Minkä ikäiselle lapselle voi kertoa, että eron syy oli toisen vanhemman henkinen väkivalta?

Kertoisin heti että lapsi tajuaa vältellä luuseri isäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Jos exäsi panettelee sinua lapsellenne, kuten voisi helposti kuvitella, älä sinä lähde siihen peliin mukaan. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä enemmän hän oivltaa itsekin taustoja, vaikka et olisi niitä sen enempää avannutkaan. Se, joka on siinä vaiheessa suu vaahdossa haukkunut toista estoitta, on yleensä alakynnessä lapsen silmissä.

Vielä tulee aika, kun voit kertoa tarinasi omalta kannaltasi katsottuna.

Olet oikeassa mutta tuo on kyllä helpommin sanottu kuin tehty. Tietysti kannattaa yrittää, mutta jos suhteen aikana jo joutui sietämään esim. vähättelyä ja kritisointia ja sama jatkuu eron jälkeenkin niin voi olla että jossain tilanteessa itsekin tulee sanoneeksi jotain ikävää. Toki sellaista kannattaa välttää mutta en lähtisi syyllistämään hiljattain eronnutta vaikka ei pystyisikään aina toimimaan niin fiksusti.

Meillä lapset ihan itse havaitsivat asian ollessaan teinejä. Sitä ennen minä puhuin vain yleisellä tasolla, kun kaverisuhteista keskusteltiin, että jokaisella ihmisellä on oikeus mielipiteeseensä ja tunteisiinsa, eikä ketään saa halveksua niiden takia.

Kyllä minä olisin lapsena suuttunut jos olisi jätetty kertomatta, että eron syy oli toisen vanhemman henkinen tai fyysinen väkivalta. En haluaisi olla sellaisen vanhemman kanssa tekemisissä. Etenkään viikottain. Ja kyllä itseään pitää osata puolustaa. Ei tietenkään tarvitse yksityiskohtia kertoa tai toista haukkua. Ei se lapsi välttämättä tajua itse, että toinen vaan mustamaalaa toista vanhempaa, vaan saattaa hyvinkin uskoa. Kiva siinä sitten, kun menee välit lapseen sen takia, kun ei itse ole edes yrittänyt tehdä mitään. Meillä ex teki alkuun tuota, lapset itse välillä kertoivat niitä juttuja. Totesin vaan, että ei pidä paikkaansa. En sen enempää. Ja lapset uskoo enemmän minua, tietävät muutenkin että isällä on välillä höpöjuttuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta voisit kertoa lapsellesi erosta omasta näkökulmastasi jos hän on jo kouluikäinen, ja ehkä pienemmällekin voisi jotain ainakin sanoa. Kunhan vain valitset sanasi tarkasti ja muistutat lasta siitä, että kyseessä on sinun näkemyksesi ja että toisella vanhemmalla voi olla ihan erilaisia ajatuksia. Voisit ehkä sanoa jotain sellaista että aikoinaan ex-puoliso oli rakas ja tärkeä mutta ajan myötä huomasit ettei hänen kanssaan ollutkaan hyvä olla ja sinusta tuntui usein ettei hän kohtele sinua hyvin. Ei tarvitse eikä varmaan kannatakaan mennä yksityiskohtiin.

Lapsen näkemys asioista voi olla erilainen mutta hänellä on kuitenkin oikeus järkeillä omalla tavallaan. Ymmärrän kyllä että haluat puolustaa itseäsi ja antaa jonkinlaisen selityksen varsinkin jos lapsi vaikuttaa olevan enemmän toisen vanhemman puolella ja kritisoivan sinua. Täytyy sanoa että lapsesi vaikuttaa jotenkin kylmältä kun noin ihmettelee tuota kavereiden puutetta. Yleensä jo hyvin pienetkin lapset ymmärtävät että on erilaisia elämäntilanteita ja tietävät että on esim. yksinäisiä ja surullisia ihmisiä.

Kyllä teineiltä usein tulee aika julmaa palautetta vanhemman elämästä ja sen puutteista. Mutta ei aikuisen pitäisi lähteä siihen mukaan.

