Lue keskustelun säännöt.
Miten päästä eroon siitä syntipukin roolista mikä on seurannut lapsuudesta asti?
15.09.2021 |
Olin jo lapsena syntipukki eli kaikkeen jollain tavalla syyllinen. Olen ajatellut aikuisiällä, että ehkä vanhoista rooleista olisi viimein päästy, mutta aika ajoin pilkahtelee rivien välistä millaisena perheeni minua lopulta pitää. Vanhempiemme mielestä siskoni järjestämät riidat ovat vain hauskoja otteluita, jotka johtuvat siitä että olen jollain tavalla väärässä (ei missään tapauksessa siskoni) ja kaikki puolustautumisyritykseni ovat vain merkkejä lapsellisuudesta tai milloin mistäkin jonninjoutavasta. Mitä julkisempi paikka, sen parempi järjestää joku aivan umpipimeä show ja alkaa natkuttaa jostain että saan hävetä koko porukan takia silmät päästäni.
Esimerkiksi minulle on saatettu pitää puolisoni kuullen hirveä valitussaarna huonoista puolistani. Se on ensinnäkin jokseenkin kyseenalaista uuden kumppanin kuullen jo käytöstapojen puutteen takia mutta myös siksi, että he selkeästi yrittivät usuttaa myös miehen kimppuuni. Toisekseen muistan, että siskoni kaverit ovat saattaneet yhtäkkiä tokaista äärimmäisen veemäiseen sävyyn "Tota ihmistä näemmä kestää vaan hetken niin kuin sanoit" ja tämä oli hirveän kiva lohkaisu ihan puun takaa. Jokseenkin kiinnostava heitto myös ihan aikuiselta ja täyspäiseltä ihmiseltä, joka viitsii edes puhua tommosia.
Viimeisin kahakka oli viime viikonloppuna, kun kävin siskoni luona. Jokin täysin normaali asia katkaisi taas kamelin selän, jolloin sisko aloitti huutosolvaamiseni ja alkoi esittää miten asettuu tilanteen yläpuolelle, kun hiukan ihmettelin hänen käytöstään. Heti tämän shown jälkeen pistin vain takin päälleni ja lähdin ovista ulos todella hämmentyneenä, koska en halunnut jatkaa riitelyä ihan tyhjänpäiväisistä asioista.
Ilmeisesti mitään muuta vaihtoehtoa ei ole kuin katkaista kokonaan välit tuohon toksiseen ilmapiiriin? En vain enää tiedä mitä tehdä.
Kommentit (41)
Kuulostaa meidän perhe-elämältä ja pidän itseni ulkona siitä. Kevyttä juttua voi jutella, mutta kaikki muu pysyy visusti itselläni. Ainut vain, että tälläinen painaminen ja alistaminen näkyy joka ikisellä elämän osa-alueella ja se on raskasta. Olen pitänyt itseäni huonona ihmisenä, täysin mitättömänä. Typeränä, blondina ja ärsyttävänä, koska tätä on jauhettu koko elämäni. Kummasti vain olen päässyt opiskelemaan alaa, jonne on hyvin vaikea päästä. Pärjään kiivastempoisissa töissä ja sisäistän kaiken hyvin nopeasti, välillä keskivertoa nopeampaa. olen kokonaisuudessaan päässyt pitkälle. Silti en osaa arvostaa omaa asemaani ja jatkuvasti ajattelen olevani huono ja mitätön ihminen, jonka pitäisi tappaa itsensä. Olen sitäkin kuullut perheeltäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi olet tekemisissä uhmaikäisten tasolle jääneiden kanssa? Ei sukulaisuus velvoita sietämään perseilyä. Itse katkoin tuollaisiin sukulaisiin välit koknaan ja voi että elämä maistuu kivalta. Helppoa se katkaisu ei ollut , nämähän pitää kynsin ja hampain kiinni syntipukistaan. Mutta elämäni viisain teko.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa meidän perhe-elämältä ja pidän itseni ulkona siitä. Kevyttä juttua voi jutella, mutta kaikki muu pysyy visusti itselläni. Ainut vain, että tälläinen painaminen ja alistaminen näkyy joka ikisellä elämän osa-alueella ja se on raskasta. Olen pitänyt itseäni huonona ihmisenä, täysin mitättömänä. Typeränä, blondina ja ärsyttävänä, koska tätä on jauhettu koko elämäni. Kummasti vain olen päässyt opiskelemaan alaa, jonne on hyvin vaikea päästä. Pärjään kiivastempoisissa töissä ja sisäistän kaiken hyvin nopeasti, välillä keskivertoa nopeampaa. olen kokonaisuudessaan päässyt pitkälle. Silti en osaa arvostaa omaa asemaani ja jatkuvasti ajattelen olevani huono ja mitätön ihminen, jonka pitäisi tappaa itsensä. Olen sitäkin kuullut perheeltäni.
