Te jotka löysitte jo nuorena hyvän miehen

up

2

löysin mieheni 21 vuotiaana ja hän oli 18 vuotias. Nyt ollaan 42 v ja 39 v.

Ajatteletteko koskaan, miten onnekkaita olitte, kun löysitten hyvän miehen nuorena?

Kyllä jatkuvasti.

Oletteko onnellisia siitä,että on ollut joku jonka kanssa kasvaa ja jonka kanssa yhteiset muistot elämästä?

Kyllä.

Uskotteko olevanne yhdessä elämänne loppuun asti?

Kyllä.

Mikä miehessäsi ja suhteessanne on parasta?

Mies on sitoutunut meihin. On luotettava, rauhallinen, järkevä, viisas ja huumorintajuinen. Suhteessa on parasta luottamus ja ystävyys. Kipinä on välillä päässyt karkuun, mutta taas se on sieltä löytynyt, intohimo ja rakkaus. Jos on päästetty suhde väljähtymään, niin asialle tehdään jotain. Eikä vaan odotella suhteen hiljaista kuolemaa. Yhdessä toimiminen onnistuu ilman kikkailua ja vääntöä.

Säälitkö koskaan ikisinkkuja? Tai mietitkö, miten onnekas olet heihin verrattuna?

En sääli. Mulla on onni ja rakkaus parisuhteen (perheen) muodossa. Ikisinkut saavat kiksinsä erilaisista asioista, joten voivat olla myös ihan yhtä onnekkaita.

Minä taas pikemminkin säälin niitä, jotka ovat löytäneet "sen oikean" jo lukiossa. Toki olin itse silloin kateellinen, mutta näin yli kolmekymppisenä huomaa, että ne lukiossa tavanneet parit eivät ole enää kovin onnellisia. Lapset tehty parikymppisenä, elämä nyt tylsää, nuoruus ja opuskeluriennot jäi kokematta, kun vaan kotoiltiin sen oman rakkaan kanssa.

Eipä silti, ei sovi yleistää, mutta aika moni tosi nuorena tavannut on tyytymättömiä liittoonsa.

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 21:34"]

Ajattelitteko ikinä ettette kuitenkaan tule olemaan aina yhdessä, vai uskoitteko aina suhteenne kestävän ?

[/quote]

Tiesin alitajuisesti ettei se kestä, koska kaipasin aina jotakin muuta, jota en ole osannut nimetä. Siitä syystä taistelin suhteen puolesta  normaalia enemmän.  Suhde antoi kiintopisteen ja sitä kautta turvan, jonka tarvitsin. Alitajuntajunnassani olen tiennyt totuuden. Nyt haluaisin tietää enemmän..

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 21:26"]Se, että mies on "hyvä" mies tai itse on "hyvä" nainen, ei kuitenkaan tarkoita aina, että toisille oltaisiin juuri ne parhaimmat kumppanit. Meillä on parisuhde, jossa olemme monella lailla samalla aaltopituudella ja molemmat yritämme oikeasti olla empaattisia ja toisen huomioon ottavia. Silti meillä on ollut paljon vaikeita ja etäisiä vuosia.

Minä ajattelen, että on onnekasta että olemme olleet niin kauan yhdessä, että olemme saaneet oppia yhdessä parisuhdetaitoja ja sitä, miten toinen huomioidaan hyvinä ja pahoina päivinä, ilossa ja surussa. Se ei ole ollut minulle mitenkään luontaista ja on vaatinut paljon työtä. Niissä tilanteissa, mitkä nuorena koin riidoiksi ja mistä loukkaannuin, osaan nyt asettua toisen asemaan ja huomaan, ettei niissä useinkaan ole kyse minusta vaan kumppanin tarpeesta tukeen, lohdutukseen tai vain siihen tietoon, että minä rakastan häntä juuri sellaisena kuin hän on. Ei niillä ole ikinä mitään tekemistä ollutkaan riidanhalun kanssa, vaan pettymyksen kanssa. 

Totta kai toivon jokaiselle ihmiselle hyviä ja rakastavia ihmissuhteita, sellaisessa muodossa kuin mitä he itselleen toivovat. Mut en varsinaisesti sääli ketään "ikisinkkua" koska tiedän kuinka paljon parisuhde vaatii työtä, tietoista sellaista, jos ei ole joko onnekas tai luontaisesti sosiaalisesti hyvin lahjakas. Tunnistan monissa sinkkukavereissani saman ristiriitojen ja oman keskeneräisyyden paljastamisen pelon mistä itse olen kärsinyt, ja tiedän että se on useimmilla se syy miksi he ovat ilman parisuhdetta, ei se etteivätkö he olisi voineet valita myös parisuhteessa elämisen montakin kertaa elämässään. Näen että se on heille enemmän valinta kuin käytännön pakko.
[/quote]

Kuulostat aika monimutkaiselta ihmiseltä.

Hyviä vastauksia! Olen onnellinen ja onnekas, ja tunnen syvää yhteyttä kolmen lapsemme isää kohtaan. On mukavaa, kun on joku, joka on tuntenut minut niin läheisesti niin kauan, ja jonka itse tunnen. En tunne, että olisimme kasvaneet yhdessä, kasvu on pitänyt kuitenkin molempien tehdä ihan tahoillaan. Uskon että hän on minun perhettäni sittenkin, kun lapset ovat omillaan. En usko sinkkuystävien kaipaavan sääliäni, mutta harmillistahan se on, kun hyvältä ystävältä loppuu pian aika saada omia lapsia.

