Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
En tunne yhteyttä toisiin ihmisiin
30.10.2014 |
En jotenkin osaa löytää omaa paikkaani isossa ryhmissä ja jään kaiken ulkopuolelle. Tavallaan se ei häiritse minua mutta toisinaan se ahdistaa minua suunnattomasti. Puhun kyllä ihan järkeviä pienessä porukassa, mutta heti jos ihmisiä on enemmän kuin esim. 4 niin alan mykäksi. En myöskään koskaan ole kaivannut mitään vessakaveria =D.
Koko opiskelujeni aikana en ole käynyt kertaakaan edes kenenkään kanssa syömässä. Olen kyllä ihan normaali mutta tuntuu että tällainen outo käytös on jotenkin iskostunut minuun enkä pääse siitä irti. Huomaan että osa käyttäytyy seurassani jotenkin varautuneesti mutta toisaalta osa porukasta taas on ihan normaali. Tunnen että minulla olisi ikäänkuin velvollisuus muuttaa käytöstäni etteivät muut tuntisi oloaan epämukavaksi. Onko muilla samanlaista ja onko kukaan päässyt eroon tästä käytöksestä?
Kommentit (9)
Tämä voi mennä vähän ot:ksi, mutta mäkään en tunne yhteyttä toisiin ihmisiin vaikka haluaisin. Olo on aina ulkopuolinen ja tuntuu, ettei kukaan ole sellainen ns. sielunkumppani ja että kaikkia kiinnostaa ihan eri asiat kuin minua. Tuntuu, että olen koko ajan ihan väärässä paikassa väärien ihmisten ympäröimänä, mutta mistään ei kuitenkaan löydy niitä "oikeita" ihmisiä.
Tämän takia mun on hirveän vaikea saada kavereita ja olenkin hirveän yksinäinen aina. Olen myös miettinyt, että pitäisikö mun väkisin yrittää muuttua ja ahtautua siihen muottiin missä ne kaikki muut tuntuu olevan (siis missä ne minun mielestäni tuntuu olevan eli muualla kuin minä), mutta olisinko sittenkään onnellinen, kun en olisi se omaitseni...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 14:17"]
Tämän takia mun on hirveän vaikea saada kavereita ja olenkin hirveän yksinäinen aina. Olen myös miettinyt, että pitäisikö mun väkisin yrittää muuttua ja ahtautua siihen muottiin missä ne kaikki muut tuntuu olevan (siis missä ne minun mielestäni tuntuu olevan eli muualla kuin minä), mutta olisinko sittenkään onnellinen, kun en olisi se omaitseni...
[/quote]
Et olisi onnellinen. Minä tein ennen juuri noin, että kelvatakseni ihmisille näyttelin erilaista kuin olin. Käytin jopa alkoholia useimmiten kun tapasin ihmisiä, koska sillä tulin jotenkin enemmän samanlaiseksi kuin muut, samanlaiseksi kevytmieliseksi tyhjännaurajaksi ja höpöttäjäksi kuin muutkin humalaiset. Ja selvinpäinkin yritin miellyttää kaikkia ja tehdä hyvää vaikutusta. Tein tätä ehkä jostain teini-iästä lähes kolmekymppiseksi asti.
Lopputulos oli se että minulla oli kyllä pinnallisella tasolla kavereita, mutta en kokenut syvää yhteyttä heidän kanssaan. Lisäksi tuli henkinen kriisi, jossa tuntui että olin niin paljon kerännyt päälleni erilaisia rooliasuja joita käytin erilaisten ihmisten seurassa, etten enää lainkaan tiennyt kuka olin oikeasti niiden kaikkien alla. Onnea ystävyys ja kaveruus näyteltynä valeitsenä ei siis tuonut, päinvastoin. Se toi rauhattomuuden ja itsensä kadottamisen josta pääsin irti vasta masennusjakson kautta.
Nykyisin tiedän taas kuka olen ja olen oma itseni. Tämä tarkoittaa myös että olen hyvin yksin, koska olen tosiaan liian erilainen ihmisille. Mutta paljon parempi näin kuin näytelty vale-elämä rooleja esittäen ja ihmisten hyväksyntää kerjäten.
No minkälaiset asiat teitä sitten kiinnostavat? Mikä saa kuvittelemaan, tietokoneaikana, ettei kukaan muu olisi kiinnostunut samoista asioista? Eikö se ole rajattoman itsekeskeistä?
