhemmuus (kai) mulle ei, mulla lapset on eläneen mun rinnalla tätä elämää, ne ei häiritse mun elämää sen enenpää kuin mieskään, kissatkin häiritsee enemmän.

Minä en koskaan tekisi lapsia jos en niitä haluaisi ihan oikeasti, enkä suosittele sitä kenellekään että tekisi lapsia kun vaan pitää tehdä kun anoppi, ja oma äiti ja yhteiskunta muka niin haluaa, ja herranjumala joku pienen vauvan äiti kysyi että koskas teille tulee tälläinen... Kaksi kertaa tein abortin ensimmäisen miehen aikana, ennen ja jälkeen esikoisen, ja kerran sain aviomieheni kanssa keskenmenon, ja se keskenmeno oli tosi paha juttu, koska se lapsi oli toivottu, aborttejakaan en ole koskaan katunut, toki sitä suren että niin tyhmä piti olla että ei huolehtinut tarpeeksi hyvin ehkäisystä, mutta siinä se.

Ap, tee lapsia jos alkaa kovasti siltä tuntua että haluat oman lapsen, muuten, älä tee. Aina voi jotain mennä pieleen, mutta niinhän elämässä yleensäkin, lapsi on kuitenkin aina kaiken sen vaivan arvoinen.

Mietin just tossa yks päivä, miten tylsää ja ankeaa elämä olisi ilman omia ja siskon lapsia. Kerran olin yksin kotona ja se tuntu yksinäiseltä ja surulliselta. En juurikaan edes pidä lapsista, siis noin yleensä, mutta ehkö ne sopivat mulle.

[quote author="Vierailija" time="17.11.2014 klo 01:49"]

Mietin just tossa yks päivä, miten tylsää ja ankeaa elämä olisi ilman omia ja siskon lapsia. Kerran olin yksin kotona ja se tuntu yksinäiseltä ja surulliselta. En juurikaan edes pidä lapsista, siis noin yleensä, mutta ehkö ne sopivat mulle.

[/quote]

Mitä ihmettä?

Minusta yksin kotona oleminen on ihanaa!

Kuulostat läheisriippuvaiselta.

[quote author="Vierailija" time="17.11.2014 klo 00:06"][quote author="Vierailija" time="16.11.2014 klo 23:45"]

Huhu, sinähän ap sen just kerroit miksi en halua lapsia (mahdollisimman pitkään aikaan vielä). Mutta kai ainakin yksi on tehtävä ehkä lähinnä ympäristön painostuksesta (omat vanhemmat, anoppi, yhteiskunta...)

[/quote]

Et oo tosissas!
[/quote]

Olenkin todennut kuuluvani odotuksen odotuksen odottajiin (harmi että kaksplussan foorumilta löytyy vain odotuksen odottajat :D). Todella toivon että vielä jokin kaunis päivä minuunkin iskee vauvakuume jotta tiedän tekeväni/saavani/hankkivani (you name it) lapsen palavasta halusta. Tällä hetkellä lapsi saisi tulla jos ehkäisy pettäisi sillä koti, parisuhde ja elämäntilanne olisi valmis. Aborttia en tekisi ja hyvän rakastavan kodin lapsi saisi vaikka hinkua lapsen saamiseen ei olisi. Mutta kun itse en halua. Kyllä olisin kiitollinen jos vauvakuumeesta kärsisin jotta ympäristön painostus ei tuntuisi niin pahalta vaan lapsettomuus johtuisi ennemminkin parhaan hetken odotteluna. Olen vasta 24 joten aikaa kypsyä minulla on vielä. Kärsin myös synnytyspelosta (en pysty edes Erilaisten äitien tms tv-ohjelmien perus synnytyskohtauksia katsomaan) joten sekin pitää joskus henkisesti käsitellä jotta voi olla sitten koko 9kk panikoimatta sitä asiaa. Eli kaikki av mammat vois nyt lähettää mulle osan vauvakuumeestaan :D
T: 8

Ei ihmistä lähetetty luuhun siksi, että se oli helppoa, vaan siksi että se oli niin helvetin vaikeaa. Ei lapsia tehdä siksi, että elämä pysyisi ennallaan ja olisi koko ajan vaan helppoa.

Mä en kyllä edes jaksanut lukea sun kauhulistojasi, koska en vaan jaksa tuon kaltaista typeryyttä. Ihan yhtä hyvin sä olisit voinut etsiä netistä kauneimmat tarinat lapsen saamisesta, ihanimmat lasten suusta-jutut jne ja tehdä niistä listan. Ihan yhtä realistinen kuvaus lapsen saamisesta se olisi ollut.

