Vuoroviikkoasumisen kokeneet

Minun lapseni eivät suostu luopumaan vuoroviikkoasumisesta, koska "sit me ei nähdä toista vanhempaa tarpeeksi".

Tunnen myös muita perheitä, joissa teinit itse valitsevat vuoroviikkoasumisen. Minusta näissä kaikissa yhdistää se, että toisen vanhemman luona on niin paljon kireämpää (joko ilmapiiri, tai yleinen vaativuus, tai määräily, kuka milläkin), että lapsi haluaa välillä helpomman viikon, jolloin saa tehdä mitä itse haluaa. Siellä kireämmässä kodissa on puolestaan jotain muuta hyvää, mistä eivät halua luopua (yhteisiä tekemisiä, puolisisaruksia jotka kavereita, se kiva vanhempi).

Tunnen myös erään yh-isän, jonka teinit asuvat kaksiossaan vuoroviikoin, eivätkä halua muuta, vaikka toinen majailee keittiössä eikä kummallakaan ole siellä mitään omaa sängyn ja pleikan lisäksi. Mies haluaisi lapset pois, mutta mnkä eivät ne lähde...

Ja sitten on näitä teinejä, jotka odottavat kuin kuuta nousevaa, että pääsevät omaa asuntoonsa, ettei tarvitse reissata.

Olen tullut siihen tulokseen, että mitään ei voi yleistää. Yksi on yhdelle hyvä, toisen hyvä on jotain ihan muuta.

Teinit on oma juttunsa, osa voi tykätäkin kuten kerroin. Alakouluikäiset sen sijaan eivät saa muodotettua perusturvallista olotilaaa, jos asuinpaikka vaihtuu koko ajan, huvitti tai ei.

Aikamoista yleistämistä taas, kuka voi sanoa mikä on kenellekkin parasta? Onko lapselle parasta koti jossa fyysisesti on kaksi vanhempaa läsnä mutta henkisesti ei? onko lapsen parasta perhe jossa vanhemmat asuvat yhdessä vain lasten takia pystymättä sietämään edes toisiaan, perheessä jossa ei ole mitään mikä etäisestikään muistuttaisi normaalia perhe-elämää? 

Itse olin 5 vuotta mieheni kanssa suhteessa vain lasten takia, kummallakin oli salaa uudet puolisot mutta elimme yhdessä vain lasten takia kunnes molemmat kyllästyimme ja erosimme, minä jäin yhteiseen kotiimme jonne uusi mieheni muutti hiljattain ja ex muutti uuden naisensa luokse. Lapset ovat tällähetkellä iloisempia, aktiivisempia, osoittavat tunteitaan, hellyyttään sympatiaa. Kertovat miten onnellisia ovat silloin kun ovat isänsä luona, miten uusi äiti oli tehnyt villasukat ja miten isä oli hassutellut pitkästä aikaa. Lasten isä on puolestaan huomannut saman, ilmapiiri on vapautuneempi ja lapsilla on helpompi ja parempi olla vaikka viettävätkin puolet ajastaan minulla ja puolet isällään. Heillä on kaksi kotia, kahdet vanhemmat ja ovat onnellisia siitä

Niin kyllähän joku sosiaalitantta on parempi päättämään mikä juuri sinun lapsellesi on kaikkein parasta, oma lapseni elää vuoroviikoin isällään eikä ole siitä yhtään pahoillaan.

Järkyttävää miten lapsia voi heitellä ympäriinsä. Sitä pidettäisiin täysin naurettavana, että aikuisen olisi muutettava joka viikko asuntoa, mutta monille lapsille se on arkipäivää. Lapsille se on taatusti vielä paljon paljon haitallisempaa, koska lapset ovat henkisellä tasolla paljon heikompia kestämään stressiä kuin aikuiset. Varmaan harvassa ovat lapset, jotka aikuisena sanovat vuoroviikkoasumisen olleen hyvä ratkaisu.

Jos hankitte lapsia, niin ottakaa päätöksissänne heidän hyvinvointinsa huomioon. Oma mukavuudenhalu on laitettava sivuun, jos lapsia on päättänyt hankkia.

