Milloin ja miksi lakkasitte kutsumasta lapsuuskotia kodiksi?

Sanon edelleen välillä lapsuudenkodistani "Meillä kotona...".

Yleensä vaan viittaan lapsuudenkotiini kutsumalla sitä kyseisen kaupungin nimellä. Olen 30.

Heti kun muutin omaan kämppään. Ennen tätä jo tuntui, ettei vanhempieni asunto ollut kotini, vaan elin jossain ”mulleiookotiaf” välivaihetilassa.

No heti kun 19-vuotiaana olin muuttanut pois.

Koti on siellä missä asun, eli heti kun muutin pois vanhemman luota ollessani 17v.

Joskus ollut hämmentäviä keskusteluja esim työkavereiden kanssa, kun ovat saattaneet kysyä reilusti 30v minulta "menetkö jouluksi kotiin" ja olen hämmentyneenä vastannut jotain "öh no kotonahan minä olen joo" kun en ole hetkeen ymmärtänyt mitä hän tarkoittaa "menemisellä" - missä hän kuvittelisi minun olevan, töissäkö jouluaattona josta menen kotiini 🙄.

Minusta on todella omituista jos pitää "kotina" vanhempiensa kotia kun on asunut jo itsekseen vuosia tai vuosikymmeniä.. Melko surullista jopa, jos ei koe olevansa kodissaan kotonaan.

On se mulle edelleen koti. Useimmiten, jos vaikka töissä puhutaan viikonlopun ohjelmasta, sanon meneväni käymään kotiseudulla (paikka on edelleen itelle enemmän se henkinen koti kuin nykyinen asuinseutu missä se oma koti sijaitsee) tai vanhemmilla.

Ennen kuin muutin miesystävän kanssa yhteen oli mulla kolme paikkaa joista puhuin kotina: oma asunto, miesystävän asunto ja lapsuudenkoti. Nyt on kaksi kotia: meidän yhteinen asunto ja lapsuudenkoti. Tältä minusta sisimmässäni tuntuu ja saan edelleen vanhempieni luona "olla kuin kotonani" ja minulla on siellä edelleen oma huone (eivät ole muuhun käyttöön tarvinneet) vaikka 20 v olen omillani asunut.

No minä edelleenkin sanon koti kun tarkoitan lapsuudenkotiani mutta ristiriitaisesti, riippuen tilanteesta, sanon myös nykyistä asuinpaikkaani kodiksi. En tiedä, en ole asiaa erityisemmin ajatellut aiemmin. Menen aina ”kotiin”; riippumatta kumpaan olen menossa 😄

Ei se ollut minulle koskaan koti vaan paikka jossa minua pahoinpideltiin, kidutettiin, laiminlyötiin, kiusattiin ja pakotettiin tekemään töitä.

Varmaan aikalailla silloin kun muutin ekaan asuntoon omilleni. Vanhemmatkin muutti joidenkin vuosien päästä sieltä sitten pois. Oli kerrostaloasunto ja vaikka olikin lapsuuden koti, ei sinne kuitenkaan koskaan ikävä tullut.

Tää lapsuus koti määritelmä onkin aika jännä asia miten sen kukakin määrittelee. Se missä vanhemmat nyt asuvat on mulle myös tärkeä paikka mutta ei koti. Kerran puhuttiin siitä mitä talolle käy sitten joskus ja kun sanoin etten tee kahdella talolla mitään, eli en luvannut lunastaa sitä itselleni sitten joskus, äitini loukkaantui. Sanoi että onhan tämä sun koti, johon minä, että en ole päivääkään asunut tässä talossa ja omassani jo parikymmentä vuotta, joten se menee edelle. Ymmärsi kyllä samasta syystä, että muut sisarukseni eivät taloa lunasta, mutta minun pitäisi ilmeisesti uhrautua. Sisaruksillani on lapsia jotka siitä voisivat kiinnostua, joten saattaisi sukuun jäädäkin, mutta itse en asiasta suostu stressiä ottamaan. Jos mieli joku päivä muuttuu, sitten muuttuu ja katson tilannetta uudestaan.

Minulla ei ole lapsuudenkotia. Se missä asun on aina kotini, enkä pysty ajattelemaan vanhempieni koteja millään tavalla kuin omana kotinani

Harvoilla on lapsuudenkoti jäljellä ja puolisollani on joka alusta asti ollut sama itse rakennettu. Vanhemmat kuolleet mutta yksi sisarus pitää sitä loma-asuntonaan huolehtien kustannukset. Kaikki muut saavat vierailla niin paljon kuin lystäävät ja kaikki menevät vapaaehtoisesti talkoisiin jos tulee remontteja. Niille kaikille on tärkeintä että lapsuuden koti pysyy niin kauan kun viimeinenkin on elossa. Sillä on tunnearvoa ja juuret siellä. 

