Miten lapset muka opettavat epäitsekkyyttä?

Äityidestä elää paljon myyttejä. En itsekään usko, että äitiys tekisi itsekkäästä omaan napaan tuijottajasta sen kummempaa. Lapsesta tietysti pitää huolehtia ja lapsi on se ykkösasia. Mutta ihmisen perusluonne pysyy.

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 13:40"]

Haluaisin tietää, miten se käytännössä toteutuu. Itse olen 2.v lapsen äiti ja huomaan itsessäni lapsen myötä lähinnä tulleen ärsyyntymisen merkkejä siitä, etten saa rauhassa mennä pesemään hiuksia, föönata, meikata, treenata ... en ole kokenut että olisin oppinut mitenkään suureellisen jaloksi ihmiseksi taikka kokenut tulleeni jotenkin epäitsekkääksi luonteeltani. Onko se epäitsekkyyden oppimista, että ei vain ehdi tehdä asioita niinkuin ennen ja tyytyy siihen ilman ääneen raivoamista? Olenko nyt se parempi ihminen?

Voin sanoa että ylipäätään mitkään äitimyytit eivät kohdallani toteutuneet, en ole kokenut tulleeni mitenkään paremmaksi taikka jalommaksi ihmiseksi, pikemminkin itsekkyyden kärjet ovat jopa kärjistyneet, kun on kertakaikkiaan ajateltava itseään silloin kun siihen irtoaa mahdollisuus. Joskus jopa tuntuu, että muut ovat sen tiellä jos sillä väärällä hetkellä kun itsellä kerrankin olisi aikaa ajatella itseään joku haluaakin tulla varastamaan sitä aikaa. Myös ystävyyssuhteet saati parisuhteet kärsii tästä, ajattelen mieluummin itseäni jos se on mahdollista. Ja silloin kun lapsi ei vaadi huomiota, on minun aikani ja oikeuteni tehdä niin.

Jostain luin, että lapset saattavat tehdä itsekkääsen elämään tottuneesta, jolle muutos tulee yllätyksenä jopa hiukan masentuneen koska aikaa ei olekaan enää vain ajatella itseään mutta se halu säilyy siellä pohjalla tehdä niin. Ennen kuin sain lapseni kärsin vuosikausia lapsettomuudesta ja voin sanoa rehellisesti, että se suru jalosti minusta esiin paljon sympaaattisemman ja ymmärtäväisemmän ihmisen kuin mitä äitiys on minulle tunnetasolla omia luonteenpiirteitäni muokannut.

Koen silti olevani hyvä äiti, mutta ärsyttää vain se hehkutus siitä paremmuudesta millaiseksi rajan "täälläpuolella" muututaan. En allekirjoita sitä ollenkaan. Suurimmat muutokset ihmiselle tulee elämän myötä, jota eletään. Lapsi taas yleensä laittaa sen elämän ja kokemusten kirjon aikalailla paussille, kun vaatimustaso keskittyy vain lapsen huoltamiseen ja ylläpitoon lähestulkoon laput silmillä.

[/quote]

Mä koen vähän samoin, mutta toisaalta kun vertaan esim. mieheni epäitsekkyyttä omaani, on siinä kuitenkin jonkinasteinen ero. Jos on tilanne, että itse vaikka olen kakalla, niin jätän aina oven lukitsematta sen varalta, että lapselle tulee joku hätä ja hänen on pakko päästä luokseni, mies taas ei tee niin, vaan lapsi saa itkeä ja odottaa oven takana (toki mies sitten tulee pois kesken kakan, jos ihan hengenhätä on kyseessä). Ja jos vaikka lapsi on syönyt ateriansa loppuun ja haluaa pois pöydästä, vien hänet käsipesulle vaikka oma ateriani olisi kesken, mies taas pyytää odottamaan paikallaan likaisin käsin kunnes mies on syönyt loppuun. Kyseessä 2-vuotias. Tällaisissa pienissä asioissa siis joustan omasta mukavuudestani enemmän kuin mies, ja toisaalta olen niin tottunut tähän, etten edes koe uhrautuvani mitenkään tai olevani erityisesti epäitsekäs. Se vaan tulee niin luonnostaan. Sitten taas tuo, että on odotettavissa hetki omaa aikaa ja se peruuntuu, se tympii niin pirusti! Ja niistä hetkistä myös taistelen kynsin hampain kuten sinä!

