Hei iltapäivän roskalehtiväki! Tässä teille tarjottimella juttuidea!

https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10152444208083133&set=a.10151221969898133.448361.663113132&type=1&theater

Jerome Saarisen FB-sivuilta kopioitu:

Nyt ollaan lähellä pistettä, ettei sanat riitä. Kävelin kohti toimistoa aamusalin ja vetisen lumisateen inspiroimana, kun viimeisissä liikennevaloissa odotellessani katseeni kohtasi viereeni tulleen hieman vanhemman leidin katseen ja avasimme keskustelun. Kysymykseen, "miten elämä voi" sain vastauksen: "Muuten kaikki on hyvin, mutta näin yli 90 vuotiaana lonkka vihoittelee ja ei enää ole yhtään ystävää". Kuulemma korttelin päässä olevassa 117 neliömetrin kämpässä on välillä yksinäistä. Tässä vaiheessa kaiken nähneellä rauhanturvaajallakin meinasi kyynel tirahtaa silmään, mutta kasvuyrittäjällä oli heti ratkaisu mielessä: Koska hengataan päivät pitkät korttelin päässä toisistamme, niin miksemme kävisi lounaalla silloin tällöin? Tästä innostuneina vaihdoimme välittömän romanttisesti numeromme keskellä räntäsadetta ja sovittiin että palataan pian!  

Olin jo tässä vaiheessa vähintäänkin mind blown, mutta kovin oli vasta edessä loppukaneetin muodossa: "Minä jotenkin tykkään teistä nuorista, mutta muistakaa pitää hauskaa". Tässä oli tärkeä muistutus. Jokaiselta meistä loppuu joskus hiekka tiimalasista ja silloin on liian myöhäistä alkaa elää itsensä näköistä elämää. Tää on jotenkin tabunomainen aihe, mutta toivottavasti jengi tajuaa että on ihan fine täyttää arkensa itseään ilahduttavilla asioilla ja nauttia niistä full on! Itse voin kokemuksesta kertoa, että se kannattaa. 

Vielä Protip: Tää ei tapahdu itsestään, vaan vaati heittäytymisiä, kokeiluja ja epäonnistumisa. Tai joskus katseiden kohtaamista. Kiitos elämä.