Miltä tuntuu odottaa vauvaa?

Sekä fyysinen että tunnepuoli taitavat olla aika yksilöllisiä. Esim. mä en ole ollut raskauksista lainkaan onnellinen, olen vain ollut huolissani. Ekan lapsen kohdalla ajattelin koko ajan, että mitä jos en osaakaan rakastaa lasta. Sitten kun olin ekan lapsen saanut, mietin, että seuraava raskaus on varmasti kivempi, kun tietää, että kyllä sitä lasta rakastaa, mutta paskat, ihan samoja juttuja kelailin toisessa raskaudessa. Lisäksi tietenkin kannoin huolta siitä, että sikiöllä on kaikki hyvin. 

Joten mun kumpikaan raskaus ei ole ollut onnellinen...

No aluksi on ne tikun viivat. Samalla onnellista ja epätodellista. 

Siitä tekisi heti kertoa kaikille mutta olen malttanut olla hiljaa jos jotain sattuukin. Se alku on jännää, olen oman raskauteni jälkeen (todennäköisesti) bongannu paljon alkuraskaudessa olevia naisia. Siinä alkaa hymyilyttämään ja tulee olo "ette tiedäkkään mitä ihanaa minulla on..."

Puoli välissä raskautta on ollut mukavinta, vatsa näkyy jo vähän, asiaa ei enään salailla. Siinä vaiheessa olen alkanut juttelemaan vatsalle.

Loppuvaiheessa alkaa paremmin tiedostamaan tulevan pikkuisen koska vatsa on tiellä, pieni potkii ja heiluu sielä, vauvan tarvikkeita on hankittu. Tulee myös olo että olikohan tämä vauvan hankinta sittenkään fiksua, osaanko? onko minusta äidiksi?

Loppuvaiheessa kaikki vieraatkin näkevät että olet raskaana. Se ei ole enään "oma pikku salaisuus" vaan hillitön pallomaha.

Kun vauva syntyy minulle tuli hassu olo. En olisi oikeastaan halunnut jakaa häntä koko maailmalle. Vatsassa hän oli vain minun ja läheisimmät saattoivat nähdä/tuntea hieman potkuja.

Todella yksilöllistä, miten raskauden kokee. Varmaan ensimmäiset raskausoireet saavat tuntemaan, että olen oikeasti raskaana. Ja ne tilanteet esim. jotain syödessä kun huomaa, etten voikaan syödä tuota. Itselläni vauvan liikkeet, sykkeen kuuntelu ja ultrassa käyminen ovat olleet niitä tilanteita.

Minä olen aina nauttinut raskausajasta. Varmaan vaikuttaa sekin, että olo on aina ollut tosi hyvä, en ole kärsinyt pahoinvoinnista yms. Nyt menossa kolmas raskaus, ja nautin tästä täysin siemauksin!

Kolmonen kuvasi varsin hyvin sen mitä myös minä tunsin :)

No se tajuaminen tapahtui ehkä viikolla 13 ekassa ultrassa, ja silloin mieskin todella tajusi että se vauva on oikeasti tulossa. Alkuraskauden pahoinvointi ja hormoonien heittelyt saivat parisuhteen aika koville, mutta sen jälkeen ollaan kyllä yhdessä oltu onnellisempia kuin koskaan. Mies on ollut ihanasti tulena ja innoissaan lukenut vauvakirjoja, vaikkei ennen (yllättävää) raskaaksituloani edes oikeastaan halunnut lapsia (ainakaan vielä). Itselleni yllätyksenä on tullut viime viikkojen ahdistus siitä, kun oma kroppani ei ole nyt enää minun ollenkaan, vaan täysin pienen tulokkaan oma. En jaksa enää samalla lailla, en voi syödä/juoda mitä haluan, kolottaa paikkoihin jne. Mutta sen kaiken jaksaa kyllä kun tietää että se on vain väliaikaista :) Ihan heti en uutta ainakaan hankkisi, ei tämä niin kivaa ole ollut, mutta vauvan möyrintä ja potkut mahassa tuovat kyllä hymyn huulille ja palkitsevat kurjanakin päivänä. T. Rv 29

