Mistä huomasitte sairastuneenne skitsofreniaan?

Aikas yllättäen tää  tuli, mut nyt on ihan hirveesti juttukavereita. niinku nyt sääki.

Ei tarvinnut enää poistua asunnosta, kun oli koko ajan joku pitämässä seuraa tai tekemässä jotain niin hassua, että en voinut lakata nauramasta kuten nyt heittelee kananmunia seiniin ja huutaa ikkunasta naapurille että: poliisi poliisi! eikä voi lakata leikkimästä ovipuhelimella ja välittämästä että sisälle katsoo joku vaikka asutaan kaikki kuudennessa kerroksessa.

Serkullani todettiin skitsofrenia. Kuuli radion kautta miten naapurit suunnittelevat murhaavansa hänet. Eristäyty ja oli säikky, joskus aggressiivinen. Vanhemmat sitten veivät saamaan hoitoa mitä tarvitsi. Nyt kaikki suht ookoo, jos lääkitys ei ole kohdillaan niin istuu taas pakonomaisesti korva kiinni radiossa. 27v nainen kyseessä.

Ei tainnut olla paras ajankohta tuon kysymiselle

ohis

P.S. Voin itse sanoa, että läheisen sairastumisen taisi huomata hän itse ennen muita. Alkoi jo nuoressa aikuisuudessa mennä jotenkin lukkoon ja masentua, siitä vähitellen sitten tilanne paheni.

Mm... varmaan, kun lääkäri kertoi, ettei äänten kuuleminen pään sisältä ole normaaleja. Olin 11-v. Olin kuullut jo jonkin aikaa ääniä ja nähnyt asioita, kaikki alkoi yhdestä isosta tapaturmasta, missä menetin itselleni läheisimmän ihmisen. Luinkin myöhemmin jostain, että iso tragedia (esim. läheisen menettäminen), jokin asia mitä ei vain pysty hyväksymään, voi laukaista skitsofrenian. Ja btw, tämä onnettomuudessa menehtyneen ihmisen "haamu" tms seuraa minua yhä, mutten ole kertonut siitä yhdellekkään lääkärille. Joskus se, musta haamumainen olio, seuraa minua viikkojakin putkeen huonoina aikoina, mutta saattaa kadota kuukausiksienkin ajoiksi hyvinä kausina. t. skitso teini

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 23:47"]

Mm... varmaan, kun lääkäri kertoi, ettei äänten kuuleminen pään sisältä ole normaaleja. Olin 11-v. Olin kuullut jo jonkin aikaa ääniä ja nähnyt asioita, kaikki alkoi yhdestä isosta tapaturmasta, missä menetin itselleni läheisimmän ihmisen. Luinkin myöhemmin jostain, että iso tragedia (esim. läheisen menettäminen), jokin asia mitä ei vain pysty hyväksymään, voi laukaista skitsofrenian. Ja btw, tämä onnettomuudessa menehtyneen ihmisen "haamu" tms seuraa minua yhä, mutten ole kertonut siitä yhdellekkään lääkärille. Joskus se, musta haamumainen olio, seuraa minua viikkojakin putkeen huonoina aikoina, mutta saattaa kadota kuukausiksienkin ajoiksi hyvinä kausina. t. skitso teini

[/quote]

entä jos ootkin vaan herkistynyt näkemään rajan toiselle puolelle? Mitä jos et lopulta olekaan hullu, vaan näet asioita, joita tavallisesti ei nähdä.

Mun suvussa on skitsofreniaa. En usko että kukaan sairaista tiedostaa itse sairastavansa. Oiretiedostumattomuus ja epäuskoisuus ja paranoia on aika syvässä. Välillä epäilen itsessäni tiettyjä piirteitä, mutta sitten käännän sen epäilykseksi ulkomaailmaa kohtaan, mikä on helpompi sietää kuin itsensä epäily.

Jostain kumman syystä menin naimisiin miehen kanssa josta paljastui kymmenen vuoden avioliiton jälkeen skitsofrenia. Se seuraa minua joka puolelta. Vai olenko minä keskipiste?

