Lue keskustelun säännöt.
Ennen kun tuomitset lapset tappaneet äidin, lue tämä:
28.10.2014 |
Kirjoitus oli niin suosittu, että Zonerin palvelin meni tukkoon. Laitan sen nyt kokonaisuudessaan tänne:
LUE TÄMÄ ENNEN KUIN TUOMITSET LAPSENSA TAPPANEEN ÄIDIN
Yleensä en kirjoittele tunnekuohun vallassa, koska silloin ajatteluni taso on laskenut.
Tänään teen poikkeuksen.
Juuri nyt minua itkettää, vituttaa ja tekee mieli ravistella kaikkia niitä, jotka paheksuvat pienten lasten äitiä, joka on niin sekaisin, että ajaa autolla päin bussia ja tappaa itsensä lisäksi kolme pientä lastaan.
Kahden pienen lapsen äitinä, joka on välillä ollut niin umpiväsynyt, että on kaupassa tuntenut hyllyjen kaatuvan kirjaimellisesti päälle, voin kuvitella miltä tästä äidistä on tuntunut.
Pystyn samaistumaan hänen tuntemuksiinsa äitinä, joka on maannut yön pimeydessä ajatellen, että haluaa tappaa itsensä, koska ei jaksa herätä taas puolen tunnin päästä rauhoittamaan lasta. Lasta, joka on hänelle rakkain ihminen maailmassa, mutta jonka takia hän on nukkunut useamman kuukauden ajan kaikki yöt 30-90 minuutin pätkissä.
Tiedän miltä tuntuu menettää hermonsa totaalisesti alle kymmenessä sekunnissa kun lapsi kaataa maidot ties monettako kertaa samana päivänä. Tiedän miltä tuntuu lannistua kun lapsen toista lapasta ei löydy mistään.
Tiedän miltä tuntuu maata illalla sohvalla ajatellen että lapsille pitäisi laittaa ruokaa samaan aikaan kun koko kroppa tuntuu lyijyltä tehdyltä. Tiedän myös sen, miltä tuntuu olla vainoharhainen ja alkaa epäillä omaa puolisoaan asioista, joita hän ei ole tehnyt.
Se on vitun paskaa, rumaa ja kamalaa. Se on kaikkea muuta mitä odotin äitiydeltä. Se on hävettävää. Se on itkettävää. Se on jotain sellaista, jota en toivo kokevani enää koskaan.
En tietenkään tiedä mitä Rautavaarassa oikeasti tapahtui ennen äidin epätoivoista tekoa -- saati mitä hän oikeasti ajatteli tehdessään viimeisen valintansa.
Tiedän lehtijuttujen perusteella että äidillä oli hoidettavanaan yksi eskari-ikäinen ja kaksi pientä lasta, jotka olivat syntyneet alle kahden vuoden välein. Mies teki keikkatöitä ja oli välillä viikkokaupalla pois kotoa. Äitiä on kuvattu lapsirakkaaksi, mutta sairaalloisen mustasukkaiseksi. Sitä en tiedä oliko hän sitä aina vai vasta lasten synnyttyä.
Tiedän että perheeseen oli jo kertaalleen kutsuttu poliisi, koska äiti oli yrittänyt estää isää lähtemästä työreissulle. Nyt hän oli ajanut kymmeniä kilometrejä bussin perässä pysäyttääkseen sen. Hän oli noussut busiin ja riidellyt miehen kanssa poliisin mukaan lastenhoidosta. Ei pettämisestä vaan lastenhoidosta.
Nainen oli heitetty pois bussista, hän oli ajanut bussin ohi, kääntynyt takaisin ja ajanut kohtalokkain seurauksin päin bussia kolme rakasta lastaan kyydissään.
Jos sinulla on lapsia joita rakastat, mieti miten epätoivoinen ja sekaisin sinun pitäisi olla, että bussia päin ajaminen tuntuu hyvältä ajatukselta.
Jos ajattelet ettet ikinä tekisi sellaista, vaikka olisit kuinka väsynyt ja sekaisin, mieti uudestaan.