Siis niin samanlaista kun meillä! Täsmälleen samanlainen mies istuu meillä ruokapöydässä! Siis se, joka lähtee pöydästä lapsen perään olen aina minä kun mies jää aina tyytyväisenä selailemaan lehteä ja haaveilemaan omiaan. Ei haittaa paljoa lapsen huuto tai laukkaaminen ympäri asuntoa. Ihana kuulla, että muillakin on samaa! :)

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 13:51"]

Mä koen vähän samoin, mutta toisaalta kun vertaan esim. mieheni epäitsekkyyttä omaani, on siinä kuitenkin jonkinasteinen ero. Jos on tilanne, että itse vaikka olen kakalla, niin jätän aina oven lukitsematta sen varalta, että lapselle tulee joku hätä ja hänen on pakko päästä luokseni, mies taas ei tee niin, vaan lapsi saa itkeä ja odottaa oven takana (toki mies sitten tulee pois kesken kakan, jos ihan hengenhätä on kyseessä). Ja jos vaikka lapsi on syönyt ateriansa loppuun ja haluaa pois pöydästä, vien hänet käsipesulle vaikka oma ateriani olisi kesken, mies taas pyytää odottamaan paikallaan likaisin käsin kunnes mies on syönyt loppuun. Kyseessä 2-vuotias. Tällaisissa pienissä asioissa siis joustan omasta mukavuudestani enemmän kuin mies, ja toisaalta olen niin tottunut tähän, etten edes koe uhrautuvani mitenkään tai olevani erityisesti epäitsekäs. Se vaan tulee niin luonnostaan. Sitten taas tuo, että on odotettavissa hetki omaa aikaa ja se peruuntuu, se tympii niin pirusti! Ja niistä hetkistä myös taistelen kynsin hampain kuten sinä!

[/quote]

Olen lapseton nainen, joten en varmaan saisi osallistua tähän keskusteluun lainkaan, mutta täytyy nyt kyllä nostaa hattua miehellesi, että hän pitää kiinni tietyistä kasvatusperiaatteista, jotka eivät varmasti vahingoita lasta. Mielestäni jo kaksivuotiaan on hyvä oppia odottamaan sen pienen hetken, että vanhempi saa rauhassa käydä paskalla.

Ei mulle opettanut ainakaan mitenkään. Entistä tiukemmin pidin kiinni omasta ajasta ja omista menoista.

Ei mikään ulkopuolinen asia opeta yhtään mitään tai kasvata ketään ihmisenä, jos ei itse ole valmis ja halukas siihen. Silloin lähinnä saattaa katkeroittaa. True story.

Vanhemmuus tekee ihmisistä itsekkäämpiä: entistä suurempi osa energiasta kuluu oman perheen etujen ja hyvnvoinnin ajamiseen. Omat lapset ovat tavallaan vain oman itsen jatke, eikä heidän tarpeistaan huolehtiminen osoita mitään epäitsekkyyttä sen enempää kuin oman auton rassaaminenkaan osoittaisi. Vasta, kun huolehdit vastikkeetta myös naapuri lapsesta (tai autosta), voit pitää itseäsi epäitsekkäänä.

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 14:00"][quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 13:51"]

Mä koen vähän samoin, mutta toisaalta kun vertaan esim. mieheni epäitsekkyyttä omaani, on siinä kuitenkin jonkinasteinen ero. Jos on tilanne, että itse vaikka olen kakalla, niin jätän aina oven lukitsematta sen varalta, että lapselle tulee joku hätä ja hänen on pakko päästä luokseni, mies taas ei tee niin, vaan lapsi saa itkeä ja odottaa oven takana (toki mies sitten tulee pois kesken kakan, jos ihan hengenhätä on kyseessä). Ja jos vaikka lapsi on syönyt ateriansa loppuun ja haluaa pois pöydästä, vien hänet käsipesulle vaikka oma ateriani olisi kesken, mies taas pyytää odottamaan paikallaan likaisin käsin kunnes mies on syönyt loppuun. Kyseessä 2-vuotias. Tällaisissa pienissä asioissa siis joustan omasta mukavuudestani enemmän kuin mies, ja toisaalta olen niin tottunut tähän, etten edes koe uhrautuvani mitenkään tai olevani erityisesti epäitsekäs. Se vaan tulee niin luonnostaan. Sitten taas tuo, että on odotettavissa hetki omaa aikaa ja se peruuntuu, se tympii niin pirusti! Ja niistä hetkistä myös taistelen kynsin hampain kuten sinä!

