Miten voi itsekkäitä, katkeria ihmisiä olla niin paljon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko huomanneet, että on myös paljon ihmisiä, jotka ovat mielestään kokeneet muita enemmän rankkoja asioita? Mistä he tietävät keskimääräisen elämän rankkuustason? Onko jossain määritelty raja, jossa vastoinkäymisiä on ollut paljon, keskimääräisesti tai vähän? Sellainen suhtautuminen on itsensä korostamista, ja se saa muiden kokemukset tuntumaan vähäisiltä. Aina on joku monisairas, sairaampi kuin muut, kroonisesti köyhä, köyhempi kuin muut, täysorpo, kokenut kuolemaa enemmän kuin muut. 

Ja mikä oudointa, aina on myös niitä, jotka pitävät näidenkin elämää liian hyvänä, ihan kuin toisen hyvä elämä ja selviytyminen olisi itseltä pois. 

En usko tämän olevan vain suomalaisten ongelma, luultavasti muuallakin on tällaista toisten lyttäämistä. Onko muka historiassamme jotain niin erityislaatuista, mikä selittäisi kansanluonteemme? Onko olemassa kansanluonnetta, vai onko se vain itsesäälistä hirtehishuumoria, pientä laiskuutta, ettei asioiden laitaa tarvitsisi muuttaa, vaatimattomuutta? Tietääkö joku?

Ap vielä tässä. Hyvää pohdintaa. Luulen että osittain sitä että moniakaan ei kiinnosta muuttua paremmiksi ihmisiksi.

Eikä ollut tarkoitus korottaa itseäni sillä kun sanoin että olen kokenut enemmän ikäviä asioita elämässäni kuin moni muu, en oikeasti surkuttele itseäni ollenkaan tai ole marttyyri. Moni on varmasti kokenut paljon pahempia asioita ja kokee edelleen. Mutta kuitenkin jos alkaa miettiä, niin ei oma elämänikään mitenkään erityisen helppoa ole ollut. Olen menettänyt perheenjäseniä ja rakkaita ihmisiä jo nuorella iällä, siskoni muun muassa kuoli huumeiden yliannostukseen. Lapsuudenkodissa oli perheväkivaltaa, niin fyysistä, henkistä kuin uskonnollistakin. Lisäksi monenlaista sairautta.. Ja ymmärrän toki että jokaisella on omat haasteensa. Silti ihan hullulta tuntuu, että kun vähän aikaa elämässä on vihdoin mennyt vähän paremmin, niin heti siitä jotkut jaksavat olla niin katkeria ja kateellisia.

T. Ap

Jospa nämä kateelliset ovat aina saaneet kaiken mitä haluavat, eivätkä osaa olla kiitollaisia siitä mitä heillä on?

Mission impossible kirjoitti:

Nyt sattuikin mielenkiintoista kerrottavaa..asun itä Suomessa joen kaupungissa ja täällä jos missä on ilkeää porukkaa,jopa lapset huutelee toisilleen että mitä vixxua(7 vuotiaat) Vanhempi nuoriso on kateellista vähänkin sellaiselle jolla asiat normikohtuu kunnossa.Jos omistat jotakin niin sekin on jo huono juttu jonkun mielestä.Viikolla ja viikonloppuisin kuulee ikkunan alta katkeraa nillitystä ja ilkeää puhetta henkilöistä jotka erehtyneet olla mukavia näille sitruuna 🍋 maistajille.Vuosien kokemuksia ilkeistä naapureista jotka ei osaa elellä ilman viikottaista tappelua ja riitaa,yöllä alkaa elämä näillä tulevaisuuden toivoilla kun muut alkaa nukkumaan.Ovat kuin rotat päivät hiljaa ja yöllä aletaan heräilemään ja juoksemaan käytävissä.Olen muuttamassa pois täältä ja en todellakaan ikinä tule takaisin.Ei kunnon työpaikkoja tai mitään normi sosiaalista ,vaan kyräilyä ja selän takana puhumista.Ihan kuin jossain itäblokin maassa.Naisia liian vähän ja nekin etsii jotain yksisarvista jota ei ole olemassakaan.

Tule pois sieltä utrasta!

Minä olen kateellinen lähinnä etätyön tekijöille. Inhottaa kun pitää aamuvarhaisella rämpiä töihin. Altistua koronalle.

Koulutuksen puolesta voisin tehdä etätöitä, moni mun koulutuksella tekee. Mutta kun ei ole niitä koulutusalan töitä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin huomannut samaa. Kateellista porukkaa.