Minä en ajatellut ennen lapsia, että voisin kokea niin hirvittävää epätoivoa kuin mitä pahimpina valvomiskausina olen kokenut.
Jopa nyt, kun olen vähän väsynyt herättyäni viime yönä kaksi kertaa siihen, että lapsi puhui unissaan, en pysty enää kunnolla muistamaan miltä tuntui seistä kaupassa ja tuntea hyllyjen kaatuvan päälle.
Ja silti tiedän, että minä olen joskus ollut tilassa, josta ei ollut enää kauhean paljon matkaa siihen, että pikaistuksissani olisin tehnyt jotain tyhmää ja peruuttamatonta.
Se pelottaa, hävettää ja surettaa minua, mutta haluan sanoa tämän ääneen, koska pelkään, että jos äiti leimataan nyt "hulluksi mustasukkaiseksi akaksi, joka pimahti", suljemme silmämme kaikilta niiltä uupuneilta, masentuneilta ja epätoivoisilta äideiltä, jotka tarvitsevat apuamme.
Minä olin onnekas. Minulla on puoliso, äiti, sisaruksia ja ystäviä, jotka tajusivat että olin kovilla ja olivat tukenani. Minä ymmärsin että mieleeni nousseet hullut ajatukseni kertoivat siitä, että olen aivan järkyttävän väsynyt -- ei siitä, että minun pitäisi toteuttaa kyseiset ajatukset. Minä osasin hyödyntää kirkkaat hetket ja hakea apua lapseni päiväkodista, neuvolasta, varhaisen tuen yksiköstä ja lastenlääkäriltä.
Kolmen kuukauden valvomisen jälkeen pääsimme sairaalaunikouluun, jossa lapsi oppi nukkumaan ja äiti nukuttamaan lastaan. Sinne pääsyä sai odottaa kuukauden ajan. Se oli elämäni pisin kuukausi.
Olisin voinut saada apua vieläkin nopeammin, jos en normaalisti olisi niin hyvin pärjäävä ja jos väsyneenä avun pyytäminen ei tuntuisi niin ylivoimaisen vaikealta.
Koska en ollut ulospäin "hullu mustasukkainen akka" vaan olin usein päivisin hyvällä tuulella ja jaksoin huolehtia lasten perustarpeista, väsymykseni todellinen syvyys ei ollut niin ilmiselvää.
Mikään ei oikeuta Rautavaaran äitiä toimimaan niin kuin hän toimi. Hänen lähipiirinsä syyttely tapahtuneesta on turhaa. Mutta hänen leimaamisensa sairaaksi ihmiseksi ja poikkeustapaukseksi on vaarallista.
Sinunkin lähipiirissäsi voi olla pienten lasten umpiväsynyt äiti, joka on katkeamispisteessä. Se voi olla jopa oma puolisosi tai tyttäresi. Väsynyt äiti voi jättää hakematta apua koska ei jaksa hakea apua -- ei siksi ettei tarvitsisi sitä.
Jos kyseinen nainen on vieläpä tottunut tulemaan hyvin toimeen omin avuin, avun pyytäminen ja vastaanottaminen voi tuntua väsyneenä nöyryyttävältä ja hävettävältä. "Kyllähän jokaisen äidin pitäisi jaksaa hoitaa omat lapsensa."
VÄÄRIN!
Ihmiskunnan historiassa on täysin ennenkuulumatonta, että äidit jäisivät täysin yksin kotiin pienten lastensa kanssa. Muissa kulttuureissa ja muina aikoina äideillä on aina ollut tukena mummoja, vaareja, vanhapiikatätejä, kotiapulaisia ja lapsenpiikoja.
Vaikka lähipiiriisi kuuluva äiti ei ikinä ajautuisi niin synkkään hetkeen, että aidosti uskoisi oman ja lasten elämän lopettamisen olevan ainoa vaihtoehto, hän tarvitsee apuasi.
Monista toisten asioiden puuttuminen tuntuu kiusalliselta. Voi olla että äiti ensialkuun jopa torjuu apua. Se ei tarkoita sitä etteikö hän tarvitsisi sitä.