[/quote]

Olen lapseton nainen, joten en varmaan saisi osallistua tähän keskusteluun lainkaan, mutta täytyy nyt kyllä nostaa hattua miehellesi, että hän pitää kiinni tietyistä kasvatusperiaatteista, jotka eivät varmasti vahingoita lasta. Mielestäni jo kaksivuotiaan on hyvä oppia odottamaan sen pienen hetken, että vanhempi saa rauhassa käydä paskalla.
[/quote]
Ihan ot mutta on niin paljon helpompaa päästää lapsi vessaan sillä sekunnilla kun se sanoo että on hätä. Toinen vaihtoehto on siivota kakat, pissat tms housuista ja eteisen lattialta.
T. 2-vuotiaan äiti

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 13:51"]

Jos on tilanne, että itse vaikka olen kakalla, niin jätän aina oven lukitsematta sen varalta, että lapselle tulee joku hätä ja hänen on pakko päästä luokseni, mies taas ei tee niin, vaan lapsi saa itkeä ja odottaa oven takana (toki mies sitten tulee pois kesken kakan, jos ihan hengenhätä on kyseessä). Ja jos vaikka lapsi on syönyt ateriansa loppuun ja haluaa pois pöydästä, vien hänet käsipesulle vaikka oma ateriani olisi kesken

[/quote]

Minulla ei ole lapsia, mutta kuten miehesi, minäkään en ole valmis luopumaan tuollaisista perusasioista lapsen vuoksi. Muut voivat odottaa sen aikaa, että saan asiani toimitettua.

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 14:24"]

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 14:00"][quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 13:51"] Mä koen vähän samoin, mutta toisaalta kun vertaan esim. mieheni epäitsekkyyttä omaani, on siinä kuitenkin jonkinasteinen ero. Jos on tilanne, että itse vaikka olen kakalla, niin jätän aina oven lukitsematta sen varalta, että lapselle tulee joku hätä ja hänen on pakko päästä luokseni, mies taas ei tee niin, vaan lapsi saa itkeä ja odottaa oven takana (toki mies sitten tulee pois kesken kakan, jos ihan hengenhätä on kyseessä). Ja jos vaikka lapsi on syönyt ateriansa loppuun ja haluaa pois pöydästä, vien hänet käsipesulle vaikka oma ateriani olisi kesken, mies taas pyytää odottamaan paikallaan likaisin käsin kunnes mies on syönyt loppuun. Kyseessä 2-vuotias. Tällaisissa pienissä asioissa siis joustan omasta mukavuudestani enemmän kuin mies, ja toisaalta olen niin tottunut tähän, etten edes koe uhrautuvani mitenkään tai olevani erityisesti epäitsekäs. Se vaan tulee niin luonnostaan. Sitten taas tuo, että on odotettavissa hetki omaa aikaa ja se peruuntuu, se tympii niin pirusti! Ja niistä hetkistä myös taistelen kynsin hampain kuten sinä! [/quote] Olen lapseton nainen, joten en varmaan saisi osallistua tähän keskusteluun lainkaan, mutta täytyy nyt kyllä nostaa hattua miehellesi, että hän pitää kiinni tietyistä kasvatusperiaatteista, jotka eivät varmasti vahingoita lasta. Mielestäni jo kaksivuotiaan on hyvä oppia odottamaan sen pienen hetken, että vanhempi saa rauhassa käydä paskalla. [/quote] Ihan ot mutta on niin paljon helpompaa päästää lapsi vessaan sillä sekunnilla kun se sanoo että on hätä. Toinen vaihtoehto on siivota kakat, pissat tms housuista ja eteisen lattialta. T. 2-vuotiaan äiti

[/quote]

Lainatussa viestissä puhuttiin tilanteesta, jossa "lapselle tulee joku hätä ja hänen on pakko päästä luokseni". "Joku hätä" ei ole sama kuin "vessahätä". Eli kyseessä on käsittääkseni skenaario, jossa lapsi haluaa vain vanhemman huomiota, ei pottaa.

taidat olla aika perseestä oleva äiti. 

Siis pidät ovea auki istuessasi paskalla että lapsi pääsisi äkkiä luokse? :D ei herranjumala tähänkin on tultu...