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 10:38"]No se tajuaminen tapahtui ehkä viikolla 13 ekassa ultrassa, ja silloin mieskin todella tajusi että se vauva on oikeasti tulossa. Alkuraskauden pahoinvointi ja hormoonien heittelyt saivat parisuhteen aika koville, mutta sen jälkeen ollaan kyllä yhdessä oltu onnellisempia kuin koskaan. Mies on ollut ihanasti tulena ja innoissaan lukenut vauvakirjoja, vaikkei ennen (yllättävää) raskaaksituloani edes oikeastaan halunnut lapsia (ainakaan vielä). Itselleni yllätyksenä on tullut viime viikkojen ahdistus siitä, kun oma kroppani ei ole nyt enää minun ollenkaan, vaan täysin pienen tulokkaan oma. En jaksa enää samalla lailla, en voi syödä/juoda mitä haluan, kolottaa paikkoihin jne. Mutta sen kaiken jaksaa kyllä kun tietää että se on vain väliaikaista :) Ihan heti en uutta ainakaan hankkisi, ei tämä niin kivaa ole ollut, mutta vauvan möyrintä ja potkut mahassa tuovat kyllä hymyn huulille ja palkitsevat kurjanakin päivänä. T. Rv 29
[/quote]

Ja tosiaan vasta nyt on iskenyt päiviä jolloin oikeasti stressaan onko minusta sittenkään tähän. Että haluanko tätä kuitenkaan. Luotan kuitenkin että ne tunteet ovat luonnollisia ja menevät ohi. Ps. Sori rivityksen puute kännykällä kirjoittaessa.

Minulla oli kolme vaihetta (samaan tapaan 3. kirjoittajallakin). Ensin oli tyrmistys, epäilykset, ajatukseen tottuminen. Keskivaihe oli todella mukavaa aikaa, en ole kai koskaan tuntenut oloani niin itseeni tyytyväiseksi kuin silloin. Ja sitten se loppuvaihe, kun fyysisesti alkaa olla hankala olo, synnytyspelko väistyy ja toivoo vain, että lapsi tulisi jo ulos. Onneksi tuo auvoisa keskivaihe kesti näistä kaikkein kauimmin, viitisen kuukautta.

Se on tosi yksilöllistä ja sekä fyysiseen että tunnepuoleen vaikuttaa niin moni asia. Minulla ensimmäinen raskaus oli aika ihanaa aikaa, ei ollut koko raskauden aikana mitään vaivojakaan ja painokin nousi vain 6kg. Vartaloni ei ole koskaan ollut niin kaunis kuin silloin ekan raskauden aikana. Olin myös tosi onnellinen ja euforisessa olossa koko raskauden.

Seuraava raskaus olikin paljon kurjempi, kauheasti huolta vauvasta, ylimääräisiä ultria jatkuvasti jne. Töissä kauhea stressi ja kiire, kovat selkäkivut, närästystä jne. Vauva oli onneksi kuitenkin terve syntyessään. Nyt odotan kolmatta ja raskaus tuntuu lähinnä todella ikävältä ja hankalalta kaikin mahdollisin tavoin. Nyt ei ole onneksi huolta vauvasta ja taas on painoakin tullut tosi vähän, mutta silti en keksi mitään positiivista sanottavaa raskaana olosta. Pakollinen paha, että sen vauvan saa. Adoptio olisi niin paljon miellyttävämpi vaihtoehto. 

Haluamme kuitenkin kolmannen lapsen ja todella innolla odotan että vauvan saan. En vaan pidä raskaana olemisesta. Eikä mm. jomottava suonikohju häpyhuulessa hirveästi lisää innostusta tästä tilasta.

Jotenkin olin jo ennen positiivista testiä varma, että olen raskaana. Kerroimme läheisille heti. Raskausajan viis ekaa kuukautta meni hillitömässä pahoinvoinnissa. Itse olin siis sairaalakunnossa, joten huoli nyytin voinnista myös kova. Ultrat antoivat varmuutta, että kaikki hyvin. Loppuraskauden, kun jaksoin jp liikkua, olin onnellinen ja ylpeä. Ihan loppuraskaudessa tuki huoli: Entä jos lapsi syntyy kuolleena (vainohaehaista liikkeiden kuulostelua), entä jos minusta ei ole äidiksi.. Nyt kuukausi takana maailman ihanimman tyttären kanssa. Kaiken tuskan ja kipuilun arvoista!