En ymmärrä tuota kateellisuus-heittoa, jolla aina selitetään kaikki. Liian yksinkertaistettu selitys. En ole vielä eläissäni törmännyt ihmiseen, joka haluaisin olla ja, jonka elämää haluaisin elää.

Niin sinä et ole. Koetko sitten olevasi tuollainen pahansuopa ihminen, joka toivoo muille huonoa? Sehän oli mahdollinen selitys sellaiselle käytökselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset ovat huonoja kommunikoimaan. Epäavoimia. Epäystävällisiä. Epävarmoja. Suomalaiset yleensä eivät ole kiinnostuneet positiivisessa mielessä ympärillään olevista ihmisistä. Kun muihin ihmisiin ei pidetä riittävästi yhteyttä, ajatellaan heistä yleensä joko neutraalisti tai negatiivisesti.

Hyvä esimerkki on suhde naapureihin. Jos tunnet naapurisi ja tiedät heidän elämäntilanteensa, olet heihin yhteydessä ja keskustelet heidän kanssaan, on esimerkiksi satunnainen melu helpompaa sietää, ja siitä voidaan tarvittaessa keskustella asiallisesti. Mutta jos et tunne naapureitasi, kuuntelet naapureilta kuuluvaa meteliä (jonka syy voi olla mikä tahansa), ärsyynnyt heihin, ajattelet heistä vihamielisesti ja lopulta oma vihantunteesi ajaa sinut konfliktiin heidän kanssaan.

Koko homma oltaisiin voitu välttää sillä, että oltaisiin tutustuttu puolin ja toisin.

Tämä. Lisäksi suomalaiset tuntuvat olevan jotenkin pääsääntöisesti perusnegatiivisia luonteeltaan. Rakastetaan valittamista.

Näille negatiivisille on jotain myrkkyä toisten ihmisten positiivisuus. Yksi entinen työkaveri tunnusti että häntä ärsyttää toinen työkaveri kun on aina niin ärsyttävän positiivinen. Kyseessä siis tavallinen ihminen joka ei valittanut koko ajan jostakin, ei edes mitenkään yltiöpositiivinenkaan. Tämä ärsytys ikävä kyllä huomattiin, käytös oli todella ikävää tätä toista kohtaan. Ilmeisesti näki tämän mukavan ihmisen niin isona uhkana itselleen että piti aloittaa ulos savustaminen. Ja sai siihen aika monen muunkin mukaan. Aika säälittävää ja surullista.

Olen pohtinut ihan samaa kuin ap. Tässä maassa on paljon luonnevikaisia ja sydämen sivistys puuttuu, vähän muukin sivistys. Kunpa oltaisiin enemmän ystävällisiä länsimaalaisia kuin töykeitä itäblokkilaisia, mutta ei se kansallisuudestakaan aina ole kiinni, olen tavannut myös ilkeän tsekkiläisen ja hollantilaisen. Joillakin vaan on katkera ilkeä luonteenlaatu, negatiivinen. Varsinkin alemmilla sosiaaliluokilla on yleistä sellainen.

viher punikit heidän vaarinsa pappansa olisi pitänyt salvaa jo leirillä 1917-18 v. tää sun on mun varkaus ei suomessa ENÄÄN KAUAN JATKU. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kateus syö kalatkin vedestä. Näinhän se menee.

Jos en minäkään saa jotain, niin kenenkään muunkaan ei pidä saada. Vaikka tämä joku toinen on valmis tekemään paljon töitä tämän asian eteen, kun taas minä en mitään. Ilmaiseksi pitäisi saada. Koska minäminäminä, kaikki heti mulle nyt.

Toki tälläisiäkin ihmisiä on, muttei kaikki kateelliset ole tälläisiä. Itseä turhauttaa kun olen raatanut ja nähnyt vaivaa ja silti asiat ei muutu.

Mielestäni ongelma on ihmisten ääretön epävarmuus, ja se kumpuaa syvältä kulttuurista. Suomessa ei kehuta, halita, kiitetä eikä kysytä kuulumisia tarpeeksi. Pienet lapsetkin pakotetaan kauhean itsenäisiksi ja joutuvat yksin tuiskussa kävelemään kouluun. Vanhemmilla ei ole tarpeeksi aikaa tai kiinnostusta ja tunteiden avoin näyttäminen koetaan kiusallisena.