Kuulostaa niin tutulta! Teinivuosistani muistan miten se alkoi ja paheni siihen pisteeseen, että kaikki mitä halusin, ajattelin, tein tai osasin oli jollain tavalla mitätöitävissä ja arvosteltavissa. Kaikki bändifanitukseni, julisteeni, vaatteeni ja meikkaamiseni oli jollain tavalla vähän noloa, sinne päin, ei oikein mistään kotoisin. Valokuvia katsellessa en näe kuitenkaan muuta kuin täysin normaalin teinin, joka halusi elää teinin elämää! Kun siskoni sitten saavutti saman iän, niin oli täysin eri ääni kellossa.
Boldasin kohdat joissa samaistun täysin. Olen aina ollut se, jolla on jotain selitettävää, anteeksipyydeltävää, ja jonka tavallaan täytyy pyytää lupa kaikkeen. Mutta tyhmä raivotar olen aina heidän mielestään ollut, vaikka rajojani on rikottu useaan otteeseen ja olen joutunut pitämään kiinni niistä kynsin ja hampain. Olen menestynyt suht hyvin (en siis missään yritysmaailmoissa, vaan elämässä yleensä - olen perheestä se, jolla on oma perhe, työelämä ja harrastuksia), mutta silti olen se lapsi joka ei ihan pärjää missään.
Vierailija kirjoitti:
Miksi olet tekemisissä uhmaikäisten tasolle jääneiden kanssa? Ei sukulaisuus velvoita sietämään perseilyä. Itse katkoin tuollaisiin sukulaisiin välit koknaan ja voi että elämä maistuu kivalta. Helppoa se katkaisu ei ollut , nämähän pitää kynsin ja hampain kiinni syntipukistaan. Mutta elämäni viisain teko.
Tuntuu jotenkin todella radikaalilta laittaa välit poikki noin vain, mutten näe mitään muutakaan vaihtoehtoa. Kaiken aikaa se hiljainen halveksunta kuitenkin pyörii taustalla jollain asteella.
Vierailija kirjoitti:
Alennu siskon tasolle. Niin mä tein veljeni kanssa. Veli alkoi saamaan vanhemmille samanlaisia hepuleita kuin koko lapsuuden oli saanut mun seurassa ja vanhemmat joutuivat toteamaan, että mahdotonhan se on.
Meillä ei todennäköisesti kävisi näin vaikka olisin millainen. Kaikki on ja tulee aina olemaan vain oma vikani. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa meidän perhe-elämältä ja pidän itseni ulkona siitä. Kevyttä juttua voi jutella, mutta kaikki muu pysyy visusti itselläni. Ainut vain, että tälläinen painaminen ja alistaminen näkyy joka ikisellä elämän osa-alueella ja se on raskasta. Olen pitänyt itseäni huonona ihmisenä, täysin mitättömänä. Typeränä, blondina ja ärsyttävänä, koska tätä on jauhettu koko elämäni. Kummasti vain olen päässyt opiskelemaan alaa, jonne on hyvin vaikea päästä. Pärjään kiivastempoisissa töissä ja sisäistän kaiken hyvin nopeasti, välillä keskivertoa nopeampaa. olen kokonaisuudessaan päässyt pitkälle. Silti en osaa arvostaa omaa asemaani ja jatkuvasti ajattelen olevani huono ja mitätön ihminen, jonka pitäisi tappaa itsensä. Olen sitäkin kuullut perheeltäni.
Kuulostaa niin tutulta! Teinivuosistani muistan miten se alkoi ja paheni siihen pisteeseen, että kaikki mitä halusin, ajattelin, tein tai osasin oli jollain tavalla mitätöitävissä ja arvosteltavissa. Kaikki bändifanitukseni, julisteeni, vaatteeni ja meikkaamiseni oli jollain tavalla vähän noloa, sinne päin, ei oikein mistään kotoisin. Valokuvia katsellessa en näe kuitenkaan muuta kuin täysin normaalin teinin, joka halusi elää teinin elämää! Kun siskoni sitten saavutti saman iän, niin oli täysin eri ääni kellossa.