Mä en enää edes jaksa vastata näihin aloituksiin, jotka on typeryydessään tällä tasolla. Jos et oikeasti keksi mitä iloa on lapsen saamisesta, silloin se kannattaa todellakin jättää tekemättä.

[quote author="Vierailija" time="17.11.2014 klo 04:23"]

Ei ihmistä lähetetty luuhun siksi, että se oli helppoa, vaan siksi että se oli niin helvetin vaikeaa. Ei lapsia tehdä siksi, että elämä pysyisi ennallaan ja olisi koko ajan vaan helppoa. Mä en kyllä edes jaksanut lukea sun kauhulistojasi, koska en vaan jaksa tuon kaltaista typeryyttä. Ihan yhtä hyvin sä olisit voinut etsiä netistä kauneimmat tarinat lapsen saamisesta, ihanimmat lasten suusta-jutut jne ja tehdä niistä listan. Ihan yhtä realistinen kuvaus lapsen saamisesta se olisi ollut. Mä en enää edes jaksa vastata näihin aloituksiin, jotka on typeryydessään tällä tasolla. Jos et oikeasti keksi mitä iloa on lapsen saamisesta, silloin se kannattaa todellakin jättää tekemättä.

[/quote]

Vastasit silti? :D

Yleensä ne on vahinkoja, joita sitten selitellään parhain päin ("en vaihtaisi päivääkään").

Mietipä ap.näistä kauhutarinoista huolimatta ihmiset hankkivat toisenkin lapsen, jotkut jopa viidennen. Av-keskustelujen perusteella ei kannata päättää haluuako lapsen. Täällä kun ei keskustella normaalitilanteista vaan ainoastaan ongelmista. Meitä äitejä on paljon, joillaon ollut helppo raskaus, normaali synnytys, ei mitään vaurioita synnytyksestä ja ihana lapsi. Omani kanssa ei ole ollit vielä mitään muuta ongelmaa, kuin yöheräilyt. Se taitaa olla sellainen asia joka koskee lähes kaikkia äitejä. Seksielämäkin on täysin ennallaan. Ainoastaan synnytyksen jälkeen oli parin kuukauden yhdyntätauko, mutta kai tiedät että seksiä voi harrastaa muullakin tavoin.

[quote author="Vierailija" time="16.11.2014 klo 23:48"]

[quote author="Vierailija" time="16.11.2014 klo 23:45"]

Huhu, sinähän ap sen just kerroit miksi en halua lapsia (mahdollisimman pitkään aikaan vielä). Mutta kai ainakin yksi on tehtävä ehkä lähinnä ympäristön painostuksesta (omat vanhemmat, anoppi, yhteiskunta...)

[/quote]

Tai sitten voisit elää sellaista elämää kuin itse toivot?

[/quote]

Normina ärsyttää tämä.. "kai nyt yhden ainakin". Ja kun on nainen hyvässä lastentekoiässä, niin tulee vihjailua ja painostusta vähän sieltä sun täältä. On ihan saatanan ärsyttävää kun muutaman kuukauden vanhan vauvan äiti tulee tuputtamaan että "No kyllä tekin ihan pian;)" Kun ei kiinnosta. Mutta pitäiskö kiinnostaa?

Pitääkö sitä ajatusta tuputtaa ettei vaan tule sellainen fiilis että olisi voinut sen lastenteon itsekin myöhemmälle jättää (tai väliin). Eihän kukaan nyt jumalauta mene parin tonnin uutta telkkariakaan haukkumaan vaikka alkoi kaduttaa, vaan tottakai kehutaan maasta taivaaseen että osta nyt sinäkin ihmeessä!

[quote author="Vierailija" time="16.11.2014 klo 23:45"]

Huhu, sinähän ap sen just kerroit miksi en halua lapsia (mahdollisimman pitkään aikaan vielä). Mutta kai ainakin yksi on tehtävä ehkä lähinnä ympäristön painostuksesta (omat vanhemmat, anoppi, yhteiskunta...)

[/quote]

Et oo tosissas!

biologinen kello 31 vuotiaana, sen ääntä ei voinut sammuttaa!

[quote author="Vierailija" time="17.11.2014 klo 01:26"]

No parhaiten osaan vastata vain omalta osaltani.