Moni katkeroitunut ihminen olisi vain tarvinnut enemmän lämpöä ja tukea elämänsä varrella. Tämän takia meillä on sitten elämässään näennäisen hyvin suoriutuvia, ilkeitä ihmisiä, joiden sisällä asuu se epävarma pikkulapsi jolle ei ole sanottu että "olet hyvä, riität juuri tuollaisena".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset ovat huonoja kommunikoimaan. Epäavoimia. Epäystävällisiä. Epävarmoja. Suomalaiset yleensä eivät ole kiinnostuneet positiivisessa mielessä ympärillään olevista ihmisistä. Kun muihin ihmisiin ei pidetä riittävästi yhteyttä, ajatellaan heistä yleensä joko neutraalisti tai negatiivisesti.

Hyvä esimerkki on suhde naapureihin. Jos tunnet naapurisi ja tiedät heidän elämäntilanteensa, olet heihin yhteydessä ja keskustelet heidän kanssaan, on esimerkiksi satunnainen melu helpompaa sietää, ja siitä voidaan tarvittaessa keskustella asiallisesti. Mutta jos et tunne naapureitasi, kuuntelet naapureilta kuuluvaa meteliä (jonka syy voi olla mikä tahansa), ärsyynnyt heihin, ajattelet heistä vihamielisesti ja lopulta oma vihantunteesi ajaa sinut konfliktiin heidän kanssaan.

Koko homma oltaisiin voitu välttää sillä, että oltaisiin tutustuttu puolin ja toisin.

Tämä. Lisäksi suomalaiset tuntuvat olevan jotenkin pääsääntöisesti perusnegatiivisia luonteeltaan. Rakastetaan valittamista.

Näille negatiivisille on jotain myrkkyä toisten ihmisten positiivisuus. Yksi entinen työkaveri tunnusti että häntä ärsyttää toinen työkaveri kun on aina niin ärsyttävän positiivinen. Kyseessä siis tavallinen ihminen joka ei valittanut koko ajan jostakin, ei edes mitenkään yltiöpositiivinenkaan. Tämä ärsytys ikävä kyllä huomattiin, käytös oli todella ikävää tätä toista kohtaan. Ilmeisesti näki tämän mukavan ihmisen niin isona uhkana itselleen että piti aloittaa ulos savustaminen. Ja sai siihen aika monen muunkin mukaan. Aika säälittävää ja surullista.

Näitä ihmisiä on, joiden agenda on vaan aiheuttaa harmia sellaisille kellä asiat on näennäisesti paremmin. Jotenkin tulee tosi paha olo kun tällaista edes miettii, et joku savustettu ulos työpaikastaan ihan vaan sen takia että on ollut tyytyväisempi elämäänsä kuin tämä katkera, myrkyllinen ihminen. Nämä ilmeisesti unohtavat hetkeksi omat murheensa kun näkevät että toisella menee huonommin. Sitä mietin, että miten tosiaan tällainen ihminen voi edes elää itsensä kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset ovat huonoja kommunikoimaan. Epäavoimia. Epäystävällisiä. Epävarmoja. Suomalaiset yleensä eivät ole kiinnostuneet positiivisessa mielessä ympärillään olevista ihmisistä. Kun muihin ihmisiin ei pidetä riittävästi yhteyttä, ajatellaan heistä yleensä joko neutraalisti tai negatiivisesti.

Hyvä esimerkki on suhde naapureihin. Jos tunnet naapurisi ja tiedät heidän elämäntilanteensa, olet heihin yhteydessä ja keskustelet heidän kanssaan, on esimerkiksi satunnainen melu helpompaa sietää, ja siitä voidaan tarvittaessa keskustella asiallisesti. Mutta jos et tunne naapureitasi, kuuntelet naapureilta kuuluvaa meteliä (jonka syy voi olla mikä tahansa), ärsyynnyt heihin, ajattelet heistä vihamielisesti ja lopulta oma vihantunteesi ajaa sinut konfliktiin heidän kanssaan.

Koko homma oltaisiin voitu välttää sillä, että oltaisiin tutustuttu puolin ja toisin.

Tämä. Lisäksi suomalaiset tuntuvat olevan jotenkin pääsääntöisesti perusnegatiivisia luonteeltaan. Rakastetaan valittamista.

Näille negatiivisille on jotain myrkkyä toisten ihmisten positiivisuus. Yksi entinen työkaveri tunnusti että häntä ärsyttää toinen työkaveri kun on aina niin ärsyttävän positiivinen. Kyseessä siis tavallinen ihminen joka ei valittanut koko ajan jostakin, ei edes mitenkään yltiöpositiivinenkaan. Tämä ärsytys ikävä kyllä huomattiin, käytös oli todella ikävää tätä toista kohtaan. Ilmeisesti näki tämän mukavan ihmisen niin isona uhkana itselleen että piti aloittaa ulos savustaminen. Ja sai siihen aika monen muunkin mukaan. Aika säälittävää ja surullista.