Boldasin kohdat joissa samaistun täysin. Olen aina ollut se, jolla on jotain selitettävää, anteeksipyydeltävää, ja jonka tavallaan täytyy pyytää lupa kaikkeen. Mutta tyhmä raivotar olen aina heidän mielestään ollut, vaikka rajojani on rikottu useaan otteeseen ja olen joutunut pitämään kiinni niistä kynsin ja hampain. Olen menestynyt suht hyvin (en siis missään yritysmaailmoissa, vaan elämässä yleensä - olen perheestä se, jolla on oma perhe, työelämä ja harrastuksia), mutta silti olen se lapsi joka ei ihan pärjää missään.
Meillä sama. Mä otin omakseni snobiroolin ihan suosiolla lopulta. Nyt jos keskustelu alkaa mennä tuohon suuntaan, niin jatkan ystävällistä keskustelua käyttäen kuitenkin sanoja joita perhe ei osaa. Jos joku alkaa mussuttaa töistä ja koulutuksesta, niin olen todennut että haku alkaa talvella opintoihin mene ihmeessä tai "meille onkin hei avautumassa paikka, hae sinä sitä". Ihan koska keskustelu loppuu siihen. Koska ei perheestäni oikeastaan kellään ole rahkeita esim maisteritason opintoihin. Äly ehkä riittäisi, mutta jaksaminen ei.
Itsenäisty, käy terapiassa. Anna anteeksi vaikka suututtaa. Ei tarvi silti ottaa aina samaa moskaa vastaan. Vedä rajaa. Toteuta oman näköistä elämää niin et enää pyöri niin helposti vanhoissa rooleissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä alennu siskosi taholle.Anna meneiden olla ja jatka elämää.Asenne sen ratkaisee.Meneisytäsi et voi mutta mutta oman tulevaisuutesi.Ole niiden ihmisten kanssa jotka hyväksyvät sinut avuineen ja vikoineen,niin minäkin teen!Olet yhtä arvokas ihminen kuin kaikki muutkin ihmiset.
Kuulostaa narsistiselta perheeltä. Ymmärrän koska olen itse kasvanut myös tosi toksisessa perheessä.
Kannattaa katkaista välit, mutta jos et sitä halua tehdä, googlaa grey rock metodi. Ala vaan tosi etäiseksi. Älä hengaa enää edes siskon kanssa, olet vaan aina tosi kiireinen, vastaa viesteihin yhdellä sanalla korkeintaan ja viiveellä, ole kuin saippuaa äläkä kerro heille mitään tai anna mitään mihin tarttua. Et näe jouluna ja pyhinä. Et kuuntele sitä syyllistystä kun teet niin. Käytännössä pikku hiljaa katkot välit heihin. Ihan eri ympäristössä olet varmasti tykätty. Itse olin kiusattu lapsuuden paikkakunnalla ja perhe suhtautuu oudosti mutta muualla olen saanut elää ihan normielämää. Eli pois sieltä ja äkkiä, heidän vaikutuspiiristä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloin syntipukkina laittamaan perheelleni vastaan kaikissa heidän olettamuksissaan, siitäkös metakka syntyi! Olin ilkeä, tottelematon, ylimielinen ja vaikka mitä. Alkoivat kattomaan nenävartta pitkin. Laitoin tapaamiset silti katkolle moneksi vuodeksi. Nyt olen huomannut etteivät muuta kantaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa meidän perhe-elämältä ja pidän itseni ulkona siitä. Kevyttä juttua voi jutella, mutta kaikki muu pysyy visusti itselläni. Ainut vain, että tälläinen painaminen ja alistaminen näkyy joka ikisellä elämän osa-alueella ja se on raskasta. Olen pitänyt itseäni huonona ihmisenä, täysin mitättömänä. Typeränä, blondina ja ärsyttävänä, koska tätä on jauhettu koko elämäni. Kummasti vain olen päässyt opiskelemaan alaa, jonne on hyvin vaikea päästä. Pärjään kiivastempoisissa töissä ja sisäistän kaiken hyvin nopeasti, välillä keskivertoa nopeampaa. olen kokonaisuudessaan päässyt pitkälle. Silti en osaa arvostaa omaa asemaani ja jatkuvasti ajattelen olevani huono ja mitätön ihminen, jonka pitäisi tappaa itsensä. Olen sitäkin kuullut perheeltäni.
