Ei ikinä vauvakuumetta, mutta sinulla on lapsi/lapsia?

Olenko tosiaan ainoa tämän ongelman kanssa?

Ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, enkä ole varsinaisesti lapsista tykännyt. Jotkut lapset on jees, jotkut ei.  Se on ihan lapsen persoonasta kiinni, siinä missä tykkäämiseni aikuisistakin.

Puolisoni halusi oikein perinteisen perhekuvion "kaksi lasta, omakotitalo, koira, farmariauto jne..". Itse olen eroperheestä ja ainut lapsi, eikä minulla ollut omaan perheeseen liittyen tai muutenkaan sen kummempia tulevaisuuden haaveita, joten sopihan ne puolison suunnitelmat minullekin. Niinhän siinä kävi, että plussa raskaustestissä mullisti kaiken  :) Raskausaika oli aivan ihmeellinen ja mielenkiintoinen. Vauva-ajat ovat olleet elämäni parhaimpia aikoja. (Omat) lapset ovat aivan maailman ihanimmat. Oma-kotitalosta en enää muualle muuta, iso auto tuntuu turvalliselta ja se lenkkikaverikin on tullut hankittua. 

Lapset ovat jo teini-ikäisiä ja itsellä on ikää sen verran, etten mitään iltatähteä edes mieti. Sitä vastoin olen miettinyt, että olisin varmaan tehnyt enemmänkin lapsia jos olisin saanut esikoisen nuorempana. Onneksi ei kuitenkaan nuoruuden kumppanin kanssa perhettä perustettu ja mitäpä näitä valintoja muutenkaan enää miettimään. Nautin suunnattomasti äitiydestä ja elämästä yleensäkin tällaisenaan.

Minulla ei ole koskaan ollut varsinaista vauvakuumetta. Enkä ole kokenut vauvoja mitenkään erityisen söpöinä. Ja minulla on kuitenkin neljä lasta. Kolmannen kohdalla voin sanoa, että jopa nautin vauva-ajasta, jotenkin se oli helpompi kuin kahden vanhimman lapsen kohdalla. Ja ajatus oli, ett hän on se viimeisin. Ajatukseni siis oli, että otan ”kaiken irti” viimeisestä vauvavuodesta ja eletään niin, mikä on kaikista helpointa. Osasin myös olla stressaamatta turhista. Vauva kulki elämässä mukana, kun kahden isomman kanssa kuitenkin on eri tavalla säpinää. Nyt tämä neljäs vauva oli yllätys. Jotenkin hänestä olen eniten vauvakuplassa. Kun oli jo asennoitunut, että lapset on tehty, niin vauva tuntuu lahjalta, ja nautin hänen nuuskuttamisesta ja ”helppoudesta”. Käyn esimerkiksi vauvan kanssa kaksin mummolareissuilla, ihanaa touhottaa äitini kanssa keskittyen vauvaan. Isommat lapset ovat jo koululaisia, eli heidän kanssaan elämä on toisenlaista. Nautin tästä ajasta, mutta samalla on tää tosi raskasta. Enkä yhtään koe haikeutta, kun vauva kasvaa ja kehittyy. Vaikka nautin, niin toisaalta odotan, että vauva kasvaa taaperoksi ja isommaksi. En edelleenkään koe olevani ”vauvaihminen”.

Itsellänikin lapsitoive, mutta ei vauvakuumetta. Mietin uskallanko jättää ehkäisyn pois, kun nyt olisi hyvä tilanne muuten lapsen tulla.

Tuntuuko se oma lapsi sitten oikeasti erilaiselta, kuin muiden?

Ei mulla ollut muuta kuin äitini painostus lapsen hankintaan. 

Jostain sitten tarttui mukaan mies, joka oli suurinpiirtein normaalien kirjoissa. 

Sitten vaan lastentekoon. Raskausajat olivat todella helpot ja synnytyksistäkin selvittiin. 

Ei todella mitään suurta suunnitelmaa tai vastaavaa ole vieläkään. 

Lapset ovat nyt 7 ja 8 vuotiaita. 

Vierailija kirjoitti:

Tuntuuko se oma lapsi sitten oikeasti erilaiselta, kuin muiden?