Näitä ihmisiä on, joiden agenda on vaan aiheuttaa harmia sellaisille kellä asiat on näennäisesti paremmin. Jotenkin tulee tosi paha olo kun tällaista edes miettii, et joku savustettu ulos työpaikastaan ihan vaan sen takia että on ollut tyytyväisempi elämäänsä kuin tämä katkera, myrkyllinen ihminen. Nämä ilmeisesti unohtavat hetkeksi omat murheensa kun näkevät että toisella menee huonommin. Sitä mietin, että miten tosiaan tällainen ihminen voi edes elää itsensä kanssa?

Se on jonkinasteista narsismia. Siis ihan oikeasti. Sitä juuri on narsismi että käyttäytyy tuolla lailla. Luultavasti hän ei kadu ollenkaan tekemisiään, on vaan selittämätön paha olo jota purkaa muihin ja saa hetken nautinnon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset ovat huonoja kommunikoimaan. Epäavoimia. Epäystävällisiä. Epävarmoja. Suomalaiset yleensä eivät ole kiinnostuneet positiivisessa mielessä ympärillään olevista ihmisistä. Kun muihin ihmisiin ei pidetä riittävästi yhteyttä, ajatellaan heistä yleensä joko neutraalisti tai negatiivisesti.

Hyvä esimerkki on suhde naapureihin. Jos tunnet naapurisi ja tiedät heidän elämäntilanteensa, olet heihin yhteydessä ja keskustelet heidän kanssaan, on esimerkiksi satunnainen melu helpompaa sietää, ja siitä voidaan tarvittaessa keskustella asiallisesti. Mutta jos et tunne naapureitasi, kuuntelet naapureilta kuuluvaa meteliä (jonka syy voi olla mikä tahansa), ärsyynnyt heihin, ajattelet heistä vihamielisesti ja lopulta oma vihantunteesi ajaa sinut konfliktiin heidän kanssaan.

Koko homma oltaisiin voitu välttää sillä, että oltaisiin tutustuttu puolin ja toisin.

Tämä. Lisäksi suomalaiset tuntuvat olevan jotenkin pääsääntöisesti perusnegatiivisia luonteeltaan. Rakastetaan valittamista.

Näille negatiivisille on jotain myrkkyä toisten ihmisten positiivisuus. Yksi entinen työkaveri tunnusti että häntä ärsyttää toinen työkaveri kun on aina niin ärsyttävän positiivinen. Kyseessä siis tavallinen ihminen joka ei valittanut koko ajan jostakin, ei edes mitenkään yltiöpositiivinenkaan. Tämä ärsytys ikävä kyllä huomattiin, käytös oli todella ikävää tätä toista kohtaan. Ilmeisesti näki tämän mukavan ihmisen niin isona uhkana itselleen että piti aloittaa ulos savustaminen. Ja sai siihen aika monen muunkin mukaan. Aika säälittävää ja surullista.

Näitä ihmisiä on, joiden agenda on vaan aiheuttaa harmia sellaisille kellä asiat on näennäisesti paremmin. Jotenkin tulee tosi paha olo kun tällaista edes miettii, et joku savustettu ulos työpaikastaan ihan vaan sen takia että on ollut tyytyväisempi elämäänsä kuin tämä katkera, myrkyllinen ihminen. Nämä ilmeisesti unohtavat hetkeksi omat murheensa kun näkevät että toisella menee huonommin. Sitä mietin, että miten tosiaan tällainen ihminen voi edes elää itsensä kanssa?

Näinpä. Ja kun koskaan ei voi tietää mitä kaikkea ikävää sillä elämäänsä tällä hetkellä tyytyväisellä on taustallaan. Sitten nämä myrkynkeittäjät päättävät vähän näpäyttää ettei luulisi itsestään liikoja. Sairasta.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni ongelma on ihmisten ääretön epävarmuus, ja se kumpuaa syvältä kulttuurista. Suomessa ei kehuta, halita, kiitetä eikä kysytä kuulumisia tarpeeksi. Pienet lapsetkin pakotetaan kauhean itsenäisiksi ja joutuvat yksin tuiskussa kävelemään kouluun. Vanhemmilla ei ole tarpeeksi aikaa tai kiinnostusta ja tunteiden avoin näyttäminen koetaan kiusallisena.