Jaha, itse en kyllä kuuntelisi tuollaista omalta lapselta enkä keneltäkään muultakaan. Ei ihan kynnysmatoksi tarvi heittäytyä vaikka lapsella olisikin teini-ikä. Enkä sitä paitsi itsekään teininä puhunut läheisille tai vieraille aikuisille tarpeettoman tylysti joten tiedän ettei se varsinaisesti ole mikään teini-ikään kuuluva piirre.

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsille tarvitse kertoa eron syytä. Ei oikeastaan edes kuulu kertoa.

Lapselle voi olla todella hämmentävää, jos mitään ei kerrota ja jos aihe on aivan täydellinen tabu. Kyllä mielestäni jotain voi tarvittaessa kertoa, niin että se auttaa lasta ymmärtämään asiaa. 

Aikuiselle lapselle. Ja riittävän pitkään aikuista elämää eläneelle.

Vierailija kirjoitti:

Aikuiselle lapselle. Ja riittävän pitkään aikuista elämää eläneelle.

Todennäköisesti aikuisella lapsella itselläänkin on muistikuvia, tai hän kykenee muistikuviaan tulkitsemaan niin, että hän pystyy itsekin sen tajuamaan, että jotain sellaista on suhteessanne ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsille tarvitse kertoa eron syytä. Ei oikeastaan edes kuulu kertoa.

Lapselle voi olla todella hämmentävää, jos mitään ei kerrota ja jos aihe on aivan täydellinen tabu. Kyllä mielestäni jotain voi tarvittaessa kertoa, niin että se auttaa lasta ymmärtämään asiaa. 

Samaa mieltä. Tuossa että syitä ei avata ollenkaan kuvittelee ehkä suojelevansa lasta mutta aiheuttaa vain enemmän hämmennystä. Voi olla todella raskasta lapselle elää tuollaisessa tilanteessa.

Minä kerroin aikuiselle lapselleni mielipiteeni hänen isästään, kun lapsi itse otti puheeksi sen ettei isä pidä yhteyttä juuri mitenkään. Ei muistanut edes koska isä olisi ottanut yhteyttä. Selasi puhelinta ja totesi, että hän itse oli viestit tänä vuonna aloittanut. Kyseessä siis opiskeleva nuori aikuinen, joka voisi isän tukea kaivata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta voisit kertoa lapsellesi erosta omasta näkökulmastasi jos hän on jo kouluikäinen, ja ehkä pienemmällekin voisi jotain ainakin sanoa. Kunhan vain valitset sanasi tarkasti ja muistutat lasta siitä, että kyseessä on sinun näkemyksesi ja että toisella vanhemmalla voi olla ihan erilaisia ajatuksia. Voisit ehkä sanoa jotain sellaista että aikoinaan ex-puoliso oli rakas ja tärkeä mutta ajan myötä huomasit ettei hänen kanssaan ollutkaan hyvä olla ja sinusta tuntui usein ettei hän kohtele sinua hyvin. Ei tarvitse eikä varmaan kannatakaan mennä yksityiskohtiin.

Lapsen näkemys asioista voi olla erilainen mutta hänellä on kuitenkin oikeus järkeillä omalla tavallaan. Ymmärrän kyllä että haluat puolustaa itseäsi ja antaa jonkinlaisen selityksen varsinkin jos lapsi vaikuttaa olevan enemmän toisen vanhemman puolella ja kritisoivan sinua. Täytyy sanoa että lapsesi vaikuttaa jotenkin kylmältä kun noin ihmettelee tuota kavereiden puutetta. Yleensä jo hyvin pienetkin lapset ymmärtävät että on erilaisia elämäntilanteita ja tietävät että on esim. yksinäisiä ja surullisia ihmisiä.

Kyllä teineiltä usein tulee aika julmaa palautetta vanhemman elämästä ja sen puutteista. Mutta ei aikuisen pitäisi lähteä siihen mukaan.

Jaha, itse en kyllä kuuntelisi tuollaista omalta lapselta enkä keneltäkään muultakaan. Ei ihan kynnysmatoksi tarvi heittäytyä vaikka lapsella olisikin teini-ikä. Enkä sitä paitsi itsekään teininä puhunut läheisille tai vieraille aikuisille tarpeettoman tylysti joten tiedän ettei se varsinaisesti ole mikään teini-ikään kuuluva piirre.

Kuten viestistäsi ilmenee, et ole ap:n asemassa, vaan edustat kommunikointityyliltäsi ehkä jotakuta toista hänen perheessään.

