Olemmeko me " nykyäidit" heikkoja?

isoäidiltäni sitä kysellytkin. Miten he pärjäsivät silloin kun oli monta pientä lasta, kun minusta yhdessäkin on hirveesti puuhaa. Nykyaikana ehkä enemmän kuitenkin äidit yrittävät myös pitää lapselleen seuraa. Ennen kun isovanhemmat ja muu suku saattoivat asua pihapiirissä, auttavia käsiä ja perään katsojia oli enemmän. Ja huushollit tuskin olivat niin puunattuja kuin nykyään pitäisi olla. Näin minä olen tätä itselleni perustellut :)

ja väsymisen syyt kuin entisaikaan. Jokaisella on oikeus olla väsynyt. Omisti sitten tiskikoneen tai ei. Olen kyllä pohtinut tuota asiaa itsekin toisinaan, koska olen myös ainokaiseni kanssa hoitovapaalla. Joskus tuntuu, että ei saisi olla väsynyt tai sanoa mitään poikkipuolista sanaa, kun nykyään on asiat niin hyvin.



Esimerkiksi meidän perheessä mies tekee todella pitkiä työpäiviä (venyvät usein kellon ympäri). Mielestäni minulla on myös oikeus olla väsynyt, kun olen ollut koko päivän vauvan kanssa - vauvan, jolle on tullut samaan aikaan hampaita ja ensimmäisiä sanoja sekä kävelytaito.



Ainakin minua väsyttää äitiydessä se, että se on 24/7 " työtä" . Vaikka suuren osan ajasta lapsen kanssa on ihanaa, niin toisaalta lepohetkiä ei välttämättä saa ollenkaan. Meillä poika on todella paljon minussa kiinni ja nukkuu huonosti niin päivällä kuin yölläkin. Palkkatyössä käydessäni sain nukkua yöni ja pitää joskus kahvitunnin ;)

ja lapset menivät siinä sivussa. Nykyään keskitytään lapseen ja mietitään aamuvarhaisesta iltamyöhään, onkohan kaikki hyvin, saako virikkeitä, imetinkö riittävän kauan, tuliko nyt masuvaivoja kun annoin puoli teelusikallista perunaa, pissaako tarpeeksi usein, kehittyykö kun naapurin petterikin jo kävelee jne. Ja paineita tulee lehdistä, televisiosta, netistä, muilta äideiltä. Koulutetut ja asioista hyvin tietävät äidit ahdistuvat ja äitiydestä tulee kovaa suorittamista. Sitten uuvutaan ja masennutaan. Itse olen todennut, että jos joutuisin hoitamaan kaikki kotihommat aasta ööhön itse ja mahdollisesti siinä sivussa vielä osaltani vastaamaan perheen elannosta, niin en ehtisi miettimään niitä asioita, jotka minua nyt ahdistavat, ja välttämättä en olisikaan niin uupunut tilanteeseen.

Entisajan maailma jäsentyi vuodenajan, kylän ja perheen mukaan, ei tarvinnut kysellä ja ihmetellä: näin oli aina ollut ja aina oli oleva. Kärjistetysti, mutta ei tarvitse ajatella kuin 20-30 vuotta taaksepäin, Suomi oli hyvin erilainen, jämähtyneempi, ei niin villi virtuaali maa kuin nyt. Ja tosiasia, 50-60 vuotta sitten (riippuu läänistä, kaupungista, perheestä) olimme kehitysmaa. Siis kehitysmaa, lapset söivät Amerikasta kehitysapuna (marshall-apu) saatua hammastahnaa karkkina. Mutta lapsiahan oli noin sata suvussa, oli sanojaa, opastajaa, joskus jopa olkavartta ja syliä.