Ei sitä aiempaa välttämättömyyttä kannata väkisin pitää hyveenä sen jälkeen, kun toisinkin voi elää. Jos nuoruus on mennyt outoudentunteissa, samaa on kuitenkin potenut niin moni muukin, että se suorastaan kuuluu ikään. Se ei kuulu, että jäädään kiinni nuoruudenasetelmaan eikä viitsitä edes pyrkiä siitä eteenpäin.
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 14:34"]
No minkälaiset asiat teitä sitten kiinnostavat? Mikä saa kuvittelemaan, tietokoneaikana, ettei kukaan muu olisi kiinnostunut samoista asioista? Eikö se ole rajattoman itsekeskeistä?
Ei sitä aiempaa välttämättömyyttä kannata väkisin pitää hyveenä sen jälkeen, kun toisinkin voi elää. Jos nuoruus on mennyt outoudentunteissa, samaa on kuitenkin potenut niin moni muukin, että se suorastaan kuuluu ikään. Se ei kuulu, että jäädään kiinni nuoruudenasetelmaan eikä viitsitä edes pyrkiä siitä eteenpäin.
[/quote]
Minun erilaisuus on tosi outoa lajia. Vaikka en ole minkään sortin uskovainen, olen jotenkin hyvin henkinen ja hengellinen, jonkin sortin mystikko. Minua ei juurikaan kiinnosta pintatason ilmiöt kuten vaikka maailmanpolitiikka, tiede, faktojen maailma. Minua kiinnostaa sisäinen elämä, omani ja muiden. Ja energian aistiminen luonnossa tai esineissä, itse olemassaolon sisimmän olemuksen aistiminen. (Myers-Briggs persoonallisuustyypiltäni olen muuten varsin harvinainen INFJ, olemme tämän tyyppiset aina vähän outoja ;) )
Kommunikaatio ihmisten kanssa taas yleensä tapahtuu asiatasolla, ja sillä tasolla olen aika tylsä kaveri, kun ei minua ne asiat itseänikään kauheasti kiinnosta. Minä olen itse asiassa kerran elämässäni tavannut todellisen sielunkumppanin, jonka kanssa ei tarvittu edes sanoja, me vaistosimme toisen mielialat ja tunteet suoraan toisen energiasta. Harmi vaan, että kyseessä oli mies ja varattu, ja meillä oli myös vahva seksuaalinen vetovoima keskenämme, joten yhteys oli pakko katkaista ettei pettämisiä tai perheen rikkomista tapahtuisi...
t. 7
Joo itsekin olen tuota INFJ tyyppiä. Minä siis haluaisin muutua koska tunnen niin suurta erilaisuutta muita kohtaan että se on suorastaan naurettavaa, olenhan ihan tavallinen. Tavallaan en tunne edes olevani ujo, tarvitsen vain paljon omaa aikaa enkä välttämättä alussa etsiydykkään toisten seuraan. Toisia en syytä että he jotenkin jättäisivät minut oman onneni nojaan tjn. koska itsehän se työ on tehtävä. Ehkä ulkoisessa olemuksessani tai viestinnässäni on jotain häikkää mitä muut karttavat.
t.Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla taas toisinpäin. Viihdyn hyvin itsekseni, muutamaa lapsuudenaikaista ystävää näen harvakseltaan.
Mutta töissä on ihan o.k olla isollakin porukalla, on helppo olla taustalla hiljaksiin.Kammoan sitä, kun jään jonkun kanssa kahden, pitäisi siinä sitte heittää small talkia, joka ei vähempää voisi kiinnostaa.
En vaan tunne yhteyttä, enkä koe oloani luontevaksi, kuin aniharvan ihmisen kanssa.
2: Miten niin toisinpäin? Ethän sinä näytä puhuvan edes isossa joukossa. Toisekseen sanot, että tulet juttuun muutaman kaverin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 13:30"]
Aika oleellista ap, haluatko muuttua? Vai pidätkö elämästäsi noin?
[/quote]
Niinpä. Minä olen paljolti kuin ap, paitsi paljon "pahempi" tapaus, mutta en missään nimessä haluaisi muuttua. Olen onnellinen omituisena erakkona, eikä minua kiinnosta se että varmaan jotkut ajattelee minusta ties mitä sen takia kun viihdyn yksin.
Olen siis tosiaan tyyppi jolla ei ole ollenkaan läheisiä ihmissuhteita, töissä vältän puhumista kenenkään kanssa (hyvin itsenäinen työ jossa ei ole pakko juurikaan) jne. Cityerakko ;)