Moni katkeroitunut ihminen olisi vain tarvinnut enemmän lämpöä ja tukea elämänsä varrella. Tämän takia meillä on sitten elämässään näennäisen hyvin suoriutuvia, ilkeitä ihmisiä, joiden sisällä asuu se epävarma pikkulapsi jolle ei ole sanottu että "olet hyvä, riität juuri tuollaisena".

Meillä oli edellisessä työpaikassa tapana sanoa näistä aikuisista kiukuttelijoista että ei ole varmaan tuotakaan lapsena halattu tarpeeks. Vitsinä kyllä, helpotti omaa työntekoa vähän vitsailla näistä tapauksista, mutta totuuspohja siinä kyllä on.

Miten voisi olla niin ettei nuo myrkynkeittäjåt pääsisi vaikuttamaan sun elämääsi? Sehän se niiden tarkoitus on. Pilata päiväsi ja mieluiten koko elämäsi. Yllättäen sitten saattavat ollakin taas paljon mukavampia.

Nyt vasta ymmärrän mitä tarkoittaa sanonta kellä onni on, sen kätkeköön.

Itse olin nuorempana (teininä) hieman katkera siitä, mitä kaikkea olin joutunut kokemaan. Isän alkoholismi rehellisesti sanottuna pilasi lapsuuteni ja nuoruuteni, lisäksi läheisen ihmisen itsemurha ja kaikkea muuta ikävää ajoittui muutaman vuoden ajanjaksolle.

Nyt aikuisena en ole enää katkera tai pahansuopa. Tajusin, että monella muullakin on varmasti ollut rankkaa, mutta he eivät vain puhuneet siitä. En uskaltanut puhua itsekään, koska häpeä oli liian suuri. Uskon, että moni ihminen kokee tätä häpeän tunnetta ja siksi vaikenee vaikeuksista. Ajatellaan vain, että kaikilla muilla on pakko olla helpompaa. Mutta samaan aikaan moni muu kokee ihan samoin ja ajatteli varmaan, että minunkin elämäni oli mukavaa, kuten se päällepäin ehkä saattoi näyttää.

Nykyään ehkä ollaan vähän avoimempia näistä rankoistakin aiheista ja osataan myös suhtautua niihin.

Monissa kielissä ei ole edes sanaa ilmiölle jolle meillä on, nimittäin vahingonilolle. Aasialaisille se on täysin tuntematon käsite.  Kahvikuppineuroosi on Suomalainen ilmiö. Sosiaalisten tilanteiden pelko ei ole tuntematonta kai muuallakaan Euroopassa, mutta kahvikuppineuroosi on kyllä ihan Suomalaisen kansanluonteen tuote. Tarkemmin kasvatuksen, joka on perintönä mennyt sukupolvelta toiselle.

Itse olen saanut erittäin perinteisen Suomalaisen kasvatuksen: Sinä et ole mitään, sinusta ei ikinä mitään tulekkaan ja jumaliste älä vaan ala kuvitella olevasi jotain. Nimenomaan tuo "ettei vaan ala luulemaan liikoja itsestään" on jokin ihme Suomalainen vamma jota siirretään sukupolvelta toiselle varmaan vieläkin. Väitän tämän olevan jokin Luterilaisuuden tuoma harha joka saa Suomalaiset uskomaan että itsensä häpeäminen ja yletön nöyryys on joku hyve. Kääntöpuolena ihmisistä tulee passiivis-aggressiivisa, salavihaisia ja katkeria. Ihan kuin hakattu koirakin, joka nöyristelee ja pelkää ja mutta puree ketä tahansa jos vaan saa tilaisuuden. 

Omasta kasvatuksesta yli pääseminen on ollut vuosikymmenen työ, ja samalla avannut silmät sille miten järjetön se on ollut, ja miten järjetön Suomalainen "kansanluonne". Lainausmerkeissä siksi, että ei tuo luonne missään geeneissä ole, se on ihan kasvatuksen ja yhteiskunnan ilmapiirin tulosta. Suomalaisissa on paljon katkeria ja vihaisia ihmisiä, jotka purkavat sitä kaikissa tilanteissa joissa sen voi tehdä niin ettei itse joudu siitä kseen. Kun tapaat tämmöisen ihmisen, ole vain iloinen ettet itse ole samanlainen ja siirry eteenpäin, ja vältä heidän seuraansa kuin ruttoa. Muuta ei voi tehdä. 