Mitä yritän oikeasti sanoa on se, että kyllä, helpolla pääsemme. Kone pesee, mutta ei kerro mikä kolmannen serkun toisen pyllyongelmaan auttoi. Vesi tulee kraanasta, mutta eipä tulisi kerrostalotäti kun apua pyytäisi, hulluna pitäisi. Onhan meillä televisiot, videot, tietokoneet, on on. Mutta onko se aina helpotus, edes lapsesta? Kun 1002 kertaa on Traktori Tomi katsottu, olisi kai kiva olla umpimetsässä ja tehdä käpylehmiä sedän/ukin/mielikuvituskaverin kanssa.

Helpommalla minä pääsen kuin mummini, joka teki 12 lasta, joista 9 jäi henkiin. Vanhimmat sisarukset " luonnollisesti" teki hyvin paljon koti-ja maataloustöitä. Toiseksi vanhin tätini tanssi Tapio Rautavaaran kanssa! Työ ja huvi, niin. Minä voin satunnaisesti kuunnella Rautavaaraa radiosta ja miettiä, että oli niillä yksinkertaiset huvitkin. Että mitenkä lie.

Kyllä minäkin olen tästä oman äitini kanssa keskustellut. Hän itse syntyi Savon sydämeen, keskelle ei-mitään, maalaistaloon sotien jälkeen. Lapsia oli 8. Siis jäi henkiin -pari taisi kuolla. Minä ja veljeni olemme sitten 60- ja 70-luvun lapsia.



Äitini on usein puhunut sitä, että hänen mielestään yksi suuri syy nykyäitien masennukseen ja väsymykseen on se, miten sidottuja he ovat lapseensa YKSIN. Ennen oli sisaruksia, sukulaisia, tuttavia, isovanhempia, jotka ramppasivat kylässä vastasyntynyttä ja äitiä hoivaamassa. Ei meillä ainakaan (enkä ole muiltakaan kuullut) ole enää tapana, että porukkaa vaan lappaa ovista sisään ja alkaa välittömästi laittaa ruokaa, siivota ja ottaa lapsen kanniskeltavaksi.



Kyllä nykyään kyläreissut sovitaan hyvissä ajoin ja vielä edellinen päivä puunataan ja leivotaan hulluna, että " kehtaisi" kutsua tyyliin oman äitinsä tai parhaan ystävänsä kylään -ihan niinku he katselisivat pölypalloja tuoreen vauvaperheen nurkissa!



Itse ainakin istua pönötän täällä kotona melkein joka päivä itsekseni lapsen kanssa -ei vaan jotenki tuu lähdettyä mihinkään. On muka kaikkea -ei siis todellakaan yhtään mitään- ja sitten on pinna kireällä kun kaksin koitat vauvan kanssa viihtyä ja jaksaa. Jo sekin, että tapaa muita mammakavereita (vaikka lapsi huutais koko vierailun ajan) saa ajan lentämään siivillä kun on itselläkin seuraa.



Ja kuten moni tuossa sanoikin -ei lapsia sillai ennen viihdytetty ja kestitty kuin nykyään. Heti kun alkoi jalat kantamaan, niin eiku omiin puuhiinsa vaan ja äiti teki omiaan. Nyt pitää suorittaa ja tehdä " kehittäviä" asioita... itse yritän kuitenkin kaiken tämän keskellä relata ja muistaa, että ei kai sen lapsen kanssa nyt niin ihmeellisiä asioita tarvitse tehdä. Hyvin näytti aamullakin viihtyvän koiran puruluuta mutustellen -ja koira puolestaan nuoli vauvan puklut lattialta. Että näin meidän " maalaistalossa" :-D

...etteivät äidit ennen olisivat olleet väsyneitä? Vielä 50-60-luvulla monessa perheessä oli suoranaista köyhyyttä. Äidin huolenaiheina saattoi olla paljon perustavampaa laatua olevammat kysymykset kuin nyt kuten mistä hankkia lapsille ruokaa ja lämmintä vaatetta. Perheet olivat suuria; vanhempani ovat kasvaneet 6- ja 7-henkisissä perheissä. Sen mitä olen kuullut heidän lapsuudestaan, voin sanoa, että lapsuus on ollut lyhyt ja rankka. Jo kymmenvuotiaat joutuivat raskaisiin metsätöihin. Jos lapsi sairasti, aina ei ollut varaa ostaa lääkkeitä, ei ollut aikaa/voimia valvoa lasten turvallisuutta jne...Äidin äitini kuoli nuorimman lapsen ollessa 7-vuotias, eikä ollut puhettakaan lapsen kriisiterapiasta, elämää vaan jatkettiin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.