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 23:49"]

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 23:47"]

Mm... varmaan, kun lääkäri kertoi, ettei äänten kuuleminen pään sisältä ole normaaleja. Olin 11-v. Olin kuullut jo jonkin aikaa ääniä ja nähnyt asioita, kaikki alkoi yhdestä isosta tapaturmasta, missä menetin itselleni läheisimmän ihmisen. Luinkin myöhemmin jostain, että iso tragedia (esim. läheisen menettäminen), jokin asia mitä ei vain pysty hyväksymään, voi laukaista skitsofrenian. Ja btw, tämä onnettomuudessa menehtyneen ihmisen "haamu" tms seuraa minua yhä, mutten ole kertonut siitä yhdellekkään lääkärille. Joskus se, musta haamumainen olio, seuraa minua viikkojakin putkeen huonoina aikoina, mutta saattaa kadota kuukausiksienkin ajoiksi hyvinä kausina. t. skitso teini

[/quote]

entä jos ootkin vaan herkistynyt näkemään rajan toiselle puolelle? Mitä jos et lopulta olekaan hullu, vaan näet asioita, joita tavallisesti ei nähdä.

[/quote]

Älä nyt viiti.

Mun isoäidillä on skitsofrenia, ja sen takia vähän jänskättää nää vainoharhat mitä mulla on ollut varmaan ~7 vuotta... Esim. mua ihan jatkuvasti pelottaa että joku tulee ja tekee mulle jotain pahaa, pelkään että kadulla vastaantuleva ihminen käy mun kimppuun, pelkään että ihmiset/virastot/lääkärit/työantaja/ystävät jne. aiheuttaa mulle tahallaan jotain "vääryyttä" ja joudun kuseen sen takia jne jne., vaikkei mulla kaiken järjen mukaan ole mitään syytä pelätä tällaisia asioita, mutta ne rajottaa mun elämää tosi paljon. Pelottaa että jonain päivänä rupean minäkin näkemään ja kuulemaan omiani, kun tuo alttius geeneissäni on.

Mulla on epäilty skitsofreniaa. Sitä on suvussa. En ole kauhean kiinnostunut selvittämään tai saamaan mitään diagnoosia. Elämässäni on ollut aika isoja traumaattisia kokemuksia (puolison tapaturmainen kuolema, avioero, yksinhuoltajuus) joita olen käynyt avaamassa psykiatreilla, joista kolme neljästä on ruvennut epäilemään skitsofreniaa. Olen halunnut vain keskustella silloisesta ongelmastani, en pysty ottamaan käsittelyyn koko elämääni ja kyseenalaistamaan sitä. Niinkuin joku tässä aiemmin sanoi että on vaikeinta kestää se että joutuu epäilemään itseään. Todellisuus voi olla tai olla olematta, mutta en voi enkä halua pirstoa itseäni palasiksi.

Pystyn elämään ihan normaalisti arkea, käymään töissä, huolehtimaan lapsestani. Välillä todellisuus hämärtyy, mutta pystyn handlaamaan normaalit asiat. Pystyn esimerkiksi tuntemaan maapallon pyörimisliikkeen jatkuvasti mutta yritän olla huomioimatta sitä koska muutkaan eivät huomioi. Olen aina kuullut ääniä, mulla on pari tyyppiä pään sisällä, joista en puhu kenellekään, mutta pystyn suodattamaan mikä tulee sisältä ja mikä ulkoa. Joskus kun nukkuu huonosti tai unirytmi menee sekaisin, ne saattavat mennä sekaisin ja huomaan olevani eri elämässä kuin missä olen oikeasti, tai siis että ne kaksi-kolme eri todellisuutta risteävät, tunkeutuvat toisiinsa, mutta kun pakottautuu nukkumaan säännöllisesti, pystyy yleensä erottelemaan eri todellisuudet toisistaan. Pari kertaa vuosien varrella olen äidilleni maininnut niistä, mutta hänen suhtautumisensa on niin huolestunut ja hysteerinen etten ole halunnut huolestuttaa enempää ja yrittänyt sen jälkeen vetää vitsiksi ne. En todellakaan halua mitään huomiota, joten en puhu yleensä näistä kenellekään.

Kahdella tutullani on skitsofrenia. Molemmissa tapauksissa luultavasti kannabis laukaissut.

Läheinen:

Alkoi teininä eristäytyä, lopetti hygieniasta huolehtimisen, yläasteen lopussa oli jo selvästi erilainen kuin muut (tämä siis pojalla joka oli aiemmin iloinen, sosiaalinen, urheilullinen). 

Skitsofrenia todettiin teininä, nuoren aikuisikänsä asui tukiasunnossa muiden nuorten kanssa. 