Kysele lähipiirisi äideiltä miten hyvin he nukkuvat. Jos äiti valittaa valvottavasta lapsesta, hän tarvitsee jo apua. Ehdota että viet hänen lapsensa rataskävelyllä että äiti saa ottaa päiväunet. Tarjoudu käymään kaupassa. Tule pitämään seuraa ja viihdytä vauvaa sen aikaa että äiti pääsee suihkuun rauhassa. Tuo tullessasi runsaat eväät, joista riittää syötävää seuraavaksikin päiväksi.
Jos kyseessä on oma puolisosi, pysähdy, vedä henkeä ja mieti miten paljon voisit vielä itse joustaa.
Voi tuntua vaikealta myöntää että oma puoliso on katkeamispisteessä, etkä ole nähnyt sitä. Jos itse tekee pitkää päivää, voi tehdä mieli viettää vapaa-aika omien harrastusten parissa. Kukapa meistä haluaisi herätä keskellä yötä monta kertaa.
Se että puolisosi pärjää jotenkuten ei tarkoita sitä, että hän voi hyvin. Ja jos hän ei voi hyvin, se heijastuu pian lapsiinkin. SINUN lapsiisi.
Onneksi pikkulapsiaika on oikeasti aika lyhyt. Valitettavasti se on lapsen kehityksen kannalta tärkeintä aikaa. Vastuu lapsen hyvinvoinnista ei voi olla vain äidin harteilla -- se kuuluu jakaa. Ei vain puolisoiden kesken, vaan koko lähipiirin kesken.
Äläkä tuomitse äitejä, jotka eivät saaneet apua ajoissa, vaan tuomitse tilanne, jossa äitien uupumus ja mielenterveysongelmat jäävät huomaamatta ja hoitamatta.
Auta koska voit. Auta koska se on hirvittävän tärkeää.
Kommentit (267)
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 14:57"]
Äidin rakkaus on niin suurta, että jos pystyy omat lapset tappamaan, on asioiden pakko olla todella huonosti.
[/quote]
Joo, varsinkin me narsistiäitien lapset tiedetään miten mahtavan suurta "äidinrakkaus" on.
Toivottavasti te paskaperseet äitimyytin puolustajat saatte seuraavassa elämässä narsistiäidin, voitte sitten miettiä sitä "suurta äidinrakkautta", saatte tuntea sen ihan nahoissanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko totta, että muutama vuosi sitten 14v tytön pelikentällä kuoliaaksi puukottanut ääliö hakee nyt netissä naisseuraa??? Tapauksesta 5-7v!!! Meidän SUOMI ja tuomioistuin, ym...!
onko pakko tehdä lapsia,jos on noin vaikeeta...
Vaikka olisi näin, ei se poista tai vähennä varsinaisesti moraalista vastuuta. Tuloksena kuoli kuitenkin lapsia jotka äiti tapatti käytöksellään. Erheitä sattuu moneen tapaan, mutta kuolema on absoluuttinen asia jota ei mitenkään voi korjata. Ehkä ympäristö ei osannut tulkita tilannetta. Tuskinpa tilanne olisi jätetty sellaiseksi jos muut osapuolet olisivat ymmärtäneet mihin se johtaa. Toivottavasti ex-isä saa vaadittavan tuen, muuten voi asiat hänenkin kohdalla päättyä traagisesti. Hän sentään on elossa. Lasten ja äidin kuolema toimikoon traagisena esimerkkinä ja herätyksenä muille. Viattomat kärsii kun aikuiset häärää.
[quote author="Vierailija" time="28.10.2014 klo 13:59"]
kaikki pienten lasten äidit ole väsyneitä
[/quote] Olen ollut itsekin hirveän väsynyt lasten valvoessa yöt ja syottäessäni yökaudet. Mutta ei käy selitykseksi, eikä lievennä asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei niitä Rautavaaran lapsia halunnut sitten loppujen lopuksi kumpikaan: ei iskä, ei äiskä.