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 14:45"]

Järkyttävää miten lapsia voi heitellä ympäriinsä. Sitä pidettäisiin täysin naurettavana, että aikuisen olisi muutettava joka viikko asuntoa, mutta monille lapsille se on arkipäivää. Lapsille se on taatusti vielä paljon paljon haitallisempaa, koska lapset ovat henkisellä tasolla paljon heikompia kestämään stressiä kuin aikuiset. Varmaan harvassa ovat lapset, jotka aikuisena sanovat vuoroviikkoasumisen olleen hyvä ratkaisu.

Jos hankitte lapsia, niin ottakaa päätöksissänne heidän hyvinvointinsa huomioon. Oma mukavuudenhalu on laitettava sivuun, jos lapsia on päättänyt hankkia.

[/quote]

Öööö.. minä asun joka toinen viikko muualla. Joka toinen viikko asun lasteni kanssa kodissani, joka toinen viikko asun miesystäväni kanssa hänen kodissaan. Ei tämä ole naurettavaa. Ihan sama, mihin ajan töistä, tai mistä aamulla töihin lähden. Ainoa merkityksellinen asia on se, tunnenko miesystäväni kodin omakseni. Jos viihdyn miehen kodissa, niin tämä on täysin kivutonta. Jo kolmatta vuotta.

Lapsiani olen haastatetellut. Ensimmäinen vuosi oli vaikeinta, sen jälkeen tämä on heille normaali olotila. Eivät suostu toiseen.

No miten asumiskuvio sitten tulisi järjestää? Lapsillani on erittäin hyvä ja aina aktiivisesti lasten elämässä mukana ollut isä, jonka kanssa minulla on toimivat välit. Asumme kilometrin etäisyydellä toisistamme. Lapset ovat vuoroviikoin kummassakin kodissa. Säännöt ovat aika lailla samat molemmissa päissä. Lapset vaihtavat kotia meidän aikuisten saattamina, ei koulun / päiväkodin kautta. Lyhyet tapaamiset viikolla järjestyvät tarvittaessa. Isompi lapsista ilmoitti eropäätöksen kuultuaan haluavansa viikko-viikko-asumisen. Pienemmällä ei vielä liene mielipidettä. Isommalta olen kysynyt, miten kokee asumisen ja haluaako jatkaa näin. Vastaus oli myönteinen.

Ero on todellisuutta, yhteen emme palaa. Pitäisikö minun viedä lapsilta oikeus tasavertaiseen isään ja pakottaa kaikki jokatoinenviikonloppu-systeemiin? Kertokaa te täydelliset.

Mun vanhemmat erosivat kun olin 13 ja pikkusisko 10. Isä jäi asumaan vanhaan kotiin ja äiti hankki asunnon n. 3 km päästä. Aluksi oltiin aina viikko äidillä ja viikko isällä. Vähitellen siirryttiin siihen, että oltiin 2vk ja 2vk. Lopulta kun olin n. 16 vuotias niin oltiin aina 3 viikkoa kerrallaan yhdessä paikassa. Toki jos halusin niin sain 16 vuotiaana jo mennä kumman luo vaan riippumatta siitä, oliko vanhemmat aina kotona (kummallakin vanhemmilla oli uudet kumppanit joiden luona olivat usein kun oltiin siskon kanssa poissa). Noudatettiin kuitenkin suht tarkasti tuota kolmen viikon välein vaihtamista.
Kodin vaihtaminen oli välillä tosi rankkaa ja välillä ihan rutiininomaista. Kun täytin 18, niin muutin heti omilleni, mitä ehkä hieman kadun koska olin vielä lukiossa. Olisi ollut parempi asua kotona ja kerätä säästöjä. Mutta en jaksanut enää sitä, että tavarat on kahdessa eri paikassa.
Muutin kuitenkin 20 vuotiaana takaisin äidin luo ja siinä vaiheessa en enää vaihdellut kotia. Asuin puolivuotta äidillä ja nyt taas omassa kodissa.
Olen onnellinen siitä, että vanhempani erosivat, koska he ovat nykyisten kumppaneidensa kanssa niin onnellisia. En olisi osannut valita kumman luona haluan asua, joten näin jälkeenpäin ajateltuna ratkaisu oli hyvä. Tai ainakin paras mitä tuossa tilanteessa pystyi tehdä.