Nyt en tiedä, toivottavasti voi hyvin- hoidolla ja lääkityksellä oireet voi saada hyvin kuriin. Kamala tauti, se rakas kaverini oli lapsena fiksu ja kiva, sairaus vei paljon mahdollisuuksia pois. 

Kun puhuin vieressäni istuvalle tytölle ja muut ei nähneetkään häntä. Silloin tuli olo, että mitä helvettiä oonko mä hullu ja varasin ajan lääkärille joka vahvisti, että mä olen hullu. Lääkityksellä se tyttö on kadonnut ja mä pystyn elämään normaalia elämää. Ikinä en ole ollut vainoharhainen ja olen ollut hyvin toimintakykyinen. Mun mielikuvitusystävät on vain olleet äärimmäisen todellisia.

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 23:50"]

Mun suvussa on skitsofreniaa. En usko että kukaan sairaista tiedostaa itse sairastavansa. Oiretiedostumattomuus ja epäuskoisuus ja paranoia on aika syvässä. Välillä epäilen itsessäni tiettyjä piirteitä, mutta sitten käännän sen epäilykseksi ulkomaailmaa kohtaan, mikä on helpompi sietää kuin itsensä epäily.

Jostain kumman syystä menin naimisiin miehen kanssa josta paljastui kymmenen vuoden avioliiton jälkeen skitsofrenia. Se seuraa minua joka puolelta. Vai olenko minä keskipiste?

[/quote]

Miten vanha miehesi oli kun hänelle puhkesi skitsofrenia? Olen siis ap, ja välillä mietityttää onkohan itselleni puhkeamassa tauti, kun olen niin omituinen.. Meillä siis suvussa myös sitä, muun muassa yhdellä sisaruksistani, joten ei ole siinä mielessä niin kaukaa haettuja nämä epäilykseni. 

Olen aika ajoin hieman vainoharhainen, kuvittelen muiden ihmisten puhuvan minusta selän takana pahaa, ja tämä on aiheuttanut erakoitumista. En enää halua nähdä vanhoja kavereitani, kun kuvittelen että kuitenkin minut nähtyään he puhuvat selän takana pahaa ja nauravat minulle... Olen myös tosi hidas suoriutumaan ajatustyötä vaativista tehtävistä lähtien jostain sähköpostin kirjoittamisesta. Ajatukseni katkeilee usein ja puhe on myös sellaista poukkoilevaa. Minun on mahdoton kertoa mitään tarinoita tai vaikea edes selittää jostain minulle sattuneesta tapahtumasta selkeästi niin että muut ymmärtävät. Ja jos minulta kysytään mielipidettä johonkin asiaan (vaikka töissä), voi olla että en osaa vastata mitään, koska pää lyö tyhjää. En tiedä mitä nämä jutut nyt sitten ovat, mutta välillä mietin voisiko olla jotain skitsofreniaan viittaavaa. 

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 23:50"]

En usko että kukaan sairaista tiedostaa itse sairastavansa.

[/quote]

Höpön löpön. Ei välttämättä kaikki, varsinkaan jos sairaus on akuutti ja uusi, mutta todellakin moni tiedostaa sairastavansa ja tunnistaa oireensa. Tuo on jokin ihme myytti, että jos on oikeasti sairas niin ei itse tiedä sitä...

[quote author="Vierailija" time="18.10.2014 klo 00:04"]

Mun isoäidillä on skitsofrenia, ja sen takia vähän jänskättää nää vainoharhat mitä mulla on ollut varmaan ~7 vuotta... Esim. mua ihan jatkuvasti pelottaa että joku tulee ja tekee mulle jotain pahaa, pelkään että kadulla vastaantuleva ihminen käy mun kimppuun, pelkään että ihmiset/virastot/lääkärit/työantaja/ystävät jne. aiheuttaa mulle tahallaan jotain "vääryyttä" ja joudun kuseen sen takia jne jne., vaikkei mulla kaiken järjen mukaan ole mitään syytä pelätä tällaisia asioita, mutta ne rajottaa mun elämää tosi paljon. Pelottaa että jonain päivänä rupean minäkin näkemään ja kuulemaan omiani, kun tuo alttius geeneissäni on.