Lapsen suunnittelu: 18-vuotiaana vielä olin sitä mieltä että ei koskaan, pelkään synnytystä liikaa, äitini aina kertoi miten oli minua synnyttänyt liki vuorokauden, ja sitten minut vedettiin imukupilla lopuksi ulos, näin silmissäni aina miten äitini huutaa tuskissaan ja kätilö pumppaa karhupumpulla jalkovälissä, isäni toki oli kavereiden kanssa ryyppäämässä, mitä sitä sinne akkojen tuohuja katsomaan, varpajaiset piti aloittaa ajoissa ettei vaan jää pitämättä. 16-vuotiaana tein abortin kun tulin raskaaksi kun en uskaltanut mennä gynelle hakemaan pillereitä. No, kuinka ollakaan 19-vuotiaana iski valtava vauvakuume, tuntui että vauva on saatava, se olisi elämän täyttymys ym. synnytystä en uskaltanut vieläkään ajatella, ja nettiä ei onneksi silloin vielä ollut, ei mulla ollut edes kännykkää. Kun jätin pillerit pois, oli yhdet kuukautiset, ja sitten olinkin raskaana. Olin onneni kukkuloilla.

Raskausaika: Pahoinvointi on kauheaa, mutta siitä selvisin ehkä silkalla tahdonvoimalla kun pelkään oksentamista oikeastaan synnytystä enemmän, en oksentanut kertaakaan. Lapsi syntyi 3 viikkoa ennen laskettua aikaa, ja typerä neuvolan akka oli laittanut mulle ensimmäisen synnytysvalmennuksen vasta pari viikkoa ennen laskettua aikaa, en ollut kysynyt mitään, tai lukenut mitään, luotin että valmennuksessa asiat selviää, turha liian aikaisin niitä miettiä, alkaa vaan pelottaa entistä enemmän.

Synnytys: Sitten kun olin synnyttämässä, mies istui keinutuolissa ja virnuili, alkoi vituttaa sen iloisuus, ja epäilytti juuri se että jos paskannan alleni, vaikka en ollut syönyt pitkään aikaan mitään, kusella pakottivat käymään sangolla se helvetin anturi värkistä roikkuen (anturin toinen pää laitettiin vauvan päähän, ja se tuntui inhalta). No, komensin miehen ulos huoneesta, luulin että kyttää oven takana, mutta olikin joutunut menemään jonnekin kauas isien huoneeseen. Synnytykseen luulin kuolevani, mulla oli flunssa, ja silmissä pimeni kun piti ponnistaa, vaadin happea koko ajan, sanoivat että ei maskia voi jättää koko ajaksi, ja sanoin siihen että no sitten pyörryn, valitkaa, ja maski oli koko ajan sitten naamalla etten pyörtynyt. Minulla ei siinä vaiheessa ollut mitään käsitystä kellonajoista, ainoa kello oli seinällä mun selän takana. Kesken kauheimman ponnistusvaiheen (ei ottanut kovin kipeää, mutta se oli inhottava tunne kun se ponnistustarve tulee väkisin kuin iso paskahätä) kätilö ja kätilöopiskelija häipyivät mitään sanomatta yhtäkkiä siitä viereltä jossa olivat pidelleet mun jalkoja, mitään jalustimia sängyssä ei ollut kuten elokuvissa on. Olin kysellyt että kuinka kauan tämä vielä kestää, että en kestä, kuolen tähän, vastaukset oli epämääräisiä että ei sitä voi tietää ym. ja mulle olisi kelvannut mikä määritelmä hyvänsä, tunteja, kymmeniä tunteja, vuorokausia... Eivät voineet sanoa että ei ponnistusvaihe kestä normaalisti kuin kolme varttia, minä luulin että olin ponnistanut jo tunteja, että on jo ilta, vaikka oli vasta aamu. Sitten huusin kätilöille että tulkaa nyt auttamaan, sitten tulivat takaisin tarjotinkärryn kanssa jossa oli jotain välineitä. Sitten vasta sanoivat että se vauva syntyy nyt ihan kohta. Sanoin että hakekaa mies, no mies tuli sitten kun lapsi oli jo ulos minusta. Leikkasivat ja repesinkin, ja kätilöopiskelija tuli tottakai ompelemaan... No siitäkin selvittiin siis.