Näin äitinä uskon, että ainakin omat jo edesmenneet mummoni ovat kärsineet, kun ovat eläneet lasten kanssa puutteessa ja kurjuudessa ja aivan varmasti olivat hekin väsyneitä ison lapsikatraan kanssa. Uskon, että parhaansa he tekivät.

..on sitä ennenkin oltu väsyneitä mutta on pitänyt vaan jaksaa. Ja ongelmat ovat vuosien varrella muuttuneet. Nykyään tosiaan monet stressaavat erilaisista asioista kuin ennen. Kyllä nykyäänkin " saa" olla väsynyt ja uupunut, eihän se saamisesta ole kiinni..



Mutta itse olen asennoitunut siten tai se on ollut minussa pienestä pitäen, etten napise ns. pikkuasioista kuten vaikkapa kotitöistä. Kun on tosiaan tiski- ja pyykinpesukoneet. Eikä ne kotityöt kauaa kestä ja aina on tarvittaessa mies apuna (töittensä jälkeen). On mulle myös mieleen jäänyt mummon puheet (kuoli keväällä 82-vuotiaana) hänen omasta elämästään millaista se on ollut ja sekin osaltaan vaikuttanut siihen millaisella asenteella itse olen kasvanut aikuiseksi, eli mummoni oli minulle läheinen ja hyvin esimerkillinen henkilö, vahva persoona.

Tämä on asia jonka kanssa olen paininut suunnasta jos toisesta. Minulle kukaan eikä koskaan ole sanonut että et voi olla väsnyt kun eihän sinulla ole kuin 1 lapsi jne. Mutta oma mieli pyrkii tekemään tuota vertailua koko ajan.



Mielestäni ennen ihmisillä on ollut niin suuri työ selvityä perusasioista että he eivät yksinkertaisesti ole ehtineet tuntemaan tunteita. Ei siis miettimään ja " tuskailemaan" , ajattelemaan sen kummemmin. Ajatustyö jos mikä on raskasta ja väsyttävää! He ovat suoritaneet elämää, muuhun ei ole ollut mahdolisuuttakaan.



Toinen on tuo yhteisöllisyys. On ollut aina mummo, sisko, naapuri jne. Aina on ollut joku ympärillä ja jo sekin on tehnyt sen että oman minän tutkiskeluun ei ole ollut mahdollisuutta.



Kummassakin on hyvät puolensa. On paljon asioita joita ennen ei ole voinut tehdä lapsen kanssa tai lapselle. On ollut jatkuvasti tilanteita joissa lapsi tavalla tai toisella on laiminlyöty, tiedostamatta tätä. Nyt näitä asioita selitellään tyyliin anna lapsen huutaa että oppii ja keuhkot vahvistuu jne. se on sitä oman syyllisyyden hautaamista. Meillä siis nyt on äiteinä mahdollisuus kohdata itsemme ja lapsi. Sen tekeminen on todella rankkaa ja vaatii paljon. Edelleen jos tapaan ylienergisen äitin, jolla on 100 rautaa tulessa ja joka ei pydähdy koskaan, olen sitä mieltä että elämää suoritetaan, eikä uskalleta pysähtyä...



Itse yritän keskittyä siihen että on kyse minun elämästäni ja perheeni. Elän sitä niin kuin osaan. Ja juuri eilen oivalsin että ne kyläpaikat lohduttavat eniten jossa kaikki on sopivasti vinksallaan, eikä tip top.. Eli siinäkin voin olla esimerkki, enkä ahdistava " vaatija" muille.



