Omituinen epäluottava suhteeni muihin ihmisiin

Olisko jollain selitystä, miksi mulle käy usein näin:

Olen tyytyväinen omaan olooni, vaikka olisinkin vaikkapa työpaikassa ilman kavereita. Pärjään siis vallan hyvin omillani enkä koe tarvetta ystävystyä.

Jos kuitenkin tutustun johonkuhun ihmiseen ja hän alkaa tulla mulle läheiseksi, tulenkin helposti mustasukkaiseksi ja odotan täydellistä luottamussuhdetta. Pelkään, että uusi ystävä ei olekaan luottamuksen arvoinen ja mikä pahinta, jos luottamus jostain syystä menee, jään ikuisen katkeruuden valtaan. En vaan voi antaa anteeksi. Asian ei tarvitse edes olla mikään kummallinen, odotan vain ystävältä ehdotonta solidaarisuutta ja lojaaliutta, haluan että ystävä on tukenani vaikka olisin miten typerä.

Ihminen joka ns. pääsee luottamuksen piiriini, säilyisi siellä aina mun puolesta, jos ei petä luottamustani. Itse olen ehdottoman luotettava ja tekisin oikeastaan mitä vain kaikkein tärkeimpieni puolesta, oikeasti, mitä vain. En häpeä puolustaa ystävää tai tukea tilanteessa, jossa muita nolottaa. Multa saa ymmärrystä ja en pettäisi ikinä.

Mutta miksi musta tuntuu, että en löydä samanlaisia ihmisiä? Heitä varmasti on, mutta jostain syystä harva täyttää tätä kriteeriäni, onneksi olen löytänyt elämääni ihmisiä, jotka ovat täydellisen luottamuksen arvoisia. Jos joku näistä joskus vetäisi maton altani, en tiedä mitä tekisin.

Mutta tämä piirre myös estää tutustumasta muihin ihmisiin ja syö hauskuuden esim. omien juttujen höpöttelystä, koska en halua kertoa mitään henkilökohtaista.