On hienoa ettet ole kenenkään kynnysmatto, mutta jonnekin suuntaan sen teininkin täytyy pystyä negatiivisia tunteitaan purkamaan.

Omasta kokemuksesta kannattaa kertoa. äitini kertoi tälläiset asiat minulle kun olin 13 ja tiesimpä välttää isääni ja olla tukena äidilleni. En olisi kestänyt jos olisin saanut tietää vasta aikuisena ja en sen takia olisi tukenut äitiäni. Ja jos jotain kiinnostaa niin joo lopetin isäni tapaamisen kun sain tietää nämä asiat ja olen onnellinen nyt.

Vierailija kirjoitti:

Omasta kokemuksesta kannattaa kertoa. äitini kertoi tälläiset asiat minulle kun olin 13 ja tiesimpä välttää isääni ja olla tukena äidilleni. En olisi kestänyt jos olisin saanut tietää vasta aikuisena ja en sen takia olisi tukenut äitiäni. Ja jos jotain kiinnostaa niin joo lopetin isäni tapaamisen kun sain tietää nämä asiat ja olen onnellinen nyt.

Eli sinulle kerrottiin vain toisen osapuolen näkemys tilanteesta ja sillä perusteella aloit välttää toista vanhempaasi ja tukea sitä, joka on oman näkemyksensä kertoi. Ei mielestäni kovin fiksusti hoidettu tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Omasta kokemuksesta kannattaa kertoa. äitini kertoi tälläiset asiat minulle kun olin 13 ja tiesimpä välttää isääni ja olla tukena äidilleni. En olisi kestänyt jos olisin saanut tietää vasta aikuisena ja en sen takia olisi tukenut äitiäni. Ja jos jotain kiinnostaa niin joo lopetin isäni tapaamisen kun sain tietää nämä asiat ja olen onnellinen nyt.

Tuskinpa useimmat meistä haluavat ”tukea” 13-vuotiaalta lapseltaan lapsen isäsuhteen lopullisen katkeamisen hinnalla jos mitenkään muuten selviytyvät.

Vierailija kirjoitti:

Omasta kokemuksesta kannattaa kertoa. äitini kertoi tälläiset asiat minulle kun olin 13 ja tiesimpä välttää isääni ja olla tukena äidilleni. En olisi kestänyt jos olisin saanut tietää vasta aikuisena ja en sen takia olisi tukenut äitiäni. Ja jos jotain kiinnostaa niin joo lopetin isäni tapaamisen kun sain tietää nämä asiat ja olen onnellinen nyt.

Tiedän yhden juuri tällaisen tapauksen. Jo lapsena yökkäili miten kamala isänsä on. On nyt noin 45-vuotias ja yksikään miessuhteensa ei ole onnistunut. Mutta äitinsä kanssa on erinomaisissa väleissä, kun viimeksi kuulin niin asuivat yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta voisit kertoa lapsellesi erosta omasta näkökulmastasi jos hän on jo kouluikäinen, ja ehkä pienemmällekin voisi jotain ainakin sanoa. Kunhan vain valitset sanasi tarkasti ja muistutat lasta siitä, että kyseessä on sinun näkemyksesi ja että toisella vanhemmalla voi olla ihan erilaisia ajatuksia. Voisit ehkä sanoa jotain sellaista että aikoinaan ex-puoliso oli rakas ja tärkeä mutta ajan myötä huomasit ettei hänen kanssaan ollutkaan hyvä olla ja sinusta tuntui usein ettei hän kohtele sinua hyvin. Ei tarvitse eikä varmaan kannatakaan mennä yksityiskohtiin.

Lapsen näkemys asioista voi olla erilainen mutta hänellä on kuitenkin oikeus järkeillä omalla tavallaan. Ymmärrän kyllä että haluat puolustaa itseäsi ja antaa jonkinlaisen selityksen varsinkin jos lapsi vaikuttaa olevan enemmän toisen vanhemman puolella ja kritisoivan sinua. Täytyy sanoa että lapsesi vaikuttaa jotenkin kylmältä kun noin ihmettelee tuota kavereiden puutetta. Yleensä jo hyvin pienetkin lapset ymmärtävät että on erilaisia elämäntilanteita ja tietävät että on esim. yksinäisiä ja surullisia ihmisiä.