[/quote]

Ooo. Mulla on kanssa välillä noita paranoiavaiheita. Ne on yleensä ohimeneviä. Yleisesti voin tosi hyvin, mutta se tässä on se kettumainen puoli, että jos rupeaa liikaa availemaan omia kiemuroitaan, alkaa epäilemään kaikkea ja tulee tosi herkäksi ja näkee enemmän kuin yleensä. Esimerkiksi edellisen eron jälkeen aloitin psykoterapian, joka toisen käyntikerran jälkeen laukaisi ihan pirullisen kovat pelkotilat. Katkaisin sen hoitosuhteen koska olin ihan varma että se terapeutti kirjoitteli minusta kaikille viranomaisille ja minulle näytteli ettei mitään hätää ole. Sen jälkeen sain yhteydenottoja kummallisilta ihmisiltä. Puhelin saattoi soida monta kertaa yössä tuntemattomista numeroista. Tunsin kuinka ikkunoiden takana minua vaanitaan. Koko energiani meni pitkän aikaa siihen että näyttelen etten muka huomaisi niitä.

Jossain vaiheessa siskoni herätteli minua sieltä, että ei sua kukaan seuraa ikkunoista, että ihmisillä on parempaakin tekemistä. Se saa mut taas aina ajattelemaan että olen ihan ypöyksin täällä, etten merkitse kenellekään mitään. Ettei ole mitään salaisia juonia, ei seuraajia, ei näytelmää, ei ketään kenelle näytellä. Sekin on aika kylmää.

[quote author="Vierailija" time="18.10.2014 klo 00:14"]

Mulla on epäilty skitsofreniaa. Sitä on suvussa. En ole kauhean kiinnostunut selvittämään tai saamaan mitään diagnoosia. Elämässäni on ollut aika isoja traumaattisia kokemuksia (puolison tapaturmainen kuolema, avioero, yksinhuoltajuus) joita olen käynyt avaamassa psykiatreilla, joista kolme neljästä on ruvennut epäilemään skitsofreniaa. Olen halunnut vain keskustella silloisesta ongelmastani, en pysty ottamaan käsittelyyn koko elämääni ja kyseenalaistamaan sitä. Niinkuin joku tässä aiemmin sanoi että on vaikeinta kestää se että joutuu epäilemään itseään. Todellisuus voi olla tai olla olematta, mutta en voi enkä halua pirstoa itseäni palasiksi.

Pystyn elämään ihan normaalisti arkea, käymään töissä, huolehtimaan lapsestani. Välillä todellisuus hämärtyy, mutta pystyn handlaamaan normaalit asiat. Pystyn esimerkiksi tuntemaan maapallon pyörimisliikkeen jatkuvasti mutta yritän olla huomioimatta sitä koska muutkaan eivät huomioi. Olen aina kuullut ääniä, mulla on pari tyyppiä pään sisällä, joista en puhu kenellekään, mutta pystyn suodattamaan mikä tulee sisältä ja mikä ulkoa. Joskus kun nukkuu huonosti tai unirytmi menee sekaisin, ne saattavat mennä sekaisin ja huomaan olevani eri elämässä kuin missä olen oikeasti, tai siis että ne kaksi-kolme eri todellisuutta risteävät, tunkeutuvat toisiinsa, mutta kun pakottautuu nukkumaan säännöllisesti, pystyy yleensä erottelemaan eri todellisuudet toisistaan. Pari kertaa vuosien varrella olen äidilleni maininnut niistä, mutta hänen suhtautumisensa on niin huolestunut ja hysteerinen etten ole halunnut huolestuttaa enempää ja yrittänyt sen jälkeen vetää vitsiksi ne. En todellakaan halua mitään huomiota, joten en puhu yleensä näistä kenellekään.

[/quote]

En pyri terapioimaan, mutta kuulostat ihan normaalilta aistiherkältä ihmiseltä. Tiivistit aika hyvin saman minkä itse koen. Koska pystyt jäsentelemään ns todellisuuden ja mielikuvat, en näkisi tilanteessasi ongelmaa. Ajattele mielummin niin, että sinulla on todella rikas sisäinen elämä.

[quote author="Vierailija" time="18.10.2014 klo 00:21"]

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 23:50"]

En usko että kukaan sairaista tiedostaa itse sairastavansa.

[/quote]

Höpön löpön. Ei välttämättä kaikki, varsinkaan jos sairaus on akuutti ja uusi, mutta todellakin moni tiedostaa sairastavansa ja tunnistaa oireensa. Tuo on jokin ihme myytti, että jos on oikeasti sairas niin ei itse tiedä sitä...