Mä asuin 2 kodissa koko lapsuuteni. En tosin vuoroviikoin pakkotahtisesti ja useimmiten olin isän luona. Mutta tilanne oliskin sellainen, että vanhemmat eivät koskaan olleet yhdessä asuneetkaan. Ja asuivat samassa kerrostalossa , eri rapuissa vaan. isän asunto oli isompi ja siellä mulla oli oma huone. Äidin kaksiossa nukuin äidin kanssa samassa makkarissa.

Vaikea sanoa, oliko tuo sitten kamalaa, kun ei ole muuta koskaan kokenut. Äidillä oli 2 aikuista lasta kun synnyin, isälle olen ainokainen. Kumpikin on aina huolehtinut ja rakastanut . En voi valittaa. 

Kamalaa olisi kyllä ollut, jos olisi tarvinnut olla koko viikko vain toisen luona ja aina matkustaa jonnekin. Minä sain kulkea äidin ja isän välillä aika vapaasti. Koska vanhempani eivät koskaan ollet oikeastaan pariskunta, ei heillä ollut mitään riitoja vaan hyvin sopuistai saatiin aina kaikki asiat sovittua.

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 14:58"]

No miten asumiskuvio sitten tulisi järjestää? Lapsillani on erittäin hyvä ja aina aktiivisesti lasten elämässä mukana ollut isä, jonka kanssa minulla on toimivat välit. Asumme kilometrin etäisyydellä toisistamme. Lapset ovat vuoroviikoin kummassakin kodissa. Säännöt ovat aika lailla samat molemmissa päissä. Lapset vaihtavat kotia meidän aikuisten saattamina, ei koulun / päiväkodin kautta. Lyhyet tapaamiset viikolla järjestyvät tarvittaessa. Isompi lapsista ilmoitti eropäätöksen kuultuaan haluavansa viikko-viikko-asumisen. Pienemmällä ei vielä liene mielipidettä. Isommalta olen kysynyt, miten kokee asumisen ja haluaako jatkaa näin. Vastaus oli myönteinen. Ero on todellisuutta, yhteen emme palaa. Pitäisikö minun viedä lapsilta oikeus tasavertaiseen isään ja pakottaa kaikki jokatoinenviikonloppu-systeemiin? Kertokaa te täydelliset.

[/quote]

Se on hyvä, että asutte isän kanssa lähekkäin.

Mielestäni on parasta, että lapsella on yksi koti, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että lapset näkisivät toista vanhempaansa hieman vähemmän. Muutenkin olen sitä mieltä, että nimenomaan vanhempien on oltava aktiivisia tapaamisten/yhteydenpidon suhteen, ei lasten.

Lapsetkaan eivät välttämättä aina tiedä tai osaa kertoa, mikä on heille parasta. Olisitko itse lapsena mutkattomasti ilmoittanut, että haluat asua vain toisen vanhemman luona, vaikka oikeasti olisit niin ajatellut? Lapsi on yleensä ehdottoman lojaali kummallekin vanhemmalle, joten tällaisia asioita ei ole todellakaan helppo ilmaista (eikä lasta jälleen kerran tule laittaa sellaiseen tilanteeseen, että on valittava jomman kumman vanhemman välillä).

Voi tietenkin hyvin olla, että lapsesi aikuisena ajattelevat niin kuin kerrot. Mutta kannattaa hyväksyä myös se mahdollisuus, että he ovat silloin samaa mieltä, kuin tähän keskusteluun omasta kokemuksestaan kirjoittaneet.

"Lapsilla täytyy olla oma koti ja omat huoneet"
Minulla oli kaksi kotia ja kaksi huonetta, molemmat yhtä kotoisia. Pakata ei tarvinnut, kun oli vaatteet ja kamppeet molemmissa kodeissa, ja reissaamisestakin pitivät vanhemmat huolen heittämällä minut toiseen kotiin pyytäessäni.

Minusta on muutenkin inhottavaa, että osa talo pitää rajata kahdeksi eri tilaksi, ja että vuoroja pitää suunnitella ja jakaa jopa niin pitkälle, että vanhemmat ovat toisilleen velkaa iltasatuja. Pyörän asennostakin riitely antoi sellaisen kuvan, että tuossa taloudessa kukaan ei tule toimeen pidemmän päälle.

Minä olin tervetullut molempiin koteihini milloin tahansa halusin vaihtaa riippumatta ajankohdasta. Menin huvikseni koulun jälkeen isäni luo katsomaan isompaa telkkaria tai sitten äitini luo, kun paras kaveri asui siellä ihan vieressä. Ketään ei haitannut, vanhemmistani yllätysvierailut olivat pelkästään mukavia.