Kyllä teineiltä usein tulee aika julmaa palautetta vanhemman elämästä ja sen puutteista. Mutta ei aikuisen pitäisi lähteä siihen mukaan.

Jaha, itse en kyllä kuuntelisi tuollaista omalta lapselta enkä keneltäkään muultakaan. Ei ihan kynnysmatoksi tarvi heittäytyä vaikka lapsella olisikin teini-ikä. Enkä sitä paitsi itsekään teininä puhunut läheisille tai vieraille aikuisille tarpeettoman tylysti joten tiedän ettei se varsinaisesti ole mikään teini-ikään kuuluva piirre.

Kuten viestistäsi ilmenee, et ole ap:n asemassa, vaan edustat kommunikointityyliltäsi ehkä jotakuta toista hänen perheessään.

On hienoa ettet ole kenenkään kynnysmatto, mutta jonnekin suuntaan sen teininkin täytyy pystyä negatiivisia tunteitaan purkamaan.

Voit tulkita kommunikointityylejä kuten haluat mutta ajattelen aloittajan parasta. Hänen ei pitäisi joutua olemaan pahoillaan siksi että lapsensa käyttäytyy huonosti. Kaikenlaiset tunteet on toki sallittu kaikenikäisille mutta huono käytös ei kenellekään, koskaan. Tuo nyt on ihan vitsi että teinillä olisi joku oikeus olla itsekäs tai ilkeä tunteidensa takia. Kyllä tuossa tilanteessa aikuisen pitäisi sanoa suoraan että on epäkohteliasta tuolla tavoin kommentoida toisen elämäntilannetta ja muutenkin näyttää selkeästi ettei hyväksy tuollaista puhetta.

Ettekö te tosiaan haluaisi tietää syytä vanhempienne eroon?

Taidan olla jonkinlainen poikkeus taas...jos totuutta ei tiedä, niin mielikuvitus ottaa vallan ja ihminen voi keksiä mitä ihmeellisempiä.juttuja omassa päässään.

Sepä se, ilmeisesti lapselle on jo kerrottu ”syy” eroomme, eli minä. Mutta kun oikeasti tilanne on aivan päinvastainen ja jos kertoisin sen, niin lapsihan menisi aivan lopullisesti sekaisin eikä tietäisi ketä uskoa. Ap

Minä sanoin aikanaan vähän vastaavassa tilanteessa, että joskus aikuisille käy niin, ettei olekaan enää hyvä olla yhdessä. Sitten purin vuosikymmeniä hammasta. Lopulta se, että lasten parasta ajatellen en panetellut exääni, palkittiin: nyt aikuisuuden kynnyksellä lapset ovat tajunneet ihan omin silmin, millainen isänsä on - ilman että minun on tarvinnut sanoa hänestä heille ikinä ainuttakaan negatiivista sanaa. Heillä on kuitenkin oikeus rakastaa ja kunnioittaa isäänsä enkä halua puuttua tai yrittää vaikuttaa siihen mitenkään. Nyt he kuitenkin ymmärtävät, miksi minä lähdin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omasta kokemuksesta kannattaa kertoa. äitini kertoi tälläiset asiat minulle kun olin 13 ja tiesimpä välttää isääni ja olla tukena äidilleni. En olisi kestänyt jos olisin saanut tietää vasta aikuisena ja en sen takia olisi tukenut äitiäni. Ja jos jotain kiinnostaa niin joo lopetin isäni tapaamisen kun sain tietää nämä asiat ja olen onnellinen nyt.

Tuskinpa useimmat meistä haluavat ”tukea” 13-vuotiaalta lapseltaan lapsen isäsuhteen lopullisen katkeamisen hinnalla jos mitenkään muuten selviytyvät.

Nykyään teineihinkin ilmeisesti suhtaudutaan kuin vammaisiin mutta kyllä vain tuonkin ikäisestä voi olla jo tukea vanhemmalleen. Liikaa tietenkään ei kenenkään pitäisi joutua vanhempaansa kannattelemaan, oli sitten aikuinen tai lapsi. Jo teinikin voi kuitenkin tehdä aika paljon vanhempansa hyvinvoinnin eteen vaikka mitään varsinaista velvollisuutta ei olekaan. Täällä tietysti heti kauhistellaan mutta monella teinillä tuossa tilanteessa empatia- ja vastuunkantokyky varmasti vahvistuisi.