Voimia sinulle ja meille kaikille ajattelijoille!

En usko, että me sen heikompia ollaan, ainakaan tiukan paikan tullen. Väsymys voi olla fyysistä, unen puutteesta johtuvaa tai henkistä - välillä sitä vain kyllästyy. Pesukoneet on keksitty, totta, mutta koneiden myötä myös vaatimukset ovat koventuneet. Kuka enää käyttää samoja vaatteita pari viikkoa tai käy pesulla kerran viikossa saunapäivänä?



Asutaan pienemmissä yksiköissä, sukulaisia on vähemmän ja he saattavat asua kaukana. Monet nykyisistä isovanhemmista ovat vielä työelämässä. Ja sitten on tämä syvälle juurtunut käsitys, ettei saisi valittaa vaan hammasta purren kestää. Mieheni (ei syntyperäinen suomalainen) sukulaiset ovat ihmetelleet, kuinka Suomessa äiti voidaan jättää niin yksin vauvan kanssa.



Kyllä sitä ennenkin väsyneitä oltiin. Lapset eivät välttämättä olleet kovin toivottuja, mutta minkäs teit. Lapsiin ei kiinnitetty samalla tavalla huomiota kuin nykyään vaan heitä pidettiin vähän niin kuin pieninä aikuisina.

Koko yhteiskunta on niin erilainen nykyään. Kuten joku sanoi, ennen oli enemmän köyhyyttä ja lapsia, mutta toisaalta ihan eriluokan tukiverkot kuin nykyään. Ainakaan meidän perheellä ei ole ketään lähisukulaisia edes samassa kaupungissa. Oikeastaan koko vertaileminen on ihan hölmöä. Mielestäni en ole ainakaan sen " vähäpätöisempi" äiti kuin oma mummoni. Hänellä oli omat ilonsa ja murheensa, minulla omani. Molemmat varmasti vahvoja äitejä ja toisinaan taas ihan väsyneitä kaikkeen.

Raisa Cacciatorehan kirjoitti Hesarissa tästä. Nythän vasta vanhemmuutta on alettu käsitellä. Anoppini kertoi, että kymmenlapsisen katraan äiti, maalaistalon emäntä, ei yksinkertaisesti joutanut eksistoimaan lasten olemista. koliikkivauva (nykytermein) laitettiin katosta roikkuvaan kätkyeeseen huutamaan. Ohimennessä sitten joku tökkäsi vauhtia. Emännällä ei ollut mitään mahdollisuutta lehmien lypsyn sun muun työn takia kannella vauvaa huoneesta toiseen. Nykykäsityksen mukaanhan tämä obn lähes rikollista. Kukapa haluaisi, että pienokainen tuntee turvattomuutta.



Nyt on myös maailma pullollaan erilaista tutkimusta lapsen kehityksestä ja hoidosta. Tietysti tämä on hyväkin asia. Huonoksi se muuttuu silloin, kun äiti yrittää elää kaikkien mahdollisten suositusten ja ohjeiden mukaisesti, niin että hoitamisesta tulee suuri velvollisuus ilman onnea. Joskus unohdetaan, että niin sanottu maalaisjärki ja äidin valtava rakkaus omaan lapseen on jo hyvä lähtökohta. Jokainen lapsi on yksilö, jonka yleensä oma äiti ja isä tuntenevat parhaiten.



Lisänä ovat vielä nämä internetin keskustelupalstat, joiden syyttävä ja tuomitseva ilmapiiri voi ahdistaa herkimpiä äitejä. Kukaan ei voine kieltää sitä, että välillä näillä palstoilla todella teilataan äidit , joiden kasvatusnäkemykset poikkeavat omista. Äidit myös voivat surffata netissä etismässä tietoa. Ja näitä erilaisa tutkimuksia imetyksestä, kantoliinoista, kantorepuista, rokotuksista. kiinteistä ruuista, vauvan nukuttamisesta jne.. on lukemattomia, ja nämä tutkimukset kun vielä ovat keskenään ristiriitaisia.