[/quote]

Jaha, näköjään jo vähän uni painaa. Siis yritin sanoa, että varmaan jos sairaus on uusi ja akuutti niin voi olla ettei tunnista sitä itse. Mutta moni kyllä tunnistaa ja tiedostaa sen.

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 23:49"][quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 23:47"]

Mm... varmaan, kun lääkäri kertoi, ettei äänten kuuleminen pään sisältä ole normaaleja. Olin 11-v. Olin kuullut jo jonkin aikaa ääniä ja nähnyt asioita, kaikki alkoi yhdestä isosta tapaturmasta, missä menetin itselleni läheisimmän ihmisen. Luinkin myöhemmin jostain, että iso tragedia (esim. läheisen menettäminen), jokin asia mitä ei vain pysty hyväksymään, voi laukaista skitsofrenian. Ja btw, tämä onnettomuudessa menehtyneen ihmisen "haamu" tms seuraa minua yhä, mutten ole kertonut siitä yhdellekkään lääkärille. Joskus se, musta haamumainen olio, seuraa minua viikkojakin putkeen huonoina aikoina, mutta saattaa kadota kuukausiksienkin ajoiksi hyvinä kausina. t. skitso teini

[/quote]

entä jos ootkin vaan herkistynyt näkemään rajan toiselle puolelle? Mitä jos et lopulta olekaan hullu, vaan näet asioita, joita tavallisesti ei nähdä.
[/quote]

En nyt tiedä uskonko tuollaiseen, vaikka olenkin virallisesti ns. hullu. En ole missään elämäni vaiheessa törmännyt näihin muihin "haamuihin", jotka seuraavat minua aina välillä, enkä ymmärrä miksi kukaan "rajan toiselta puolen" seurailisi minua, varsinkaan kukaan minulle tuntematon. En muutenkaan usko mihinkään yliluonnolliseen (eh eh, vaikka olenkin skitso, niin ei), niinkun "taivaaseen", "Jumalaan" jne, etten nyt sanoisi varmaksi. Olen ateisti, ja sillä linjalla meinasin pysyä jatkossakin. Mun mielikuvitus ja psyyke vaan vittuilee mulle ja nään asioita, mitä te ette. The end. t. skitso teini

[quote author="Vierailija" time="18.10.2014 klo 00:14"]Mulla on epäilty skitsofreniaa. Sitä on suvussa. En ole kauhean kiinnostunut selvittämään tai saamaan mitään diagnoosia. Elämässäni on ollut aika isoja traumaattisia kokemuksia (puolison tapaturmainen kuolema, avioero, yksinhuoltajuus) joita olen käynyt avaamassa psykiatreilla, joista kolme neljästä on ruvennut epäilemään skitsofreniaa. Olen halunnut vain keskustella silloisesta ongelmastani, en pysty ottamaan käsittelyyn koko elämääni ja kyseenalaistamaan sitä. Niinkuin joku tässä aiemmin sanoi että on vaikeinta kestää se että joutuu epäilemään itseään. Todellisuus voi olla tai olla olematta, mutta en voi enkä halua pirstoa itseäni palasiksi.

Pystyn elämään ihan normaalisti arkea, käymään töissä, huolehtimaan lapsestani. Välillä todellisuus hämärtyy, mutta pystyn handlaamaan normaalit asiat. Pystyn esimerkiksi tuntemaan maapallon pyörimisliikkeen jatkuvasti mutta yritän olla huomioimatta sitä koska muutkaan eivät huomioi. Olen aina kuullut ääniä, mulla on pari tyyppiä pään sisällä, joista en puhu kenellekään, mutta pystyn suodattamaan mikä tulee sisältä ja mikä ulkoa. Joskus kun nukkuu huonosti tai unirytmi menee sekaisin, ne saattavat mennä sekaisin ja huomaan olevani eri elämässä kuin missä olen oikeasti, tai siis että ne kaksi-kolme eri todellisuutta risteävät, tunkeutuvat toisiinsa, mutta kun pakottautuu nukkumaan säännöllisesti, pystyy yleensä erottelemaan eri todellisuudet toisistaan. Pari kertaa vuosien varrella olen äidilleni maininnut niistä, mutta hänen suhtautumisensa on niin huolestunut ja hysteerinen etten ole halunnut huolestuttaa enempää ja yrittänyt sen jälkeen vetää vitsiksi ne. En todellakaan halua mitään huomiota, joten en puhu yleensä näistä kenellekään.
[/quote]
Oletko varma, ettet tahdo lääkitystä? Ja jos et, niin miksi?