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 18:46"]

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 18:39"]

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 18:37"]

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 18:31"]

Jaa. Kyllä mun pinnani on venynyt ihan eri sfääreihin kuin ennen lapsia. Ja omat biletykset väistyivät takavasemmalle lapsen takia. Ja ääks, en ymmärtänyt edes masentua. Olen oppinut myötätuntoa, pitkäjänteisyyttä, toisten huomioonottamista, samoin kuin jämäkkyyttä, kykyä valita olennaiset asiat jne. lapset ovat siis kasvattaneet mua paljon. Ap, sulla on vain yksi lapsi ja hänkin vasta kaksivuotias. Äitiytesi on siis melko tuoretta vielä. Yhden lapsen kanssa voi myös jatkaa aika itsekeskeisenä, sitten kun lapsia on useampi, vanhemman rooli muuttuu. Ei kannata noin vähäisellä kokemuksella yleistää. Toki omaan napaansa kiintyneitä ihmisiä aina löytyy, heitä joita ei lapseensa sitoutuminen tai ihmisenä kasvaminen kiinnosta, vaan masentaa kun ei voi itse olla enää vauva. Ilman lapsia olisin huomattavasti asennevammaisempi ja typerämpi ihminen kuin mitä nyt olen.

[/quote]

Vaikeaa uskoa, että tuosta voisi olla vielä typerämpi.

[/quote]

No, usko pois. Olen ollut vieläkin typerämpi ja asennevammaisempi.

[/quote]

Kamalaa.

[/quote]

Niin, niin  ne lapset kuule kasvattaa. Mutta näköjään tässä ketjussa nyt kuuluu olla sitä mieltä että näin ei saa olla. Että poistun väärine mielipiteineni.

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 14:30"]

Siis pidät ovea auki istuessasi paskalla että lapsi pääsisi äkkiä luokse? :D ei herranjumala tähänkin on tultu...

[/quote]

Meillä ei kukaan laita ovea kokonaan kiinni vessassa käydessään... ei aikuiset eikä lapset. Aina on ollut näin.

On epäitsekkyttä ja mitalin arvoista jos ihminen huolehtii omasta jälkeläisestään, mutta lapsettomalle on perusvaatimus asettaa jonkun muun jälkeläisen tarpeet omiensa edelle?

Anteeksi, mutta tämä esimerkki itsekkyydestä sai nauramaan ilkeästi.

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 18:31"]

Jaa. Kyllä mun pinnani on venynyt ihan eri sfääreihin kuin ennen lapsia. Ja omat biletykset väistyivät takavasemmalle lapsen takia. Ja ääks, en ymmärtänyt edes masentua. Olen oppinut myötätuntoa, pitkäjänteisyyttä, toisten huomioonottamista, samoin kuin jämäkkyyttä, kykyä valita olennaiset asiat jne. lapset ovat siis kasvattaneet mua paljon. Ap, sulla on vain yksi lapsi ja hänkin vasta kaksivuotias. Äitiytesi on siis melko tuoretta vielä. Yhden lapsen kanssa voi myös jatkaa aika itsekeskeisenä, sitten kun lapsia on useampi, vanhemman rooli muuttuu. Ei kannata noin vähäisellä kokemuksella yleistää. Toki omaan napaansa kiintyneitä ihmisiä aina löytyy, heitä joita ei lapseensa sitoutuminen tai ihmisenä kasvaminen kiinnosta, vaan masentaa kun ei voi itse olla enää vauva. Ilman lapsia olisin huomattavasti asennevammaisempi ja typerämpi ihminen kuin mitä nyt olen.

[/quote]

Sama juttu täällä. Itselläni on kaksi alle kouluikäistä 1v9kk ikäerolla. Kyllä lapset ovat muuttaneet minua paljon, ja vain ja ainoastaan parempaan suuntaan. Malttia ja rauhallisuutta tullut enemmän, olen paljon empaattisempi ja osaan paremmin asettua toisen asemaan. Ennen lapsia minua ärsytti pikulapset oikeastaan jokapaikassa, nyt jaksan ymmärtää niitä vanhempia, joilla on kitisevät tai ylikierroksella käyvät lapset kaupassa.

Eniten harmittaa se, että itseäni huomattavasti aiemmin tehneet ystävät ovat saaneet pärjätä ilman apuani. Tällä järjellä ja empatiakyvyllä varustettuna olisin ymmärtänyt tarjota lastenhoitoapua joskus ja ollut kiinnostunut toisten jaksamisesta ja lapsiperhe-elämästä. Toisaalta positiivista on se, että huomaa olevansa kehityskelpoinen sentään.

