Isäni on narsisti

Kuuntele itseäsi, mitä haluat tuntea, ajatella ja tehdä. Jos et halua isääsi juhliisi, sinun ei tarvitse kutsua häntä.

Äitisi mielipide on vain hänen mielipiteensä. Hän on puolueellinen, koska myös hän on osallinen lapsuuteesi ja nuoruuteesi. Sama koskee myös isääsi. Ilmeisesti isäsi käytös ahdistaa sinua, olet masentunut ja yrittänyt itsemurhaa. Eiköhän tuossa ole jo ihan kylliksi syitä ottaa isääsi etäisyyttä.

Jatkuuko terapiasi? Oletko valmis käsittelemään suhdettasi isääsi terapiassa? Jos olet, ota asia puheeksi terapiassa. 

Ota ero suvustasi. Se kannattaa.

Omassa isässäki on samaa vikaa, kaiken piti aina mennä kuten hän sanoo ja jos ei mennyt niin asiat laitettiin väkisin menemään. Täysin tyhjästä tuli kauheita raivokohtauksia ja muu perhe oli aina varpaillaan. Lievempiä ja pahempia henkisen väkivallan  toimia koko 30v elämäni ajan, äidilleni vielä pidempään, veljelleni onneksi vähemmän aikaa. Tilanne kärjityi viime keväänä kun veljeni lähti pakoon kotoa, tämä avasi silmäni enkä voi enää pitää kulisseja yllä. Äitini koitaa sukkuloida tilanteen mukaan ja vähättelee milloin minkäkin tilanteen vakavuutta ja olemassaoloa. Kun vuosia sitten kerroin ensimmäisestä poikaystävästäni niin isäni sanoi että olen kenen tavansa vietävissä kuka nyt vaan sattuu hymyilemään minulle. Asia ei todellakaan ollut näin, mutta katkeroiduin sanomisesta ikihyviksi enkä olisi halunnut häntä häihin. Kulissien ylläpitämiseksi isäni itsestäänselvästi tuli häihimme, tietenkään häntä ei tarvitse kutsua, onhan itsestään selvää että hän sinne tulee kaikessa mahtavuudessaan. Vielä 5 vuotta häiden jälkeen harmittelen sitä etten kieltänyt isääni tulemasta, tilaisuudessa ei tapahtunut mitään ihmeellistä mutta tuon sanomisen jälkeen en sitä silti halunnut.

suosittelen katkaisemaan välit ihmiseen joka aiheuttaa sinulle pahaa oloa. Itse olen nyt päättänyt ettei minun enää tarvitse olla missään tekemisissä isäni kanssa. Aiemmin en uskaltanut ja ajattelin sen olevan liian julmaa hänelle, mutta jos mietin omia pelon, surun ja muun harmin hetkiä jotka hän on aiheuttanut niin tämä ei ole mitään sen rinnalla ja annoin itselleni oikeuden tehdä niin. Isäni ei ole vieläkään käsittänyt etten halua olla tekemissä vaan kuvittelee omissa kuvitelmissaan kaiken olevan hyvin. Joka tapauksessa, tuon päätöksen jälkeen olen ollut kuin toinen ihminen, paljon rennompi, vapautuneempi, enkä stressaa turhanpäiväisistä asioista. Vuosikaudet asia painoi minua vaikken sitä aktiivisesti ajatellutkaan enkä tajunnut suoraa yhteyttä, aina toki stressasin miten voisin vältellä lapsuudenkodissa käymistä (äitiäni ja veljeäni vastaan minulla ei ole mitään mutta välit ovat vähän etäiset). Nyt harteiltani on pudonnut taakka ja elämä tuntuu vapaalta kuin teininä. 

Vielä minua epäilyttää miten käy jos päädymme saamaan lapsia mieheni kanssa. Tavallaan lykkään ajatusta koska pelkään että lapsi velvoittaa minut olemaan tekemisissä isäni kanssa, etenkin kun hän ja äitini ovat edelleen yhdessä. Tämänkin asian saa järjestymään..

jokatapauksessa haluan sanoa että etäisyyden ottaminen kannattaa jos et heti halua laittaa välejä poikki

Ole kiitollinen että se on "sentään" vain isäsi. Jos olisi puoliso, et pystyisi ottamaan etäisyyttä vaan joutuisit katsomaan häntä joka päivä. 

Vai, asutko vanhempiesi kodissa? Minkä ikäinen olet? 

Eikö terapiassa olla osattu antaa sulle minkäänlaisia eväitä käsitellä tuota? 

Sun täytyy itse oppia hyväksymään se että isäsi on empatiakyvytön ja itsekäs. Hyväksyä se asia ettet voi odottaa häneltä mitään inhimillistä, ja jos joskus sellaista tulet näkemään, se ei ole pysyvää ja aitoa. Älä odota sellaista vaan ymmärrä ja hyväksy se että hänellä on oma historiansa, mahdollisesti jo varhaislapsuudesta mikä on tehnyt hänestä sellaisen. Loppupeleissä se on todellakin isäsi murhe ettei kykene koskaan muodostamaan läheisiä aitoja välejä edes omaan tyttäreensä, tai muihinkaan. 

Muodosta sinä läheisiä aitoja suhteita muihin ihmisiin, älä yritä tehdä sitä isäsi kanssa. 

Yritä opetella suhtautumaan asioihin että toisesta korvasta sisään - toisesta ulos. Kaikista helpoimmalla pääset narsistin kanssa kun annat hänen puhua, päteä, tietää, neuvoa ja haukkua. Kuuntelet ja puhut mahdollisimman vähän. Nyökyttelet päätäsi ja olet hiljaa. Noille on ihan turha edes yrittää selittää omaa stressaavaa elämäntilannettasi ja yrittää saada tukea. 

Se on vaikea hyväksyä koska se on oma isäsi, ja sitä ajattelee että "kyllähän oman isän luulisi välittävän". - Mutta narsistilta (mikäli isäsi sellainen oikeasti on) on mahdoton odottaa sellaista. Se on sama kun odottaisit kehitysvammaiselta ja puhekyvyttömältä järkevää syvällistä keskustelua ja suuttuisit siitä kun hän ei siihen kykene. 

Tsemppiä. Et sinä ole todellakaan ainoa joka joutuu elämään narsistin kanssa. 

Up