Tietääkseni ihmisen mieli toimii niin, että kauniit ja hyvät asiat jäävät helposti mieleen. Siksi suhtaudun suurella varauksella siihen, että ennen vanhaan ei tunnettu väsymystä. Taatusti tunnettiin, sehän on mitä normaalein tunne. Eri asia on sitten se valitus. Voihan olla, että sukupolvi joka on kokenut oikean köyhyyden, näkee asiat hieman toisin. Toisaalta me olemme tämän sukupolven kasvatustyön tulosta.





Vaikka itsekin olen sitä mieltä, että turhaa valitusta voisi yleensäkin vähentää, en silti ymmärrä, miten töissäkäyvä mies voi kritisoida vaimoaan väsymyksen esille tuomisesta. Kyllä äidillä on oikeus ilmaista todellinen väsymys. Vauvat ovat erilaisia. Esimerkiksi yövalvominen ja unenpuute väsyttävät. Olisi epänormaalia, jos ihminen toistuvien parin tunnin yöunien jälkeen olisi virkeä. Luulen, että tällaiset isät muuttaisivat nopeasti näkemyksiään, jos he itse jäisivät kotiin vastaamaan kaikesta. Ihan todella. Tuttavaperheessä äiti lähti viikonlopuksi Tukholmaan ja isä hoiti kolme- ja yksivuotiaita tyttöjä. Tämä isä kommentoi tuon jälkeen, että miten on mahdollista, että vaimo todella selviää niin hyvin. Tälle isille siis vaimo ei ollut valmiiksi tehnyt ruokia tai pessyt pyykkejä viikonlopuksi.

Äiti herää aamulla aikaisin, on herännyt yölläkin syöttämään/rauhoittelemaan vauvaa muutaman kerran. Leikittää päivän lapsia, syöttää, pukee, vaihtaa vaippaa, ratkoo kiistoja, ulkoiluttaa, tekee toisella kädellä ruoat, syö itse kun ehtii (jos ei muuten niin kylmänä närkkien aina ohikulkiessaan). Lapset eivät kaikki nuku päiväunia tai jos nukkuvat, eri aikaan. Äiti ei ehdi lepäämään missään vaiheessa. Kahvia ei ehdi edes ajattelemaan, saati pientä levähdystaukoa itsekseen. Välipalaakaan ei muista syödä. Mies tulee töistä, syö ruoan ja lukee päivän lehden, lähdetään kauppaan. Tullaan kotiin ja alkaa iltatouhut; puurot, pesut ja nukutus. Kun tästä on selvitty, äiti sanoo että on ollut raskas päivä. Mies sanoo, että sanos muuta, kyllä olikin taas NIIN raskas päivä kun tämä työ on niin fyysistä, että olen ihan poikki. Töitä oli niin hirveästi että nyt voisi vaikka ottaa yhden oluen ja käydä sohvalle lepäämään. Niin, ja kyllähän sitä voisi vaikka vaimon kanssa vähän touhuilla illalla.



Äiti antaa päivästä kaiken lapsilleen, illalla sitten mies " roikkuu puntissa" vonkaamassa. Äidin omaa aikaa on sitten se yö kun saa nukkua -ellei imetyksiä ja rauhoitteluja ole niin paljon ettei ehdi välissä kuin torkahtaa. Isän mielestä äidin päivä ei VOI olla niin raskas kuin hänellä. Mutta isällä on fyysisesti raskas päivä, äidillä psyykkisesti. Äiti tietää, voi ainakin kuvitella, mitä on tehdä rankkaa fyysistä työtä koko päivä. Mutta isä ei tiedä, millaista on olla pienten lasten kanssa kotona koko päivä, yrittää siinä sivussa pestä pyykkiä ja astioita (vaikka koneethan senkin tekevät, mutta eipä tyhjennä/täytä konetta eikä ripusta kuivumaan), tehdä ruokaa, huolehtia lasten perustarpeista yksilöllisesti sellaisessa järjestyksessä, mihin ei voi koskaan varautua. Koti ei pysähdy klo 9 ja 14 vartiksi, eikä klo 11 tunniksi.