Aina kun puhutaan siitä miten onnellinen maa Suomi on, tuntuu että elän jossain irvokkaassa harhanäytelmässä. Muistan kaikki ne ihmiset jotka ovat tappaneet itsensä tai juoneet itsensä dementikoiksi tai suoraan hautaan. Kaikki ne perheet joissa nyrkki heiluu (kuten omassa lapsuudessani) ja pidetään kulisseja pystyssä vaikka väkisin. Kuinka moni ihminen tänäänkin sanoi "mitähän ihmiset tuostakin ajattelee" ja jättää jotain sen takia tekemättä. Moniko ihminen avasti masennuslääke purkin. Moniko pelkää töihin menoa aamulla koska siellä kiusataan ja alistetaan.

Minulla on ollut vuosia vastoinkäymisiä terveyden saralla ja pitkäaikaistyöttömyyttäkin.

Olen ollut itselleni vihainen.

Muiden ihmisten.onnesta olen aina iloinnut.

Meitä on moneksi.

Olen niitä ihmisiä, jotka pitävät muista ihmisistä ennakkoluulottomasti. Minusta ei olla aina pidetty ja on käyttäydytty huonosti, vaikka ei edes tunneta. En käsitä tällaista.

Vierailija kirjoitti:

Monissa kielissä ei ole edes sanaa ilmiölle jolle meillä on, nimittäin vahingonilolle. Aasialaisille se on täysin tuntematon käsite.  Kahvikuppineuroosi on Suomalainen ilmiö. Sosiaalisten tilanteiden pelko ei ole tuntematonta kai muuallakaan Euroopassa, mutta kahvikuppineuroosi on kyllä ihan Suomalaisen kansanluonteen tuote. Tarkemmin kasvatuksen, joka on perintönä mennyt sukupolvelta toiselle.

Itse olen saanut erittäin perinteisen Suomalaisen kasvatuksen: Sinä et ole mitään, sinusta ei ikinä mitään tulekkaan ja jumaliste älä vaan ala kuvitella olevasi jotain. Nimenomaan tuo "ettei vaan ala luulemaan liikoja itsestään" on jokin ihme Suomalainen vamma jota siirretään sukupolvelta toiselle varmaan vieläkin. Väitän tämän olevan jokin Luterilaisuuden tuoma harha joka saa Suomalaiset uskomaan että itsensä häpeäminen ja yletön nöyryys on joku hyve. Kääntöpuolena ihmisistä tulee passiivis-aggressiivisa, salavihaisia ja katkeria. Ihan kuin hakattu koirakin, joka nöyristelee ja pelkää ja mutta puree ketä tahansa jos vaan saa tilaisuuden. 

Omasta kasvatuksesta yli pääseminen on ollut vuosikymmenen työ, ja samalla avannut silmät sille miten järjetön se on ollut, ja miten järjetön Suomalainen "kansanluonne". Lainausmerkeissä siksi, että ei tuo luonne missään geeneissä ole, se on ihan kasvatuksen ja yhteiskunnan ilmapiirin tulosta. Suomalaisissa on paljon katkeria ja vihaisia ihmisiä, jotka purkavat sitä kaikissa tilanteissa joissa sen voi tehdä niin ettei itse joudu siitä kseen. Kun tapaat tämmöisen ihmisen, ole vain iloinen ettet itse ole samanlainen ja siirry eteenpäin, ja vältä heidän seuraansa kuin ruttoa. Muuta ei voi tehdä. 

Aina kun puhutaan siitä miten onnellinen maa Suomi on, tuntuu että elän jossain irvokkaassa harhanäytelmässä. Muistan kaikki ne ihmiset jotka ovat tappaneet itsensä tai juoneet itsensä dementikoiksi tai suoraan hautaan. Kaikki ne perheet joissa nyrkki heiluu (kuten omassa lapsuudessani) ja pidetään kulisseja pystyssä vaikka väkisin. Kuinka moni ihminen tänäänkin sanoi "mitähän ihmiset tuostakin ajattelee" ja jättää jotain sen takia tekemättä. Moniko ihminen avasti masennuslääke purkin. Moniko pelkää töihin menoa aamulla koska siellä kiusataan ja alistetaan.

Saksaksi se on schadenfreude joten vahingoniloa tunnetaan ainakin saksankielisissä maissa.  Onhan englanniksikin termi malicious joy joten ei nyt sentään ihan vain ja ainoastaan suomalaisten murhe tämä ole. :-)

Karmivia tyyppejä. Edestään löytävät.