Yksin raskauden kanssa ja epätoivo iskee

Minulla on lapsia ennestäänkin ja kesän lopussa mies otti hatkat ja muutti pois.

Pari viikkoa tuon jälkeen huomasin olevani raskaana.

Raskaus etenee ihan mukavasti, mutta olo on paska. Olen yksin lasten kanssa ja ihan yksin tämän raskauden kanssa. Kahdelle lähimmälle ystävälle olen asiasta kertonut ja voi jestas sitä jeesustelua ja taivastelua. En uskalla kertoa enään kenellekään asiasta, koska se tuntuu niin pahalta, että kukaan ei tule vilpittömästi minua onnittelemaan, vaikka minä ihan tosissani tätä tulevaakin lasta jo rakastan. Tuntuu kurjalta, että olen ainoa joka iloitsee tästä lapsesta ja että tämä pieni ihmisen taimi ei keneltäkään saa lämmintä vastaanottoa. Tuntuu tosi vaikealta jaksaa tätä raskautta kun olen tosiaan aivan yksin asian kanssa ja sääliksi käy syntymätöntä lasta jota ei edes oma isä halua. On tietenkin onni, että edes minä haluan, mutta silti tämä on niin syvältä.

Hormoonitkin varmaan hyrrää. Mutta eilis iltakin meni itkiessä kun en tiedä miten kestän sen ettei minun lapseni ole kenenkään mielestä tervetullut tähän maailmaan. Pahalta tuntui myös kuulla sukulaisen hehkutusta kuinka hänen lapsensa on mennyt naimisiin ja vauvakin tulossa. Laskettuaika heillä aika lähellä omaani. Kiva, että toisilla on asiat hyvin, mutta kyllä sitä toivoisi omienkin asioiden olevan hyvin. Minun on turha odottaa, että kukaan iloisena hehkuttaisi minun vauva uutisia. Päinvastoin se on kamala häpeä kun ennestään jo monta lasta ja nyt vielä yksi lisää ja isäkin häipynyt.

Eikä tätä raskautta enään hirmusen montaa viikkoa salailla. En tiedä mitä tehdä? Miten pääkoppa kestää tämän? Onko edes lapselle reilua syntyä tähän tilanteeseen? Kunpa olisi joku joka osaisi neuvoa ja auttaa jaksamaan.