Kyllä tuntuu, aivan erilaiselta.

Selailin tuota Vauva vuodelle 2021-2022 -ketjua ja aika moni siellä kirjoittelee vauvakuumeissaan.

Laskettu aikani on joulukuussa ja raskaus ollut aika rankka ja mietin välillä mitä on oikein tullut tehtyä, kun kohta on vauva täällä. Tuntuu, kuin olisin jotenkin epänormaali tuleva äiti, kun en hypi riemusta tulevan vauvan takia, enkä ole ikinä haaveillut nimenomaan vauvasta, lapsesta vain.

Hyvä tietää, että on muitakin, niin en tunne itseäni täysin ulkopuoliseksi.

Vauva on vauva alle vuoden, ja sen jälkeen paljon kaikkea muuta seuraavat 18 vuotta, joten ei siinä kuumessakaan järkeä ole. Omani on 20. Vauvakuumetta ei koskaan tullut, homma hoitui silti. Vaiheita riittää, vauvuus on vain yksi niistä.

Ei kai minullakaan sellaista vauvakuumetta ollut ollut, ehkä lapsikuumetta. Lähipiirissä ei ollut ollenkaan vauvoja ja pieniä lapsia, joiden seurassa olisi fiilistellyt, että vauva olisi ihana. Vasta kun lapsiluku on tullut täyteen olen alkanut vauvakuumeilemaan, mutta sekin meni onneksi ohi kun nuorin oli sen 3 v. Ehkä sitä vain ei meinannut olla valmis vielä irrottamaan siitä pikkulapsiajasta, tuntui että se päättyi kuitenkin liian pian. Vaikka huh hel vetti, onneksi on ohi :D en myöskään kokenut kuumetta tulla raskaaksi vaan heti napanneet plussat ahdistivat jonkin verran koska pelkäsin kehollisia muutoksia todella paljon, varsinkin ensimmäisessä raskaudessa. Onneksi itse asiassa ,itään pysyviä muutoksia ei tullut, mutta ei kauheasti olisi haitannut vaikka haikara olisi tuonutkin. Mielestäni nyt kouluikäisten lasten kanssa on kyllä kivointa, mutta odotan myös innolla näkeväni millaisia aikuisia lapsista kasvaa. Teini-ikä tässä välissä menee toivottavasti jotenkin ok.

Ei ole ikinä ollut vauvakuumetta. Lapset on ok, mutta en jaksa ihailla ja hehkutella kun random-työkaverit näyttää kuvia lapsenlapsistaan. 

Nyt 2 lasta ja ne on aivan ihanimpia maailmassa. Miksi hankin lapsia jos ei ollut vauvakuumetta tai en ole lapsirakas? Nyt tulen saamaan varmaan paljon alapeukkuja, mutta  kai se oli vaan mielenkiinto, en halunnut jättää sitä korttia käyttämättäkään. 

Vauva-arjesta selvisi hyvin, en kokenut missään kohti ongelmaa, toki mukana oli/on auttava puoliso.

Vaikka en ennen syntymää kokenut minkäänlaista rakkautta/yhteyttä vatsassa olevaa lasta kohtaan, enkä heti synnytyksen jälkeenkin tuntenut sitä "palavaa äidin rakkautta"/"Rakkautta ensi silmäyksellä", niin silti koin halua alusta alkaen huolehtia lapsista ja päivä päivältä kasvavaa rakkautta. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ikinä ollut vauvakuumetta. Lapset on ok, mutta en jaksa ihailla ja hehkutella kun random-työkaverit näyttää kuvia lapsenlapsistaan. 

Nyt 2 lasta ja ne on aivan ihanimpia maailmassa. Miksi hankin lapsia jos ei ollut vauvakuumetta tai en ole lapsirakas? Nyt tulen saamaan varmaan paljon alapeukkuja, mutta  kai se oli vaan mielenkiinto, en halunnut jättää sitä korttia käyttämättäkään. 

Vauva-arjesta selvisi hyvin, en kokenut missään kohti ongelmaa, toki mukana oli/on auttava puoliso.