Minulla on eri asia että en koskaan viihtynyt lapsuuden kodeissa mitä vaihtelivat kun usein muutettiin. Ei sille kodille mitään tunnearvoa tullut. Olen ollut ihan juureton ero perheestä johtuen ja kärsinyt ventovieraista ihmisistä lapsuudenkodissa. Tunnen nyt vasta että minulla on koti missä saan määrätä ja olla rauhassa ja tulen toimeen puolisoni kanssa ja meillä rakastetaan ja kunnioitetaan toisiamme antaen omaakin rauhaa. 

Silloin, kun muutin pois. Mulle koti on se, missä asun. Häiritsi, kun äiti vielä ollessani lähes 30 kyseli, milloin tulen kotiin. Vastasin, että olen jo kotona, mutta teille voin tulla vaikka viikonloppuna, jos sopii.

Mullekin koti on se paikka, missä asun. Lapsuudenkoti on lapsuudenkoti, ja sinne mennessäni sanon meneväni vanhempieni luo.

Omasta näkökulmasta tuntuu hassulta, että jollekin oma asuinpaikka ei ole koti, mutta tietysti ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia. Itse taidan olla täysin toista ääripäätä, koska alan esim.ulkomaanmatkalla aika nopeasti kutsua hotellia kodiksi ja ihan vahingossa siis :)

Silloin kun äiti otti uuden miehen ja viellä ulkomaalaisen.Kyllä olisi impi lempinä pitänyt olla loppu elämän.Isäst erosi 12vuotta ja palveli minua ja yth äkkiä ei aikaa.Oli mies. Hirveä petos.Kuka nyt kotini sivoo pyykini pesee ja hoita lapsia.

Kun muutin lukion jälkeen pois lapsuuskodista, niin omaan kotiin viittasin yleensä sanomalla meneväni "kämpille", lapsuuskoti oli "kotikoti". Parin vuoden sisään kämpästä tuli "koti" ja lapsuuskoti oli edelleen "kotikoti". Sitten vähän myöhemmin lapsuuskotiin meneminen oli "vanhemmilla käymistä".

Vähän tähän liittyen... Asun ulkomailla ja mulla on paljon työkavereita ja tuttuja eri maista. Englantia äidinkielenään puhuvat käyttävät aina sanaparia "back home", kun ovat menossa käymään synnyinmaassaan. Ihan sama vaikka eivät olisi asuneet siellä vuosikymmeniin. Ei-englanninkieliset lähes aina sanovat sen sijaan menevänsä Suomeen/Pakistaniin/Serbiaan jne.

Vierailija kirjoitti:

Silloin, kun muutin pois. Mulle koti on se, missä asun. Häiritsi, kun äiti vielä ollessani lähes 30 kyseli, milloin tulen kotiin. Vastasin, että olen jo kotona, mutta teille voin tulla vaikka viikonloppuna, jos sopii.

Mä oon lähes 40v ja edelleen äiti kysyy, koska tuun käymään kotona. Mun mielestä liikuttavaa ja sydäntä lämmittävää.

Minullekin koti on se, missä asun. Tai mihin suuntaan yöksi. Matkoilla sanon joskus "kotiin" kun puhun hotellista.

Lapsuudenkoti myytiin kun muutin omilleni, joten äidin ja isän kodit eivät koskaan olleet minun kotejani.

Kyllähän se aina särähtää kun vanhemmat kysyy että milloin tulet kotiin. Niin siis minähän asun kotona? Olen asunut kotona jo 17 vuotta.

Lapsuudenkoti lakkasi olemasta koti sillä sekunnilla kun muutin pois 18-vuotiaana. Mikä tahansa asunto missä asunkin on kyllä sata kertaa enemmän koti kun tuo paikka ikinä oli. Ja nyt oman lemmikin kanssa ekassa omistuskämpässä tuosta vielä tuhat kertaa enemmän.

En ole koskaan lakannut, koska koti on aina koti, ja tuntuisi aivan omituiselta sanoa sitä joksikin muuksi. Sama kuin jos alkaisin kutsua äitiäni Helenaksi tai entiseksi äidikseni.

Joka kerta raivostuttaa, kun joku puhuu asunnostani minun "kotinani". Tekee aina mieli korjata, että tämä on vain kämppä jossa asun, ei todellakaan kotini.

Opiskelijasolua en sanonut kodiksi, ensimmäistä yksiötä kylläkin.

Äitini sen sijaan kysyy vieläkin: -Milloin tulet kotiin, tarkoittaen omaa kotiaan, jossa en ole koskaan asunut.

Itsellä on ollut vaikeinta alkaa puhua vanhempien kesämökistä.