2

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 18:44"]

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 18:37"]

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 14:26"]

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 13:51"]

Jos on tilanne, että itse vaikka olen kakalla, niin jätän aina oven lukitsematta sen varalta, että lapselle tulee joku hätä ja hänen on pakko päästä luokseni, mies taas ei tee niin, vaan lapsi saa itkeä ja odottaa oven takana (toki mies sitten tulee pois kesken kakan, jos ihan hengenhätä on kyseessä). Ja jos vaikka lapsi on syönyt ateriansa loppuun ja haluaa pois pöydästä, vien hänet käsipesulle vaikka oma ateriani olisi kesken

[/quote]

Minulla ei ole lapsia, mutta kuten miehesi, minäkään en ole valmis luopumaan tuollaisista perusasioista lapsen vuoksi. Muut voivat odottaa sen aikaa, että saan asiani toimitettua.

[/quote]

Sulla ei ole kokemusta paniikissa huutavasta vastasyntyneestä. Kun toinen huutaa henkensä hädässä, sitä kummasti pystyy siirtämään niitä omia tarpeitaan. Pienen vauvan tarepisiin pitää vastata heti, pienet eivät pysty odottamaan. Lapsella on monia kehitysvaiheita, missä hän tarvitsee varmistusta siitä, että hän saa tarvitsemasna avun silloin kun hän sitä tarvitsee. Se että apu tulee kun se äidille sopii, aiheuttaa lapselle vaurioita. Kun se oma lapsi siinä on, aika monet kasvavat vanhemmaksi ja unohtavat valtataistelun siitä, kenen tarpeet ovat etusijalla. Ihan vaan rakkaudesta omaan jälkikasvuunsa.

[/quote]

Näköjään isältä kuitenkin onnistuu kaksivuotiaan odotuttaminen sen aikaa, että saa itse paskottua. Äidiltäkö ei?

[/quote]

Monelta isältä onnistuu katoaminen arjestakin huomattavasti paremmin kuin äideiltä. Monella isällä kyky olla läsnä lapsilleen on paljon heikompi kuin monella äidillä.

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 19:02"]

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 18:44"]

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 18:37"]

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 14:26"]

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 13:51"]

Jos on tilanne, että itse vaikka olen kakalla, niin jätän aina oven lukitsematta sen varalta, että lapselle tulee joku hätä ja hänen on pakko päästä luokseni, mies taas ei tee niin, vaan lapsi saa itkeä ja odottaa oven takana (toki mies sitten tulee pois kesken kakan, jos ihan hengenhätä on kyseessä). Ja jos vaikka lapsi on syönyt ateriansa loppuun ja haluaa pois pöydästä, vien hänet käsipesulle vaikka oma ateriani olisi kesken

[/quote]

Minulla ei ole lapsia, mutta kuten miehesi, minäkään en ole valmis luopumaan tuollaisista perusasioista lapsen vuoksi. Muut voivat odottaa sen aikaa, että saan asiani toimitettua.

[/quote]

Sulla ei ole kokemusta paniikissa huutavasta vastasyntyneestä. Kun toinen huutaa henkensä hädässä, sitä kummasti pystyy siirtämään niitä omia tarpeitaan. Pienen vauvan tarepisiin pitää vastata heti, pienet eivät pysty odottamaan. Lapsella on monia kehitysvaiheita, missä hän tarvitsee varmistusta siitä, että hän saa tarvitsemasna avun silloin kun hän sitä tarvitsee. Se että apu tulee kun se äidille sopii, aiheuttaa lapselle vaurioita. Kun se oma lapsi siinä on, aika monet kasvavat vanhemmaksi ja unohtavat valtataistelun siitä, kenen tarpeet ovat etusijalla. Ihan vaan rakkaudesta omaan jälkikasvuunsa.

[/quote]

Näköjään isältä kuitenkin onnistuu kaksivuotiaan odotuttaminen sen aikaa, että saa itse paskottua. Äidiltäkö ei?

[/quote]

Monelta isältä onnistuu katoaminen arjestakin huomattavasti paremmin kuin äideiltä. Monella isällä kyky olla läsnä lapsilleen on paljon heikompi kuin monella äidillä.

[/quote]

Eli mieskö nyt osoittaa tätä sukupuolelleen ominaista heikkoa läsnäolon kykyä paskomalla yksin ja ovi kiinni?

Mahtava palsta tämä.

[quote author="Vierailija" time="20.10.2014 klo 19:08"]

Eli mieskö nyt osoittaa tätä sukupuolelleen ominaista heikkoa läsnäolon kykyä paskomalla yksin ja ovi kiinni?

Mahtava palsta tämä.

[/quote]

Äitylit vauhdissa :D