Vaikka en ennen syntymää kokenut minkäänlaista rakkautta/yhteyttä vatsassa olevaa lasta kohtaan, enkä heti synnytyksen jälkeenkin tuntenut sitä "palavaa äidin rakkautta"/"Rakkautta ensi silmäyksellä", niin silti koin halua alusta alkaen huolehtia lapsista ja päivä päivältä kasvavaa rakkautta. 

Minullakin vauvan liikkeet tuntuivat lähinnä vatsanväänteiltä ja maha muutenkin epämukavalta, enkä kokenut raskausaikana enkä syntymän jälkeenkään mitään maagista henkistä yhteyttä lapseen. Rakkaus voimistuu päivä päivältä ja haluan pitää huolta lapsestani ja tunnen huolta lapsestani, mutta eivät kaikki koe jotain ihmeellistä taikaa, mistä moni hehkuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Selailin tuota Vauva vuodelle 2021-2022 -ketjua ja aika moni siellä kirjoittelee vauvakuumeissaan.

Laskettu aikani on joulukuussa ja raskaus ollut aika rankka ja mietin välillä mitä on oikein tullut tehtyä, kun kohta on vauva täällä. Tuntuu, kuin olisin jotenkin epänormaali tuleva äiti, kun en hypi riemusta tulevan vauvan takia, enkä ole ikinä haaveillut nimenomaan vauvasta, lapsesta vain.

Hyvä tietää, että on muitakin, niin en tunne itseäni täysin ulkopuoliseksi.

Sama! Minulla laskettu aika helmikuussa. Jotenkin kaikki tuntuvat olevan jossain euforiassa tai kuplassa ja itse lähinnä haluan hoitaa raskauden ja vauvavaiheen pikaisesti pois alta.

Ihanaa lukea näitä ajatuksia. Mieheni haluaisi jo lapsia, mutta minua huolestuttaa oma vauvakuumeettomuuteni. En haaveile vauvan tuoksusta enkä suloisista pikku varpaista, en odota että pääsen viemään lasta muskariin ja leikkitreffeille.

Enemmänkin ajattelen oman elämäni jatkuvuutta ja olen utelias näkemään, millainen suhde muodostuisi omaan jälkeläiseen sitten, kun hän kasvaa aikuiseksi. Ensimmäiset 18 vuotta pitäisi vain jotenkin rämpiä läpi ja toivoa, ettei aiheuta lapselle kovin pahoja traumoja.. 😅

En koe olevani hurjan feminiininen, hellittelevä ja hoivaava nainen. Ehkä vertaan itseäni liiaksi someäiteihin, jotka tuuttaavat herttaisia kuvia ja videoita ihanista taaperoistaan päivittäin. Ruseteilla ja pumpulilla somistetut baby showerit ei todellakaan ole minun juttu.

Helpottavaa huomata, että äitiyttäkin on monenlaista! Tietynlainen äidin malli tuntuu olevan eniten pinnalla, ja se aiheuttaa paineita

"Kuume" on neuroosi.

Mansikkakuume on lievä delirium.

No on varmaan, mut useimmat äidit taitaa tykätä vauvoistaan vaikka vaivavuosi saisi ollakin ruusuisempi, mitä se ei ihan aina ole... Mut mikä lapsikuume ap:lla sit on, tuskin esimurkku- tai teinikuume kuitenkaan?

Osa kai tarvii pienen deliriumin, vaivautuakseen.

Mistä olette saaneet päähänne, että vauvaan liittyvä kuume/neuroosi/delirium olisi jotenkin tarpeellinen? Eikö avioliitto ja normaalit ihmisen toiveet riitä?

Minullakaan ei ollut vauvakuumetta siinä mielessä, että olisin halunnut nimenomaan vauvan. Ajattelin samoin kuin monet muutkin, että vauva-aika on vain pakollinen paha, ja niin se olikin. Koliikkivauvan kanssa vauva-aika oli aivan sietämätöntä, ja lapsiluku jäi yhteen, mutta hyvänä puolena siinä oli se, että kaikki muu sen jälkeen on ollut yhtä lastenleikkiä ja olen nauttinut isomman lapsen kanssa olemisesta.

Vauvan tarkoitus hoitaa äidin neuroosia?