Kuulostaa niin tutulta! Teinivuosistani muistan miten se alkoi ja paheni siihen pisteeseen, että kaikki mitä halusin, ajattelin, tein tai osasin oli jollain tavalla mitätöitävissä ja arvosteltavissa. Kaikki bändifanitukseni, julisteeni, vaatteeni ja meikkaamiseni oli jollain tavalla vähän noloa, sinne päin, ei oikein mistään kotoisin. Valokuvia katsellessa en näe kuitenkaan muuta kuin täysin normaalin teinin, joka halusi elää teinin elämää! Kun siskoni sitten saavutti saman iän, niin oli täysin eri ääni kellossa.
Boldasin kohdat joissa samaistun täysin. Olen aina ollut se, jolla on jotain selitettävää, anteeksipyydeltävää, ja jonka tavallaan täytyy pyytää lupa kaikkeen. Mutta tyhmä raivotar olen aina heidän mielestään ollut, vaikka rajojani on rikottu useaan otteeseen ja olen joutunut pitämään kiinni niistä kynsin ja hampain. Olen menestynyt suht hyvin (en siis missään yritysmaailmoissa, vaan elämässä yleensä - olen perheestä se, jolla on oma perhe, työelämä ja harrastuksia), mutta silti olen se lapsi joka ei ihan pärjää missään.
Meillä sama. Mä otin omakseni snobiroolin ihan suosiolla lopulta. Nyt jos keskustelu alkaa mennä tuohon suuntaan, niin jatkan ystävällistä keskustelua käyttäen kuitenkin sanoja joita perhe ei osaa. Jos joku alkaa mussuttaa töistä ja koulutuksesta, niin olen todennut että haku alkaa talvella opintoihin mene ihmeessä tai "meille onkin hei avautumassa paikka, hae sinä sitä". Ihan koska keskustelu loppuu siihen. Koska ei perheestäni oikeastaan kellään ole rahkeita esim maisteritason opintoihin. Äly ehkä riittäisi, mutta jaksaminen ei.
Kuulostaa hauskalta kikalta kokeilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen perheeni syntipukki ja pahanpäivän pelastus kun saivat purkaa minuun pahaa oloaan. Vaihdoin paikkakuntaa mutta huomaan edelleen työpaikallanikin hakevan samanlaista kohtelua kuin kotona lapsuudessa. En osaa olla muunlaisessa "roolissa", eikä kai se seepra pääse raidoistaan?
Mun perheessä on sama tilanne, olen jo nelikymppinen. Äiti ja sisko ovat mielenterveysongelmaisia ja minä olen syntymästäni saakka ollut kaikin tavoin syyllinen heidän ongelmiinsa. Heillä menee huonosti ja minä olen aina tähdännyt etten vaan halua katkeroitua ja jäädä heidän tasolleen syyttelemään vaan olen pyrkinyt eteenpäin; elättämään itseni, hankkimaan oman perheen ja ystäviä jne. Minulla menee hyvin vaikka henkisesti tämä perheasia on aina ollut raskaana taustalla.
Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ”luopuaä noista syyllistävistä ihmisistä ja elää omaa elämäänsä. Jos ei luovu, ei tilanne tule mitenkään korjaantumaan. Joku joka on 40v solvannut ja alistanut, ei yhtäkkiä herää ”oi anteeksi, tästä lähtien kohtelen sinua ystävällisesti ja kunnioittavasti kuten ketä tahansa ihmistä tulee kohdella”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap. Sinä olet sinä. Laita raja perheellesi, miten sinua kohdellaan. Napakasti, mutta määrätietoisesti. Älä suutu, vaan sanot asiallisesti, että nyt riittää. Voi olla, että saat arvostelua, mutta älä taivu vaan ole ryhdikkäästi oman oikeutesi puolella.
Vierailija kirjoitti:
Ap. Sinä olet sinä. Laita raja perheellesi, miten sinua kohdellaan. Napakasti, mutta määrätietoisesti. Älä suutu, vaan sanot asiallisesti, että nyt riittää. Voi olla, että saat arvostelua, mutta älä taivu vaan ole ryhdikkäästi oman oikeutesi puolella.