Mitenkähän tuo mies olisi lastenhoidon järkännyt, jos ja kun avioeron jälkeen penskat olisi saanut huollettavakseen? Vienyt omille vanhemmilleen, ensin vain päivähoitoon, sitten vähän pitemmiksi ajoiksi, kunnes jättää ne lopullisesti isoäidin hoiviin (tiedän vastaavia tapauksia kymmeniä). Mutta ilman ehkäisyä on pitänyt vaan polkea, mut ei kuitenkaan huvita vastuullisen vanhemman rooli, vaan hölhytään maailmalla ja jätetään kaikki paska toisen niskaan. Toisen, joka käy kierroksilla ja jolta lapsiaan rakastava vanhempi olisi lapset napannut turvaan. Mut kun ei - kumpikaan ei näistä lapsista välittänyt.
Miksi niitä kakaroita on sitten tehtävä jos ja kun kaikki on niin vaikeeta??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuomitsen äidin, joka tappaa lapsensa. Itseasiassa pitäisi kiduttaa hitaasti hengiltä.
Surullista, mutta totta. Olen 16 ja jaksoin lukea viestin loppuun, toisin kuin nämä AIKUISET keskustelijat.. Maailma on pullollaan loppuunpalaneita äitejä, mutta se ei oikeuta päättämään myös lapsien elämää. Eli päätin kulkea valtavirran mukana ja sanoa saman mielipiteen, mikä on 80% ihmisistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihmiset puhuvat uupumisesta ja masennuksesta tässä keississä? Mitään sellaista ei ole vihjaistu julkisuudessa.
Pariskunnan hyvin tuntenet ihmiset ovat kertoneet naisen olleen sairaalloisen mustasukkainen, kontroloinut miestään ja suhtautunut kielteisesti kaikkeen kodin ulkopuoliseen elämään. Mies joutunut soittamaan poliisit kun nainen ei ollut päästänyt lähtemään töihin. Nainen oli myös saanut aikaan huoltajuusriidan ex-miehensä kanssa ja junailtua (sossun kanssa(?)) sairaat tiukat tapaamisoikeudet. Nainen oli luonteeltaan hyvin ailahteleva ja arvaamaton. Nämä on siis poliisi kertonut julkisuutenn, mistään uupumisesta ei olla puhuttu vaan sairaalloisen mustasukkaisesta ja alahtelevasta luonteesta. Mustasukkaisen miehen ex-uhrina tiedän, että tuollainen ihminen on VAARALLINEN itselleen ja muille.
J. Zareff ei sit vissiin hirveesti tykänny Mannisen tekstistä:
https://mobile.twitter.com/JanneZareff/status/527197129325174784
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin Kuubassa, missä ei edes ole katulapsia; lapsentappaja ,oli sitten mies, tai nainen, ammutaan, EIKÄ HYYSÄTÄ; KUTEN SUOMESSA PERKELE! Maa on lastensuojelun mallimaa koko maailmassa, kasvatus on kyllä melko tiukkaa ja lapsille asetetaan rajat. Ettekö tantat tajua, AINUT, MIKÄ PUREE, ON PELOTE!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mihin te nyt tällä keskustelulla pyritte?
Rautavaaran järkyttävä tragedia on herättänyt vilkasta keskustelua. Sosiaalisessa mediassa leviää kirjailija Katri Mannisen koskettava kirjoitus, jossa hän kertoo olevansa pahoillaan siitä, että niin moni tuomitsee Rautavaaran tuhoisan kolarin ajaneen äidin.
Manninen kirjoittaa voivansa kuvitella, miltä Rautavaaran äidistä on tuntunut, vaikkei tekoa hyväksykään.
Manniselle täytyy nostaa hattua rohkeudesta: hän puhuu harvinaisen avoimesti omasta väsymyksestään. Siinä mielessä kirjoitus on tärkeä.
Manninen on ehdottoman oikeassa siinä, että jokainen uupunut äiti tarvitsee apua – mutta hän on väärässä vihjatessaan, että jokaisessa uupuneessa äidissä voisi uinua tappaja. Ei uinu.