Olin 17 v, kun aloitimme seurustelun. Nyt 35 ja kaksi lasta ja onnellisesti naimisissa. Kyllä uskon, että olen löytänyt elämäni miehen. Olen onnellinen. Mutta en ikinä mieti, että sääliksi käy sinkkuja. Siinäkin elämässä on jotain ja paljonkin, mikä on hianoa. En ole ollut sinkku 20 vuoteen. En ole kokenut muita miehiä, en ole elänyt villiä elämää. Välillä tuleekin mieleen, että miltä tuntuisi, kun saisi vain olla ja mennä, elää vapaasti, vaihtaa miestä. Mutta tämä ajatus käy mielessäni vain hetken, toteuttaa sitä en aio. En usko, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen.

Löysin ihanan miehen parikymppisenä ja siinä sitten kymmenen vuotta vierähti. Sitten mies lähtikin toisen matkaan. Ihanat miehet voi tehdä sellaistakin. Hyvä mies ja hyvä isä oli. Nyt olen toisella kierroksella ja 9 vuotta täynnä ja odottelen kymmenen vuoden kriisiä. On tässä kyllä jo tähän mennessäkin ollut kriisiä, mutta hyvä mies ja isä tämäkin on.

Olen 30 ja tapasin miehen kun olimme 20. Tällä hetkellä tekis mieli kipata äijä parvekkeelta...

Ajatteletteko koskaan, miten onnekkaita olitte, kun löysitten hyvän miehen nuorena?

- Tavallaan joo, toisaalta eipä mekään olla helpolla päästy ja monista asioista on luovuttu / tehty kompromisseja tämän suhteen vuoksi.

Oletteko onnellisia siitä,että on ollut joku jonka kanssa kasvaa ja jonka kanssa yhteiset muistot elämästä?

- Kyllä.

Uskotteko olevanne yhdessä elämänne loppuun asti?

- En usko, mutta toivon niin. Huomisesta ei kukaan tiedä.

Mikä miehessäsi ja suhteessanne on parasta?

- Huumori, samanlainen arvo/ajatusmaailma. Tietty luottamus elämässä, seksissä yms.

Säälitkö koskaan ikisinkkuja? Tai mietitkö, miten onnekas olet heihin verrattuna?

- En. Heillä on omanlaisensa, toivottavasti hyvä elämä. Toki on ikävää, jos he olisivat toivoneet perhettä ja pitkää parisuhdetta, mutta en sääli. Toisinaan jopa kadehdin, kun omassa elämässä on vaikeaa, mutta se lienee normaalia.

2

Ihana kysely! Ja ajankohtainen. Kun luin kysymykset, tajusin kuinka onnekas olen. Kyllä, tapasimme teineinä ja rakastamme toisiamme vieläkin. Ihanaa kun tuntee toisen ja toinen sinut, mutta pääsee silti vielä yllättämään. Vaikeita aikoja on ollut paljon, mutta ne ovat vain vahvistaneet.

En kyllä kuulu tähän ketjuun. Mutta vain tuohon, että säälivätkö ikisinkkuja. Voin sanoa, että turhaan säälitte. Aika moni koulukaverini ja muu ystäväni alkoi seurustella vakavasti jo lukiossa. Loput päälle parikymppisinä. Minulle ei tullut siinä iässä mitään kauheampaa mieleen, kuin alkaa seurustella, vakiintua ja tehdä lapsia. Elämässä oli niin paljon odotettavaa edessä. Olin valmis parisuhteeseen ja asettumaan paikoilleni vasta päälle kolmikymppisenä. Kaikki eivät halua samaa, joten turhaan säälitte, jos joku säälii. Elämä on valintoja.

Olemme onnellisia ja osaamme arvostaa. Toivottavasti olemme yhdessä pitkään, tilastollisesti se alkaa olla todennäköistäkin. En mieti muita, sinkkuja tai muitakaan.

Koen olevani onnekas, siis hyvästä suhteesta en niinkään siitä että tavattiin alle parikymppisinä.

Parasta on vaan arki. Me toimitaan hyvin yhteen. Nuorena otin miehen itsestäänselvyytenä ja sen kyllä huomasi.

Mielestäni näin jo varhain että meidän juttu voisi kestää pidempään ja tahdon uskoa niin yhä. Koskaan ei voi tietää elämästä mutta kuolemaan saakka olisi tähtäimessä hyvä liitto -ei pelkkä liitto!
En tahdo olla yhdessä vaan tottumuksesta. Olisi pettymys jos mies vaikkapa kokisi ettei tunne minua kohtaan enää helliä/syviä tunteita. Tahdotaan elää parina.

En sano että tuntisin sääliä ikisinkkuja kohtaan, yhtä paljon toivon heille hyvää parisuhdetta (jos tämä siis kaipaa suhdetta) kuin pari joka on yhdessä tavan vuoksi.

20 v tavattiin, ns rakkautta ensi silmäyksellä. En koe olevani onnekas vaan että tämän kuuluikin mennä näin. Jotenkin tajuan etteivät kaikki tapaa sitä oikeaa jonka kanssa vaan kaikki kolahtaa. Kuvittelen että siksi osa on sinkkuja. Nykyäänkin täydennämme toisiamme, olemme kumppanit mutta silti rakastuneita. Ajattelen että tämä jatkuu niin kauan kuin henki pihisee.

2

2

2