Et tajua. Tuo ei toimi. Tuo toimii normaalien vanhempien kanssa jotka osaa keskustella mutta ei narsistin. Narsistiselle lapsuusperheelle ei voi laittaa rajoja tai esittää vaatimuksia, sut joukkolynkataan tai pahoinpidellään. Oikeati, mitään oikeutta vaan ei voi vaatia itselleen. Mä olen joutunut väkivallan kohteeksi yrittäessäni ”asettaa rajoja” kohteliaasti. Se nostattaa narsistisen raivon, joka ei ole mikään pikku suutahdus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa meidän perhe-elämältä ja pidän itseni ulkona siitä. Kevyttä juttua voi jutella, mutta kaikki muu pysyy visusti itselläni. Ainut vain, että tälläinen painaminen ja alistaminen näkyy joka ikisellä elämän osa-alueella ja se on raskasta. Olen pitänyt itseäni huonona ihmisenä, täysin mitättömänä. Typeränä, blondina ja ärsyttävänä, koska tätä on jauhettu koko elämäni. Kummasti vain olen päässyt opiskelemaan alaa, jonne on hyvin vaikea päästä. Pärjään kiivastempoisissa töissä ja sisäistän kaiken hyvin nopeasti, välillä keskivertoa nopeampaa. olen kokonaisuudessaan päässyt pitkälle. Silti en osaa arvostaa omaa asemaani ja jatkuvasti ajattelen olevani huono ja mitätön ihminen, jonka pitäisi tappaa itsensä. Olen sitäkin kuullut perheeltäni.
Kuulostaa niin tutulta! Teinivuosistani muistan miten se alkoi ja paheni siihen pisteeseen, että kaikki mitä halusin, ajattelin, tein tai osasin oli jollain tavalla mitätöitävissä ja arvosteltavissa. Kaikki bändifanitukseni, julisteeni, vaatteeni ja meikkaamiseni oli jollain tavalla vähän noloa, sinne päin, ei oikein mistään kotoisin. Valokuvia katsellessa en näe kuitenkaan muuta kuin täysin normaalin teinin, joka halusi elää teinin elämää! Kun siskoni sitten saavutti saman iän, niin oli täysin eri ääni kellossa.
Boldasin kohdat joissa samaistun täysin. Olen aina ollut se, jolla on jotain selitettävää, anteeksipyydeltävää, ja jonka tavallaan täytyy pyytää lupa kaikkeen. Mutta tyhmä raivotar olen aina heidän mielestään ollut, vaikka rajojani on rikottu useaan otteeseen ja olen joutunut pitämään kiinni niistä kynsin ja hampain. Olen menestynyt suht hyvin (en siis missään yritysmaailmoissa, vaan elämässä yleensä - olen perheestä se, jolla on oma perhe, työelämä ja harrastuksia), mutta silti olen se lapsi joka ei ihan pärjää missään.
Aivan kuin mun elämä! Varsinkin loppu; olen aina ja edelleen yli 30v perheen tyhmin ja osaamattomin idiootti ja itsekäs paska kun koen saavuttamani asiat tärkeäksi, minulla on eri arvot kuin muulla sakilla. Minä olen kuitenkin perheestä ainoa jolla on hyvä työelämä, oma perhe, ystäviä ja harrastuksia.
Syntipukki on aina se lahjakas ja ahkera ja tunnollinen. Kultalapsi laiska hunsvotti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi olet tekemisissä uhmaikäisten tasolle jääneiden kanssa? Ei sukulaisuus velvoita sietämään perseilyä. Itse katkoin tuollaisiin sukulaisiin välit koknaan ja voi että elämä maistuu kivalta. Helppoa se katkaisu ei ollut , nämähän pitää kynsin ja hampain kiinni syntipukistaan. Mutta elämäni viisain teko.
Tuntuu jotenkin todella radikaalilta laittaa välit poikki noin vain, mutten näe mitään muutakaan vaihtoehtoa. Kaiken aikaa se hiljainen halveksunta kuitenkin pyörii taustalla jollain asteella.
Joko katkaiset välit tai et katkaise. Narsistien suhteen ei ole muuta vaihtoehtoa. Kun se emotionaalinen kehitys on uhmaikäisen tasolla järkipuhe ei auta.
Alennu siskon tasolle. Niin mä tein veljeni kanssa. Veli alkoi saamaan vanhemmille samanlaisia hepuleita kuin koko lapsuuden oli saanut mun seurassa ja vanhemmat joutuivat toteamaan, että mahdotonhan se on.