Varmaan myös aika hämmentävää aikaa? Onnellisuus siitä, että on raskaana mutta samalla voi olla esim. huolta siitä miten tulee pärjäämään kun lapsi syntyy :) Ihana lukea näitä teidän tarinoita, laittakaa lisää! Ja miten isät on olleet mukana?

T:ap

Alkuun ei juuri miltään (paitsi se järkyttävä pahoinvointi!). Sitten kun näki ekassa ultrassa liikkuvan olion niin oli se aika sykähdyttävä hetki - mun sisällä kasvaa oikeasti elävä olento! Ekat liikkeet tunsin tunnistettavasti aika myöhään, n. rv 20, se olikin aika jännän tuntuista ja teki odotuksen vähän konkreettisemmaksi. Keskiraskaus olikin ihan mukavaa aikaa kun mikään fyysinen juttu ei juurikaan vaivannut, mutta tämä loppu...huoh. Kaikki mahdolliset krempat, radi ruokavalion kyttäyksineen ja sokerien mittaamisineen, hirveä synnytyspelko jota ei lievitä yhtään ajatus siitä että tämä synnytys käynnistetään hieman ennen laskettua aikaa. Olo on näin loppumetreillä minulla ainakin tosi tukala, ja liikkuminen sattuu

En ole osannut pelätä keskenmenoa tms. koska se on asia johon en voi itse millään tavalla vaikuttaa. Välillä mietityttää se millainen lapsi sieltä on tulossa, onko terve ym. mutta siihenkään kun ei voi itse oikein muuten vaikuttaa kun elämällä raskausaika mahdollisimman terveellisesti niin turha murehtia etukäteen.

Melkein päivittäin tulee hämmästeltyä sitä, miten ihmeellistä se on että minun keho pystyy kasvattamaan sisällään uuden ihmisen. Jotenkin en osaa kuvitella vieläkään, että mahassa on jo periaatteessa ihan "valmis" vauva, en osaa itse hahmottaa vauvan kokoa tai asentoa mahassa ollenkaan, vaikka hän siellä jatkuvasti liikuskeleekin. Jotenkin sitä on kokoajan tietoinen vatsasta, ainakin itsellä on vähän väliä mielessä tämä vauva ja se että on raskaana. On ollut aika alusta saakka ihan päivittäin. En tiedä onko siksi kun kyseessä on ensimmäinen (ja aivan taatusti viimeinen) raskaus.  Siksi olen yrittänyt vaivoista huolimatta nauttia tästä olotilasta, mutta enää en siihen kykene. Loppuis jo, en jää kaipaamaan!

Mutta nämä on niin yksilöllisiä tunteita ja kokemuksia että joku toinen voi ajatella ihan toisella tavalla.

Mä en oikeastaan edes huomannut olevani raskaana. Ei ollut pahoinvointia, muutakaan oiretta tai mielihalua. Kaikki jatkui kuten ennen raskauttakin. Lihoin 7 kg raskauden aikana, joten viimeiset pari kk oli pieni pallo tuossa edessä.

Mulla oli rankka pahoinvointi ja väsymys läpi raskauden, sekä synnytyspelko, joten olin ahdistunut koko raskauden. Ajatus vauvasta konkretisoitui kun aloin tuntea liikkeitä ja potkuja. Kuitenkin rakastuin vauvaan vasta sen synnyttyä. Olin äärimmäisen helpottunut kun raskaus oli ohi, tuntui kuin olisi saanut uuden elämän