Eihän siinä mitään huonoa olekaan, sehän kuuluu lapsiperheen arkeen, mutta sitä ymmärtämystä äiti perää. Vaikka isä olisi päivän-pari lasten kanssa, hän ei IKINÄ saa tietää, mitä on olla lasten kanssa vuosi-pari kotona. Päivä-pari voi mennä helpostikin. Lapset ovat innoissaankin uudesta hoitajasta, käyttäytyvät eri tavalla. Isä tekee muutamat jutut eri tavalla ja eri järjestyksessä. On innoissaan, kun ei tarttee tehdä töitä vaan voi " olla vaan lasten kanssa kotona" .



Menee seuraavana päivänä töihin. Saa pitää kahvitaukonsa ja poltella savukkeen rauhassa, syödä ruokatunnilla vatsansa täyteen. Miettii, miten raskas päivä on taas tulossa. Mutta ei edes muista sitä, että vaimo valitti sitä ihan samaa eilen, mutta hän ei edes kuunnellut, ei korvaansa lotkauttanut. Sanoi vain siihen, että MINUN työni on raskasta, koska se on fyysistä.



Äiti miettii yksin, ettei kukaan ymmärrä. Että eikö minulla todellakaan ole oikeutta olla väsynyt. Ei uskalla kuitenkaan puhua tästä kenellekään kun pelkää häpeää.. eiväthän muutkaan äidit asiasta valita. Miehelleen on avautunut asiasta muutaman kerran itkien, mutta hän vain silittää ja halii ja miettii omassa päässään että onkohan taas se aika kuukaudesta kun on noin raskasta tämä elämä.

Nimittäin silloin kun mulla on 1 lapsi, olin aina ihan " poikki" , enkä jaksanut juuri ylimääräisiä hommeleita tehdä. Vaikka päivätkin nukuin kun poika nukkui.

Nyt meillä on 5 lasta ja mies yksityisyrittäjä, tekee pyöreitä päiviä.

En ole juuri kerennyt miettiä, olenko väsynyt jne. Aamusta iltaan riittää niin paljon tekemistä, että kun mies tulee töistä, havahdun että miten se näin äkkiä tämä päivä taas meni?

Tunnit päivässä eivät tahdo aina riittää, saati että kerkeisin miettiä olenko väsynyt, voi kuulostaa vähän hassulta.

Joskus teen kotitöitä " sisään" pesen esim. monen päivän pyykit, siivoan, yms. ja pidän sitten " vapaapäivän" ilman kotitöitä ruoanlittoa lukuunottamatta, siinä sitten ehkä sohvalla istutaan ja aivot raksuttavat että aika ei kulu, mitähän sitä tekisi.

Asumme maalla ja pihalla sekä sisällä riittää työtä, vaikkei siis ns.maatilan eläimiäkään ole.

Eli siihen tulokseen olen tullut, että ennen ollut niin paljon sitä työtä, että ei ole kerennyt välttämättä henkisiä jaksamisia sun muita miettimään.

Itselläni ei tätä ongelmaa ole, mummeja ja vaareja on tytöllä melkein joka sormelle, asuvat kaikki lähellä ja hoitavat mielellään ja saavat hoitaa.



Huulipyöreänä olen näillä palstoilla lukenut juttuja äideistä, jotka vetävät herneen nenään jos mummo tai pappa haluaa sylitellä tai halauaisi lasta hoitoon. Ei raaskita antaa. En tiedä ovatko samoja, jotka itkevät kuinka rankkaa on, mutta ainakin ennen on menty ja autettu eivätkä tuoreet äidit ole ehkä ilenneet rutista vastaan ja loukkaantua, jos anoppi on tullut hyysäämään (paitsi oma äitini piti kyllä aina mykkäkoulua, kun mummi tuli kylään=) )



Kyllä saa olla väsynyt, en sitä tarkoitakkaan, mutta pitää myös osata ottaa apua vastaan, vaikka se välillä tarkoittaakin sitä, että on myönnettävä olevansa heikko.

