Keski-ikäinen, ujosteletko enää mitään?

Kuinkas ap itse ?

Minulla olisi pieni teoria :) Voisiko tuo mennä niin, että esimerkiksi kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet ujostuttavat ajan myötä vähemmän, mutta turvallisuuteen (esim. yöllä kaupungilla liikkuminen) liittyvät tilanteet alkavat taas pelottaa enemmän, ehkä omien lasten saannin vuoksikin? N19

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 14:43"]

Minulla olisi pieni teoria :) Voisiko tuo mennä niin, että esimerkiksi kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet ujostuttavat ajan myötä vähemmän, mutta turvallisuuteen (esim. yöllä kaupungilla liikkuminen) liittyvät tilanteet alkavat taas pelottaa enemmän, ehkä omien lasten saannin vuoksikin? N19

[/quote]

Nuorempana tuli liikuttua paljonkin yöelämässä ja reissattua pitkin maailmaa ilman että itse olisin ollut peloissaan. Epäilemättä nuoruuteen kuuluu jonkinlainen "kuolemattomuuden" tunne - ei juuri mulle mitään pahaa tapahdu. Nyt vanhempana tietää paremmin elämän rajallisuuden ja siihen kuuluvat riskit...elämä täällä on monesti pienestä kiinni.

Ehkä tämä elämän rajallisuuden ja sen jatkumisen sattumanvaraisuuden tajuaminen helpottaa myös ujouden karsiutumista - mahdollinen itsensä nolaaminen nyt ei enää tunnu niin merkittävältä asialta. Enemmänkin huvittavalta.

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 14:43"]

Minulla olisi pieni teoria :) Voisiko tuo mennä niin, että esimerkiksi kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet ujostuttavat ajan myötä vähemmän, mutta turvallisuuteen (esim. yöllä kaupungilla liikkuminen) liittyvät tilanteet alkavat taas pelottaa enemmän, ehkä omien lasten saannin vuoksikin? N19

[/quote]

Minulla ei ole edes lapsia ojten ei ole omalla kohdallani tuosta kyse. Minulla vaan on ollut jo pitkään niin rutiininomainen ja suppea elämänpiiri, ja niin vähän sosiaalista elämää, että kaikki poikkeamat siihen rutiiniin ahdistaa valtavasti. Esim. työni on sellaista että voi mennä viikkoja etten puhu kenenkään kanssa sanaakaan, ja koska olen sinkku niin kotonakaan en puhu mitään, ja on alkanut siksi puhuminen ihmisten kanssa ihan pelottaa. Samoin mikä tahansa pienikin muutos arjen kuvioihin ahdistaa, esim. kun lähikauppa oli kiinni remontin vuoksi pari viikkoa, oli todella ahdistavaa joutua käymään kilometrin päässä toisessa kaupassa.

Joskus huvittaa ajatella, että ihmisillä jotka minua näkee ei varmasti ole aavistustakaan että olen tällainen. Olen akateemisesti koulutettu asiantuntija kans. välisessä firmassa. Pukeudun hyvin ja laittaudun aina kun lähden ovesta ulos. Naapuritkin pitävät varmaan ylimielisenä kun en moikkaa, mutta oikeasti kyse on siitä että hyvä etten pelosta pasko housuun naapurin kohtaamisesta muutenkin.

t. 4

En enää. Ihmettelen suuresti, miksi ylipäätään olen joskus ujostellut?

En ujostele, koska uskallan välttää tilanteita, joissa en viihdy. En lähde enää mihinkään kissanristiäisiin, mutta käyn mielelläni teatterissa, konserteissa ja elokuvissa yksinkin, jos kukaan lähipiiristä ei halua mukaan.

Kuuntelen sellaista musiikkia josta pidän ja luen kirjoja ja lehtiä joita haluan välittämättä muiden mielipiteistä. Pelaan Hay Day - peliä, vaikka samanikäiset tuttavat puhuvat halveksivasti "lastenpelistä" ja uskallan olla liittymättä facebookiin, koska pidän yksityisyydestäni.

Kehtaan lomailla Kanarian saarilla ja Tallinnassa, vaikka varaa olisi Karibiaan ja New Yorkiin, koska inhoan pitkiä lentomatkoja.

Ostan ruuan Lidlistä tai Stockan Herkusta ujostelematta kummassakaan.

Kaikkiaan elämä on rentoa ja kivaa näin myöhäis-keski-ikäisenä!