Uupunut äiti voi masentua. Hän voi vaipua sängyn pohjalle, josta ei pääse enää ylös. Hän voi jättää lapsensa pesemättä, ruokkimatta ja hellimättä. Hän voi pahimmillaan jopa lyödä ja hänellä voi olla itsetuhoisia ajatuksia.
Mutta lähtökohtaisesti hän ei tapa rakkaimpiaan. Omien lasten tahallinen surmaaminen on niin äärimmäinen, kauhistuttava ja lopullinen teko, että yksikään tavallinen äiti ei sitä tee pelkän uupumuksen takia.
Sen sijaan esimerkiksi narsistiäiti voi tappaa. Psykiatrisen vankisairaalan vastaavan ylilääkärin Hannu Lauerman mukaan suurin osa perhesurmien tekijöistä on narsistisia ja sairaalloisen itsekeskeisiä persoonallisuuksia, joille perheenjäsenillä ei ole arvoa, vaan perhe on osoitus omasta osaamisesta tai asemasta.
Ylen haastatteleman Lauerman mukaan perhesurmaajien motiivit ovat itsekkäitä ja normaali, aito rakkaus perhettä kohtaan loistaa poissaolollaan. Tämä on tärkeää ymmärtää, jos ja toivottavasti kun vastaavia tragedioita halutaan jatkossa yrittää estää. Potentiaalinen lastensa surmaaja tuskin löytyy tavallisten uupuneiden äitien joukosta – mutta sen sijaan riski voi piillä esimerkiksi erotilanteessa narsistisessa ja/tai depressiivisessä miehessä/naisessa, jolla on läheisiään kohtaan poikkeuksellisen voimakas omistushalu. Tällainen henkilö ei yleensä itse edes halua apua, koska narsismi estää avun hakemisen. Siksi läheisten ja tuttavien tulisi kiinnittää vaaran merkkeihin huomiota.
Perhesurman selittäminen äidin uupumuksella on väärin, koska silloin paitsi syyllistetään uupuneita äitejä entisestään, myös suljetaan silmät muilta mahdollisilta syiltä: esimerkiksi juuri narsismilta tai voimakkaalta psykoosilta, joka voi myös Lauerman mukaan olla joskus taustalla. Tuolloin tekijä on menettänyt todellisuudentajunsa täydellisesti.
Rautavaaran tapauksessa me emme vielä tiedä, mikä oli motiivi kauheaan tekoon. Ehkä lopullista syytä ei saada selville koskaan, koska äitiä ei enää voida kuulla. Se tiedetään, että taustalla oli muun muassa eroaie ja riitoja lastenhoidosta. Äidillä oli myös talousongelmia: häneltä oli yritetty periä useiden tuhansien eurojen edestä velkasaatavia ja äiti myös riiteli oikeudessa vanhimman, 6-vuotiaan, lapsensa huoltajuudesta. Tällä oli eri isä kuin 2- ja 1-vuotiailla lapsilla.
Mitkä näistä asioista vaikuttivat tekoon, on vaikea sanoa, eikä äidin mielentilaakaan voi enää tutkia. Voi jäädä ikuiseksi arvoitukseksi, oliko äidillä Lauerman mainitsemia ongelmia vai ei.
On tietenkin helppo uskoa, että Rautavaaran äiti oli väsynyt. Se tuskin tilannetta ainakaan helpotti. Mutta on melkoista yksinkertaistamista ajatella, että näin hirvittävä rikos voisi kummuta pelkästä uupumuksesta.
Tavallaan on toki ymmärrettävää, mistä monelle – varsinkin äideille - syntyy halu puolustella ja selitellä Rautavaaran tekoa. Äidin tekemää lasten surmaa on niin kauhea ajatella, että sille halutaan löytää inhimillinen syy. Halutaan ajatella, että äiti ei voi olla paha – vaikka voi.
Äidin tekemä lasten surma nostaa esiin myös sen monen äidin sisällä uinuvan kammottavan pelon, jota ei kukaan koskaan sano edes ääneen. Kun äiti tappaa lapsensa, moni kysyy kuiskaten ja kauhuissaan itseltään: olisinko minä voinut tehdä noin? Olisinko minä voinut/voisinko minä kyetä tuollaiseen hirviömäiseen tekoon?