Ja ne jälkivaivat: Joo, peräpukamat tuli, ei pystynyt istumaan kuin sivuttain oudosti. Mutta se meni sitten ohi kun ilkesi laittaa lääkettä. Olin tosi väsynyt, ja imettäminen ei onnistunut. Kättärillä sanoivat että imetä vaan heti niin paljon kuin mahdollista että vauvan paino alkaa nousta, ja maito nousee kunnolla mutta ei tule tiiliskivitissejä. No minähän sitten imetin, heti ekalla kerralla vauva imaisi nännipihasta niin että tuli mustelma. Olin luullut että jos maitoa vaan tulee, niin senkun tissi suuhun kersalle ja siinä imetän, niin äitikin teki nuoremmille sisaruksilleni. En tiennyt että se voi ottaa niin helvetin kipeää, laskin aina sata imaisua, ja vaihdoin tissiä... Nännit meni verille, ja hoitajat sanoi että hiero niihin sitrunaa... joo ihan varmasti hieron vittu sitruunaa... Kun pääsin kotiin ja äitini tuli auttamaan, ensimmäisenä sai hakea lähikaupasta korviketta ja rintapumpun. Pumppasin sitten vaaleanpunaista maitoa jota ei iljennyt lapselle antaa.

Lapsen vaikutus parisuhteeseen: Parisuhde (lue:mies) oli tarpeeksi huono jo aiemminkin, mies oli juoppo, ja minä olin nuori ja tyhmä, uskoin että tekee parannuksen oman lapsen takia. Vitut teki. Kun vauva oli pieni, kuulin kun mies oli tupakalla kaverinsa kanssa, ja sanoi että on minun kanssani vaan lapsen takia. Siitä se lopun alku alkoi. Itse seksielämään lapsen saanti ei juuri vaikuttanut, koskaan ennenkään en saanut tarpeeksi, kaipa se miehen alkoholismi sitten vaikutti tai jotain, mutta seksiä vaan ei herunut tarpeeksi.

Lapsen vaikutus omaan aikaan: Ei suurempaa vaikutusta, oli työtön jo valmiiksi, ja oli ihan kiva vauvan kanssa käydä joka paikassa (pyörittiin Itiksessä) Luin kirjoja ja vahtasin telkkaria kuten ennenkin, ja hoidin kaikki kotityöt, mutta ei niitä nyt niin kauheasti pienessä kerrostalokämpässä ollut. Kaverit jotka teki vauvan mun jälkeen, tekivät heti toisen perään, ja tiesin heti että paha virhe, ja niinhän se kaikilla järjestään olikin. Olin kärsinyt jo silloin masennuksesta (ennen vauvaa) ja lapsi oli se mun syy elää, ilman lasta olisin varmaan jäänyt sängyn pohjalle murehtimaan paskaa miestä ja työttömyyttä.

Pikkulapsiaika: Siitä tykkäsin enemmän kuin vauva-ajasta, lapseni oli viisas ja hauska, ja hyvä tyyppi kaikinpuolin. Kasvatin hänestä itsenäisen kuten itsekin olen aina ollut esikoisen roolissa. Lapsi leikki aivan hyvin itsekseen, vahtasi vhs-disney-piirrettyjä sataan kertaan, ei mitään ongelmaa. Lapsen isästä pääsin vihdoin eroon kun lapsi oli 5-vuotias. Vuoden päästä siitä muutettiin lapsen kanssa Helsingistä pois uusiin kuvioihin.

Teini-ikä: No ei se sen kummempaa ollut sekään, lapsi kun oli saanut kasvaa itsenäiseksi, ei mitään pahempaa kapinaa ollut, toki joskus riideltiin kuten äiti ja murrosikäinen tytär normaalisti. Tytär oli selvästi perinyt isänsä joskus perusteellisesti palavat käämit :) 

Nyt esikoinen on jo aikuinen, ja meni juuri kihloihin, ja ilmoitti että minä vuonna tekee minusta isoäidin. Koulutusta hän on hankkinut enemmän kuin minä, asuu nytkin ulkomailla, on paljon kunnianhimoisempi kuin minä, ei voi kun ihailla kuinka hienon ihmisen minä olen saanut aikaan, ihan itse tehty. Päivääkään en ole lapsen hankkimista katunut, enkä mistään ole sen takia jäänyt paitsi, vaan päinvastoin.