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 14:57"]

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 14:43"]

Minulla olisi pieni teoria :) Voisiko tuo mennä niin, että esimerkiksi kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet ujostuttavat ajan myötä vähemmän, mutta turvallisuuteen (esim. yöllä kaupungilla liikkuminen) liittyvät tilanteet alkavat taas pelottaa enemmän, ehkä omien lasten saannin vuoksikin? N19

[/quote]

Minulla ei ole edes lapsia ojten ei ole omalla kohdallani tuosta kyse. Minulla vaan on ollut jo pitkään niin rutiininomainen ja suppea elämänpiiri, ja niin vähän sosiaalista elämää, että kaikki poikkeamat siihen rutiiniin ahdistaa valtavasti. Esim. työni on sellaista että voi mennä viikkoja etten puhu kenenkään kanssa sanaakaan, ja koska olen sinkku niin kotonakaan en puhu mitään, ja on alkanut siksi puhuminen ihmisten kanssa ihan pelottaa. Samoin mikä tahansa pienikin muutos arjen kuvioihin ahdistaa, esim. kun lähikauppa oli kiinni remontin vuoksi pari viikkoa, oli todella ahdistavaa joutua käymään kilometrin päässä toisessa kaupassa.

Joskus huvittaa ajatella, että ihmisillä jotka minua näkee ei varmasti ole aavistustakaan että olen tällainen. Olen akateemisesti koulutettu asiantuntija kans. välisessä firmassa. Pukeudun hyvin ja laittaudun aina kun lähden ovesta ulos. Naapuritkin pitävät varmaan ylimielisenä kun en moikkaa, mutta oikeasti kyse on siitä että hyvä etten pelosta pasko housuun naapurin kohtaamisesta muutenkin.

t. 4

[/quote]

Voi... pitäisikö sinun hakeutua sosiaalisiin tilanteisiin? Aloita jokin harrastus? Kuulostaa meinaan aika ankealta. Tosin mikäs siinä, jos itse viihdyt noin. Toivottavasti on ystäviä.

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 15:36"]

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 14:57"]

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 14:43"]

Minulla olisi pieni teoria :) Voisiko tuo mennä niin, että esimerkiksi kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet ujostuttavat ajan myötä vähemmän, mutta turvallisuuteen (esim. yöllä kaupungilla liikkuminen) liittyvät tilanteet alkavat taas pelottaa enemmän, ehkä omien lasten saannin vuoksikin? N19

[/quote]

Minulla ei ole edes lapsia ojten ei ole omalla kohdallani tuosta kyse. Minulla vaan on ollut jo pitkään niin rutiininomainen ja suppea elämänpiiri, ja niin vähän sosiaalista elämää, että kaikki poikkeamat siihen rutiiniin ahdistaa valtavasti. Esim. työni on sellaista että voi mennä viikkoja etten puhu kenenkään kanssa sanaakaan, ja koska olen sinkku niin kotonakaan en puhu mitään, ja on alkanut siksi puhuminen ihmisten kanssa ihan pelottaa. Samoin mikä tahansa pienikin muutos arjen kuvioihin ahdistaa, esim. kun lähikauppa oli kiinni remontin vuoksi pari viikkoa, oli todella ahdistavaa joutua käymään kilometrin päässä toisessa kaupassa.

Joskus huvittaa ajatella, että ihmisillä jotka minua näkee ei varmasti ole aavistustakaan että olen tällainen. Olen akateemisesti koulutettu asiantuntija kans. välisessä firmassa. Pukeudun hyvin ja laittaudun aina kun lähden ovesta ulos. Naapuritkin pitävät varmaan ylimielisenä kun en moikkaa, mutta oikeasti kyse on siitä että hyvä etten pelosta pasko housuun naapurin kohtaamisesta muutenkin.

t. 4

[/quote]

Voi... pitäisikö sinun hakeutua sosiaalisiin tilanteisiin? Aloita jokin harrastus? Kuulostaa meinaan aika ankealta. Tosin mikäs siinä, jos itse viihdyt noin. Toivottavasti on ystäviä.