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 13:33"]

Kuka haluaisi jatkuvasti elää niin, että korkeintaan viikko jossain ja sitten taas uuteen paikkaan uusine tapoineen ja käytäntöineen? Mun mielestä sitä kutsutaan hotellikuolemaksi, mutta lasten kohdalla jostain syystä vuoroviikkoasumiseksi.

[/quote]

Tosiaan, niitä kotejahan voi olla jopa kaksi. Kamalaa. Mutta molemmat ovat silti tuttuja ja turvallisia, eivätkä "uudet" tavat ja käytännöt juuri eroa toisistaan.

En tykännyt, mutta en osaa verrata muuhun eroasumiseen kun muusta ei ole kokemusta. Joka tapauksessa, koko ajan koin juurettomuutta enkä kokenut oloani kodikkaaksia kummassakaan kotona. Aina tuntui siltä että piti olla lähdössä. Alkaa ahdistaa kun vain ajattelenkaan asiaa ja omillani olen asunut 15 vuotta.

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 12:40"]

Vuoroviikkoasuminen oli elämäni kamalinta aikaa. Oma huone kahdessa kodissa ei muuttanut mitään. Se ahdistus jatkuvasta pakkaamisesta ja "reissaamisesta". Olin väsynyt ja teininä stressaantunut. Kumpikaan paikka ei tuntunut kodilta, kun aina piti lähteä. Se oli pahinta: AINA PITI LÄHTEÄ! Kokoajan!

[/quote]

Ihan samanlaisia tuntemuksia oli minullakin. Nykyään aina lomamatkalle tai edes yhden yön reissulle pakatessa olen huonotuulinen ja ahdistunut. Aiemmin en ymmärtänyt miksi, mutta vuoroasumiseen se todennäköisesti liittyy. Onneksi perheeni ymmärtää ja olemme tehneet järjestelyjä niin että saan pakata tavarani yksin, omassa rauhassa.

En nyt niin kovasti luottaisi pienen lapsen sanomisiin että kotien välillä reissaminen on ok. Lapset ovat lojaaleja vanhemmilleen eivätkä hevin ota puolia tai kyseenalaista eronjälkeisiä käytäntöjä kun jo niin paljosta on joutunut luopumaan.

Veikkaan että vuoroviikkoasuminen on yksi niistä asiakokokonaisuuksista, joista on paljon puhetta tulevaisuuden terapiasessioissa.

Olen kuullut sellaista, että eron jälkeen on ostettu lähistöltä pieni yksiö, jossa puolisot asuvat vuoroviikoin. Lapset ovat vanhassa kodissaan ja eropuolisot reissaavat yksiön ja vanhan kodin välillä. Tämä tosin toimii vain siihen asti, kun kumpikin on vielä sinkku.

Miksi lastn pitää muuttaa joka viikko? Mikseivät vanhemmat muuta? Kaksi kotia, lapset asuvat koko ajan toisessa jomman kumman vanhemman kanssa, toinen vanhempi asuu toisessa kodissa yksin joka toisen viikon. Jos kuviossa on mukana uusi puoliso, tämäkin muuttaa joka viikko lasten luo, kun toinen vanhempi tulee tyhjään kotiin. Jos kuviossa myös uuden puolison lapsia voi, uusi puoliso muuttaa omien lastensa luo joka toinen viikko. Kuulostaako hankalta? Miksi lasten seilaaminen kahden kodin välillä einsitten ole hankalaa ja rasittavaa? 

Jaa...taas tämä hesarin juttu.

Vuoroviikkoasuminen oli elämäni kamalinta aikaa. Oma huone kahdessa kodissa ei muuttanut mitään. Se ahdistus jatkuvasta pakkaamisesta ja "reissaamisesta". Olin väsynyt ja teininä stressaantunut. Kumpikaan paikka ei tuntunut kodilta, kun aina piti lähteä. Se oli pahinta: AINA PITI LÄHTEÄ! Kokoajan!

Olen tähän jo mielipiteeni kertonut.

Vuoroviikkoasuminen on helpoin tapa aikuisille, vaikein tapa lapsille. Itsekäs aikuinen maksattaa omat virheensä lapsillaan ja harrastaa täysin rinnoin omalla vapaaviikollaan.