Kun esikoinen oli teini-ikäinen, sain aviomieheni kanssa 8 vuoden yrityksen jälkeen yhteisen lapsen, tai oikeastaan kaksi kerralla niitä sitten tuli. Ihan yllättäen ja tilaamatta, mutta sitäkään en ole pahana pitänyt, vaikka miehen kanssa ollaan jo vähän turhan vanhoja. Minä olin 34v. ja mies 44v. kun kaksoset syntyi, oma härdellinsä siinäkin oli, mutta olen todella onnellinen että me heidät saatiin. Pojat on pian kuusivuotiaita, ja meidän perheen silmäteriä. Tytär on ulkomailla, mutta tänäänkin vävypoika kävi hakemassa pojat heidän kämpilleen kylään pariksi tunniksi. Aina on tytär ja vävy olleet valmiita hoitamaan poikia, ja hyvä niin, muita ei lähipiirissä olekaan tukiverkkona.

En osaa kuvitella miten tylsää ja yksinäistä mun elämä olisi ilman lapsia, ja odotan innolla jo lapsenlapsiakin 1-2 on kuulemma tulossa tyttären taholta sitten muutaman vuoden päästä.

Lapset on aina olleet parasta mun elämässä, ne on mun omatekemät, mun lihaa ja verta, ja tietysti sekin on ihana katsoa miten mies nauttii siitä että vihdoin sai omia lapsia. Pojat on keskenään täysin erilaisia, ja heitä molempia on hauska seurata. Omaa aikaa on meillä molemmilla vanhemmilla ihan tarpeeksi. 

Jokaisella vanhemmalla on omat "sotatarinansa" mutta hyvin harva katuu lasten tekoa, omat lapset vaan on niin eri asia kuin joidenkin muiden kakarat. Jokaisella ihmisellä kaikki menee vähän eri tavalla, ja jokainen kokee ne tapahtumat eri tavalla, toiselle joku on pikku juttu, toisen maailma kaatuu. Toisille sopii järjestelmällinen suorittamisvanhemmuus (kai) mulle ei, mulla lapset on eläneen mun rinnalla tätä elämää, ne ei häiritse mun elämää sen enenpää kuin mieskään, kissatkin häiritsee enemmän.

Minä en koskaan tekisi lapsia jos en niitä haluaisi ihan oikeasti, enkä suosittele sitä kenellekään että tekisi lapsia kun vaan pitää tehdä kun anoppi, ja oma äiti ja yhteiskunta muka niin haluaa, ja herranjumala joku pienen vauvan äiti kysyi että koskas teille tulee tälläinen... Kaksi kertaa tein abortin ensimmäisen miehen aikana, ennen ja jälkeen esikoisen, ja kerran sain aviomieheni kanssa keskenmenon, ja se keskenmeno oli tosi paha juttu, koska se lapsi oli toivottu, aborttejakaan en ole koskaan katunut, toki sitä suren että niin tyhmä piti olla että ei huolehtinut tarpeeksi hyvin ehkäisystä, mutta siinä se.

Ap, tee lapsia jos alkaa kovasti siltä tuntua että haluat oman lapsen, muuten, älä tee. Aina voi jotain mennä pieleen, mutta niinhän elämässä yleensäkin, lapsi on kuitenkin aina kaiken sen vaivan arvoinen.

[/quote]

Tama oli mukava lukea, kiitos!

Oma tyttareni on nyt kolmen, ja minakin kasvatan hanesta omatoimista ja (toivottavasti) hyvalla omalla tunnolla varustettua. Oma vauvavuoteni on aivan kamalaa, en ymmarra miten selvisin jarjissani. Olen ollut aina huono nukkuja,ja tuon ajan jalkeen olen joutunut syomaan laakkeita etta nukkuisin edes joten kuten vaikka muksu nukkuukin jo hyvin. Lisaksi parisuhde meni karille, eli ollaan kaksin nyt lapsen kanssa.

Kaikkinensa, nyt alkaa helpottaa lapsen kanssa kun han osaa jo puhua ja ilmaista itseaan. Kuri mutta samalla riittava syli ja kehuminen on tehnyt sen ettei uhmakohtauksia ole oikeastaan enaa ollut puoleen vuoteen. Elama  on nyt mallillaan, toista lasta en enaa jaksaisi mutta tama yksi tulee saamaan sitten sen kaiken rakkauden mita voin tarjota. Ainut miinuspuoli on ehka tietynlainen menetyksen pelko joka aina valilla  nostaa paataan kun lukee onnettomuuksista tai sairauksista mita lapsia kohtaa. Suurin toiveeni loppuelamalleni onkin se, etta menen ensin ja lapseni saa minut haudata.

Ihan omaksi ilokseni. Ei mitään tekemistä kannattavuuden kanssa.