Olen siis täsmälleen samaa mieltä kanssasi!! Teksi oli kuin minun " kynästä" !!! :)

Olen samoilla linjoilla käpytytön ja liinasen kanssa.



En usko, että aikaisemmat sukupolvet olivat sen vahvempia kuin nykyiset. Ensinnäkin maalaistalossa asui paljon väkeä, naimattomista naisista alkaen, ja lasten vanhemmat sisarukset katsoivat nuorempien perään. Itse olen yh ja koen fyysisen yksinolemisen kotona vauvan kanssa aika raskaaksi, olisi ihan toinen olo, jos täällä kävisi muita aikuisia auttelemassa.



Toisekseen lastenhoidon vaatimustaso on nykyään aivan erilainen kuin ennen. Ainakin itse olen yrittänyt hoitaa vauvaa niin kuin nykyään neuvotaan, ettei se saisi traumoja. Jatkuva vauvan tahdissa hyppiminen on kaikkein rasittavinta, varsinkin kun se sattuu olemaan aika temperamenttinen veitikka.



Itkuun pitää vastata mahdollisimman nopeasti ja olen lukenut ihan tosissaan tehtyjä tutkimuksia siitä, mikä on se sekunttimäärä, jonka sisällä pitää vastata vauvan tarpeeseen, esim. antaa ruokaa. Olikohan se jotain 20-30 sek? Ja jokainenhan tietää, että jos vauva jätetään yksin huutamaan, niin se oppii, ettei maailmassa voi luottaa keneenkään, kun sen edes kaikkein läheisimmät ihmiset eivät välitä sen valtavasta hädästä. Muuten lapsi kasvaa läheisyys- ja sitoutumispelkoiseksi aikuiseksi, jolla on vaikeuksia tunnistaa omia tunteitaan.



Ei ennen sellaisia mietitty eikä tiedetty. Oma, aikoinaan yliopistossa psyokologiaakin opiskellut äitini tulkitsee vauvan itkun pyrkimykseksi manipuloida minua. Hän neuvoo minua yhä nykyäänkin, että pitäisi vaan antaa vauvan itkeä ja mennä sillä aikaa rentoutumaan vaikka kylpyyn! Hänen äitinsä, joka oli vanhanajan kotirouva, jätti kuulemma välillä vauvat kotiin huutamaan ja lähti ulos istuskelemaan puistonpenkille, kun ei enää jaksanut.



Se, että niin monet entisaikojen ihmiset selvisivät elämästä " hengissä" , ei tarkoita, että se olisi ollut jotenkin kevyttä ja helppoa. J P Roos on kirjoittanut kirjan (muistaakseni nimeltään Suomalainen elämä) eri aikoina syntyneiden ihmisten elämänkerroista. Se on todella avartavaa luettavaa. Muistaakseni siinä oli ainakin yksi tapaus, jossa nuori lapsi oli lähetetty kotoa pois rengiksi/piiaksi vieraaseen taloon, jossa hän sai nukkua halkopinon päällä. Lapsia kohdeltiin muinoin todella kaltoin, nykyään vanhemmat joutuisivat suunnilleen vankilaan sellaisesta, mikä ennen oli normaalia käytäntöä. nykyäitien jaksamista ei voi suoraan verrata entisiin aikoihin.

täällä liian vikkeliä pikku kätösiä...:)



pitääpä näyttää teksti isukille;)



sitruska ja lapsoset 2v3kk/2kk

mummini, 87v, kertoili aina, kuinka hänet sisaruksineen (11kpl) 20-luvulla laitettiin syntymän jälkeen tiukkaan kapaloon ja kehdon pohjalle kiikkumaan. Siitä ei sitten liikuteltukaan puoleen vuoteen minnekään, hyvä kun peppu pestiin. Äiti/imettäjä kävi ruokkimassa n.4h välein, ei muuta. Lapsi eli siis ensimmäiset kuukaudet täysin virikkeettömässä maailmassa, kädet ja jalat tiukasti kapaloituina.