Rautavaaran tragedia voi herättää eloon jo menneet pimeät hetket, jos niitä on äidillä ollut: se voi muistuttaa synkistä öistä, valvotuista tunneista ja ahdistuksesta ja taistelusta väsymystä vastaan. Se voi muistuttaa siitä jättimäisestä vastuusta, joka jokaisella vanhemmalla on siitä sairaalasta kotiutuvasta pikkuruisesta nyytistä. Se muistuttaa meitä kaikkia myös siitä suunnattomasta vallasta, joka meillä aikuisilla pieniin ihmisiin on.
Katri Manninen kirjoittaa voivansa samastua Rautavaaran äidin tunnetilaan: väsymykseen ja kauheisiin ajatuksiin. Moni muukin varmasti voi. Manninen ei ole ainoa äiti, jolla on joskus ollut kammottavia ajatuksia päässään. Mutta niistä kammottavista ajatuksista on valovuosien matka siihen konkreettiseen, kammottavaan tekoon: hengen riistämiseen omilta lapsilta.
Rautavaaran surmaaja teki hirvittävän ja tietoisen valinnan: hän ajoi bussin ohi, käänsi autonsa, painoi kaasua ja ajoi tahallaan bussia päin. Kyydissä kolme viatonta uhria, etupenkillä 6-vuotias, joka on ehkä ehtinyt tajuta kaiken. Ja kyllä: se hirviömäinen teko meillä on oikeus tuomita.
Jos olet uupunut äiti, hae rohkeasti apua. Sinä tarvitset sitä. Sinun lapsesi tarvitsevat sitä. Mutta älä pelkää: sinä et ole tappaja. Etkä ole sinäkään, uupunut isä. Tosin isien tekemiä perhesurmia ei koskaan pelkällä uupumuksella selitetäkään.
Jopa Ulla A. torppasi Mannisen. Eikö nyt kukaan voi olla sen puolella? Empuske, kuuletko?
En uskoisi koskaan tätä sanovani, mutta nyt Ulla Appelsin kirjoitti hyvin ja osuvasti.
Ulla pääsee nyt korottamaan omaa egoaan ?
Taas leimataan kaikki narsistit! Suurin osa meistä ei koskaan tee vakavia rikoksia. Itsellänikin pahin rötös on ruuan pölliminen kaupasta kun rahat loppu.
[quote author="Vierailija" time="29.10.2014 klo 07:56"]Jos et pysty samaistumaan äidin tilanteeseen, ei sinun kannata kertoa kuinka olet itse ollut myös väsynyt ja silti jaksanut ihan sama kuinka monen lapsen kanssa.
Faktahan on se ettei kukaan meistä tiedä mitä äiti ajatteli tai mitä oli meneillään. Meidän on turha leimata nainen narsistiksi ja myöskin turha puolustella naisen tekoa.
Ihmiset ovat hyvin erilaisia ja omaavat erisuuret voimavarat. Tämä kyseinen äiti teki järkyttävän päätöksen ja tämä surettaa minua kovasti, mutta en halus häntä tuomita kun en hänen elämästään mitään tiedä.
Äidin rakkaus on niin suurta, että jos pystyy omat lapset tappamaan, on asioiden pakko olla todella huonosti.
En voi muuta kuin toivoa jaksamista läheisille ja toivoa, että ihmiset olisivat rohkeampia hakemaan apua ja ottamaan apua vastaan.
Lisäksi tulisi muistaa olla ottamatta jokainen päivä itsestään selvyytenä ja nauttia jokaisesta päivästä kun saa elää ja olla onnellinen.
Elämä on kuin kynttilän liekki - vain yksi puhallus ja se on poissa.
[/quote]
Ei kannata mystifioida äitiyttä tai äidinrakkautta. Yksilöt valitettavasti poikkeavat toisistaan myös tässä asiassa. Maailmassa on äitejä, jotka eivät rakasta lapsiaan. Ja yksin tämä kyseisen äidin teko ei kerro mitään siitä kuinka ikävä tilanne kotona on tai ei ole ollut.