Ikävöin kuollutta isääni
Isäni kuoli keväällä. Emme pitäneet viime vuosina yhteyttä kovin tiiviisti, n. kerran kuussa soiteltiin ja muutaman kuukauden välein nähtiin. Nyt siitä on reilu puoli vuotta, kun hän lähti. Nyt kaipaan häntä kovin, kovemmin kuin koskaan kuolemansa jälkeen. Hän joi itsensä hautaan, 66-vuotiaana.
Musiikki: Sting - Why Should I Cry For You?
Kommentit (7)
Otan osaa. Voimia sinulle<3
Ja on muuten ymmärrettävää että ikävöit, vaikkette niin läheisiä enää olleetkaan.
Isänpäivä on sunnuntaina, varmaan sekin nyt pahoittaa mieltä. Helpottaisiko sinua sunnuntaina käydä vaikka hautausmaalla sytyttämässä kynttilä?
Läheisen menettäminen ei ole helppoa. Väkisinkin sitä kaipaa ja jopa tuntee syyllisyyttä. Suru ja ikävä pysyy mukana koko elämän ajan sen kanssa vain oppii elämään.
(Mutta teille jotka täällä kirjoitatte kuinka kamala anoppi tai appi on niin tässä hyvä varoitus. Pitäkää yhteyttä ja viettäkää aikaa heidän kanssaan. Ei tarvitse sitten kantaa huonoa omaa tuntoa koko elämän ajan.)
Anteeksi että tähän sinun kysymykseen laitoin tuon lisän. Mutta en voinut sitä olla laittamatta. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut loukata sinua.
Kävin juuri haudalla, pyhäinpäivänä. Haudalla käyntiin on pieni kynnys se, että asumme toisessa kaupungissa pienten lasten kanssa = ei voi ihan tuosta vaan aina lähteä.. Olen kyllä käynyt siellä (haudalla) tässä viimeisten kuukausien aikana tosi paljon. Olisin varmaan käynyt isää katsomassakin useammin, mutta kun hän oli niin usein humalassa etten lastenkaan takia halunnut sinne mennä.
Hei ap, on ihan ymmärrettävää ettei tuollaisessa tilanteessa ole käynyt kylässä - ja se on oikeasti ihan ok. Tiedän ettei nämä tuntemartoman sanat ehkä niin paljoa vaikuta, mutta silti. Ja luulen että isäsikin ymmärsi/ymmärtäisi.
Ja muistamiseen ei hautaa tarvita, jos tahdot muistaa (eikä sekään ole pakko tai velvollisuus, joitakin se vain helpottaa), voit laittaa kynttilän vaikka pöydälle, ikkunalaudalle, pihalle tai parvekkeelle. Ja isäsi on ajatuksissasi - et sinä siihen mitään palvomisrituaaleja kynttilöillä tarvitse, jos se ei omaa oloasi helpota. :)
-3, joka on itse entisen alkoholistin tytär
Olen menettänyt isäni ollessani 16-vuotias. Isä lähti oman käden kautta. Suru on ollut elämässäni läsnä aina ja vaikuttanut elämääni monin tavoin. Vielä kymmenien vuosien jälkeenkin ajattelen usein isääni ja millaista olisi ollut, jos hän olisi ollut läsnä kaikissa elämän vaiheissani.
Sinulla tapahtuma on vielä tuore ja suru läsnä koko ajan. Ei varmasti paljon lohduta, vaikka tietää, että aika tekee tehtävänsä. Ikävä ei kuitenkaan koskaan lopu. Ajattele kaikkea hyvää, mitä olet isäsi kanssa kokenut ja yritä olla onnellinen siitäkin ajasta, jonka sait hänet pitää.
Minä menetin molemmat vanhempani 14-vuotiaana. Siitä on nyt 12 vuotta. Isäni sai aivoinfarktin tms ollessaan paikallisessa juottolassa. Eli alkoholisti oli hänkin. Näimme viime vuodet sen takia aika vähän, ja tavallaan olen ajatellut, että kaikkien elämä on nyt helpompi, kun hän pääsi lepoon. En usko että hän olisi siitä 40-kymppisenä enää lopettanut, eikä hänestä ollut tukea eikä turvaa lapsien elämässä. Hänenkään ei tarvitse enää kärsiä.
Suru muuttaa muotoaan, ikävä pysyy. Juuri niinkuin 7 kuvaa kirjoituksessaan, itsekin olen ne pahimmat surunhetket kokenut, kun olen miettinyt, missä elämäntilanteissa isä, ja äiti, olisivat voineet olla vierelläni. Onneksi on toisen puolen isovanhemmat vielä mukana. Ja olen nähnyt rauhoittavia unia vanhemmistani silloin tällöin.
Minä muistan heitä iltaisin, satunnaisesti. Kaulassani on usein äidin kaulakoru, heistä on muutama kuva esillä silloin tällöin. Kun sytytän parvekkeelle kynttilän, muistan edesmenneitä. Käyn avopuolisoni kanssa aika usein paikallisella hautausmaalla, pyhäinpäivänä vein kynttilän Muualle haudattujen-muistomerkille, kun vanhempani sijaitsevat eri hautausmailla, toiselle tulee kilometrejä eestaas 160...
Anna itsellesi oikeus olla surullinen, älä piilota kaikkea sisääsi. Tietysti äkilliset puuskat voivat lapsia hämmentää, mutta ei normaaleja tunteita tarvitse pelätä ja piilottaa. Teillä oli toisenne monta vuotta, ja harmillisesti hän päätyi viettämään enemän aikaa alkoholin kanssa. Se ei ole kenenkään muun vika tai valinta. Muistele hyviä hetkiä. Voimia ap. Ja muutkin läheisiä menettäneet.
Otan osaa :(