Entisaikaan äidit hoitivat kodin, eläimet ja peltotyöt, mutta ei lapsia (siinä suhteessa, kuin nykyään). Tässä asiassa on siis täysin väärin verrata nykyäitejä entisiin. Entisajan äitihahmolta olisi tänä päivänä otettu lapset huostaan jo aikoja sitten.



Muuten peesaan edellisiä kirjoittajia elämän vaativuudesta. Nykyään kun pitää olla kaunis, hoikka, treenattu, akateeminen, uraorientoitunut, mutta silti kotona lasten kanssa(?), seurallinen, edustava, hauska, hyvä äiti ja vaimo, harrastaa kulttuuria, olla maailman menossa mukana, vaatia itseltään aina vain enemmän, matkustella, kouluttautua uudelleen ja aina vain lisää, nähdä maailmaa, olla yksinkertaisesti täydellinen asiassa kuin asiassa.



Ei sitä ennen vanhaan vaa...

Ihanaa lukea viestejänne, täällä myös yksi väsynyt joka joutuu teeskentelemään pirteätä, kun meillä nykyäideillähän on kaikki niin tavattoman helppoa, koneet pesee astiat ja pyykit ja videot hoitaa lapset.



Mieheni on työelämässä, hoippuu burnoutin partaalla ja tuo omat ongelmansa päivittäin, jopa tunneittain esiin, ettei jäisi epäselväksi miten rankkaa on olla pienten lasten isä, mutta jos minä edes vihjaan ettei tässä äidilläkään niin helppoa ole, niin mies käy heti nälvimään että " ai sitä ei pärjätä kahden lapsen kanssa" . Mies etsii tekemisistäni koko ajan puutteita, lelut levällään ja pyykit toista päivää narulla, ja eikö niitä ikkunoita vieläkään ole pesty... Ja kuopus huutaa taas, tee nyt s-tana jotain!



Ennen ihan oikeasti uskottiin että vauvan itku vahvistaa keuhkoja, se antoi äidille oikeutuksen keskittyä kotitöihin samalla kun lapsi " vahvisti keuhkojaan" nälästä tai läheisyyden kaipuusta. Minun lapsuuden valokuvissa näkyy usein puinen leikkikehä, joka päivisin sovitettiin hiekkalaatikon päälle, ja iltaisin tuotiin sisään. Leikkikehä on edelleen tallella, ja äitini tarjosi sitä minullekin, mutta kieltäydyin. Minusta ajatus kullannupuistani itkemässä kaltereiden takana tuntuu brutaalilta, äidistäni taas se oli ihan luonteva konsti saada lapset pois jaloista ja kotityöt luistamaan.



Minusta ehkä kaikkein väsyttävintä on juuri se 24-tuntinen äitinä olo. Lapset on siinä iässä, että vaativat (minusta) jatkuvaa silmällä pitoa. Otan heidät mukaan vessaan, saunaan, kauppaan, matkoille - jaetaan jopa kolmeen pekkaan sama sänky, kun sinne jäi tyhjä tila miehen muutettua olohuoneen sohvalle. Niin mutta valittaahan ei saa, kun on astianpesukone ja lämmin vesi ja kaikki!

välillä ja lasten hoitamisessa ja äitien jaksamisessa on se seikka, että ennen useampi sukupolvi asui yhdessä, samassa talossa tai ainakin pihapiirissä. Oli aina lapsenvahteja muitakin; mummot, isomummut jne. Nykyään usein lähisuku asuu monien kymmenien, satojen kilometrien päässä! Yksin sitä nykyään pitäisi jaksaa....