[/quote]

Ei minulla ole ystäviä, itse asiasssa ei ole mitään muuta ihmissuhteita kuin että vanha äiti joskus soittelee. Mutta en kyllä oikein voi sanoa olevani onnetonkaan, olen kai niin tottunut olooni että yleensä olen pienessä elämässäni ihan tyytyväinen. Joskus ajattelen että haluaisin puolison, mutta muita ihmissuhteita en edes haluaisi. Enkä kyllä tiedä sopeutuisinko minkään miehenkään läsnäoloon, kun olen tähän astikin aina sinkkuna elellyt, ilman tarvetta ottaa toista huomioon.

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 15:39"]

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 15:36"]

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 14:57"]

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 14:43"]

Minulla olisi pieni teoria :) Voisiko tuo mennä niin, että esimerkiksi kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet ujostuttavat ajan myötä vähemmän, mutta turvallisuuteen (esim. yöllä kaupungilla liikkuminen) liittyvät tilanteet alkavat taas pelottaa enemmän, ehkä omien lasten saannin vuoksikin? N19

[/quote]

Minulla ei ole edes lapsia ojten ei ole omalla kohdallani tuosta kyse. Minulla vaan on ollut jo pitkään niin rutiininomainen ja suppea elämänpiiri, ja niin vähän sosiaalista elämää, että kaikki poikkeamat siihen rutiiniin ahdistaa valtavasti. Esim. työni on sellaista että voi mennä viikkoja etten puhu kenenkään kanssa sanaakaan, ja koska olen sinkku niin kotonakaan en puhu mitään, ja on alkanut siksi puhuminen ihmisten kanssa ihan pelottaa. Samoin mikä tahansa pienikin muutos arjen kuvioihin ahdistaa, esim. kun lähikauppa oli kiinni remontin vuoksi pari viikkoa, oli todella ahdistavaa joutua käymään kilometrin päässä toisessa kaupassa.

Joskus huvittaa ajatella, että ihmisillä jotka minua näkee ei varmasti ole aavistustakaan että olen tällainen. Olen akateemisesti koulutettu asiantuntija kans. välisessä firmassa. Pukeudun hyvin ja laittaudun aina kun lähden ovesta ulos. Naapuritkin pitävät varmaan ylimielisenä kun en moikkaa, mutta oikeasti kyse on siitä että hyvä etten pelosta pasko housuun naapurin kohtaamisesta muutenkin.

t. 4

[/quote]

Voi... pitäisikö sinun hakeutua sosiaalisiin tilanteisiin? Aloita jokin harrastus? Kuulostaa meinaan aika ankealta. Tosin mikäs siinä, jos itse viihdyt noin. Toivottavasti on ystäviä.

[/quote]

Ei minulla ole ystäviä, itse asiasssa ei ole mitään muuta ihmissuhteita kuin että vanha äiti joskus soittelee. Mutta en kyllä oikein voi sanoa olevani onnetonkaan, olen kai niin tottunut olooni että yleensä olen pienessä elämässäni ihan tyytyväinen. Joskus ajattelen että haluaisin puolison, mutta muita ihmissuhteita en edes haluaisi. Enkä kyllä tiedä sopeutuisinko minkään miehenkään läsnäoloon, kun olen tähän astikin aina sinkkuna elellyt, ilman tarvetta ottaa toista huomioon.

[/quote]

Ehkä kannattaisi repäistä ja kokeilla! :) 

En enää paljoa.

Mukavaa nykyään joskus ryhtyä juttusille ventovieraiden kanssa; sanoa muutama sana molemmin puolin ilman sen syvempiä tarkoitusperiä.

Oman mielipiteenkin päästän entistä useammin ulos - ja yleensä ovat paremmin perusteltujakin kuin nuorempana. Omista tunteistanikin pystyn keskustelemaan paljon vapaammin.

Äidinkin kanssa kehtaan paremmin liikkua kaupungilla.

Onneksi tuli keski-ikä....vaikka eivät nämä tietysti välttämättä ole ikä- tai kokemussidonnaisia asioita.

Enpä juuri. Olin nuorempana superujo, nykyään en ollenkaan. En edes jännitä enää mitään, en varsinkaan työhaastatteluja tms.

Olen säikympi kuin koskaan. Olen 40 v. Nuorena sitä oli niin huoleton, kaikki oli helppoa. Nykyisin en esim. uskalla enää matkustaa yksin ollenkaan, kammoan kauheasti jos joutuu ajamaan jossain vieraassa kaupungissa. Samoin sosiaaliset tilanteet on käynyt paljon vaikeammaksi kuin koskaan ennen, ihan paniikkikohtauksen partaalla jos joku puhuu minulle.