Olen saman ikäinen kanssasi ja ensimmäistä odotan rv 21 :) Ensin tuli itku ja paniikki, kun testiin tuli kaksi viivaa, vaikka lapsi olikin toivottu tai lähinnä jätettiin ehkäisy pois ja sai tulla kun/jos on tullakseen. Tokasta kierrosta tärppäsi, joten ehkä en ihan osannut odottaa niin nopeaa toimintaa. :) Parin päivän päästä asia oli jo sulateltu, ja siitä lähin on lähinnä ollut iloa. Muut huolet sitten ovat tuntuneet raskaammilta ja mielialan heittelyt tehneet välillä odottamisesta raskasta. Osaako sitä olla hyvä äiti, millainen tuleva lapsi on, mihin ihmeeseen sitä on itsensä pistänyt....? :D Fyysisesti raskaus on ollut varsin oireeton. Konkreettisesti tajusi np-ultrassa, että odottaa oikeaa vauvaa. Kun se pieni ihminen siellä liikkui menemään, ei voinut kuin itkeä ilonkyyneliä <3 Seuraavaksi tunne kasvoi pari viikkoa sitten alkaneista vahvoista potkuista mahassa, joita nyt tulee päivittäin. Myös ultrat ja liikkeiden tunteminen vatsan läpi ovat olleet lapsen isälle tärkeitä juttuja. :) 

Mutta tunteiden myllerrystä tämä on, välillä todella heikkoina hetkinä olen itkenyt, että pitikö tämä vauva nyt pistää alulle kun elämä on niin hirveää, vaikka oikeasti tässä ei mitään hirveää ole :D Laitan hormonien piikkiin, koska noita tunteenpurkauksia tulee mitä oudoimmissa tilanteissa. Onnea kaikille odottavilla, tää on niin ainutlaatuista aikaa! <3

Eka raskaus oli todella hämmentävää aluksi, emme virallisesti yrittäneet vaan mentiin "tulee jos on tullakseen". Itse olin iloinen mutta samalla pelotti, pelotti enemmän miehen puolesta. Sydänäänet, ultra ja liikkeet niitä konkreettisia hetkiä. Mies ei osallistunut raskauteen muuten kuin käymällä ultrassa ja yhdessä neuvolassa..ei kokeillut potkuja tms. Oli hänelle lopulta niin iso shokki ettei osannut oikein sisäistää.
Tämä toinen on lähinnä ollut pelkoa, tässä takana on yksi myöhäinen keskenmeno.
Lapsen potkut piristävät oloa aina. Nyt on mieskin halunnut kokeilla jne.

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 11:03"]

Eka raskaus oli todella hämmentävää aluksi, emme virallisesti yrittäneet vaan mentiin "tulee jos on tullakseen". Itse olin iloinen mutta samalla pelotti, pelotti enemmän miehen puolesta. Sydänäänet, ultra ja liikkeet niitä konkreettisia hetkiä. Mies ei osallistunut raskauteen muuten kuin käymällä ultrassa ja yhdessä neuvolassa..ei kokeillut potkuja tms. Oli hänelle lopulta niin iso shokki ettei osannut oikein sisäistää. Tämä toinen on lähinnä ollut pelkoa, tässä takana on yksi myöhäinen keskenmeno. Lapsen potkut piristävät oloa aina. Nyt on mieskin halunnut kokeilla jne.

[/quote]

Kyllä muakin miehen puolesta hirvitti, hän oli niin tyynenä ehkäisyn pois jättämisen kanssa, että mietin välillä tajuaako mihin tässä ryhdytään. Raskauden aikana on tosin ollut hyvin iloinen, ylpeänä kavereilleen kertonut että on tulossa isäksi, joka ultrassa ja neuvolassa mukana, "potkihan isin käteen"-iltaisin höpöttelee ja yrittää tuntea liikkeitä :D Sääliksi käy vaan kun joutuu mun raivareita välillä kestää, kun itse on niin ihana :( Myös miehen nuorempi ikä mietitytti, että onko valmis tällaiseen vastuuseen. Itse siis 25 v ja mies 23. 

Mä en uskonut, että siitä kaikesta olisi lopputuloksena vauva. Ei auttaneet ultrat, ei sydänäänet. Siis olihan ne liikuttavia, mutta katella nyt telkkarinruudulta jotain avaruusoliota... telkkarista nyt näkee kaikenlaista.

Joten olin aika äimistynyt, kun oikeasti ja todella käsiin annettiin ihan oikea pieni ihminen.

 Koska molemmilla kerroilla meni melkein 2 vuotta ennenkuin tulin raskaaksi niin fiilis oli euforisen onnellinen ja samalla huolestunut ja pelokas. Jotenkin kuitenkin taustalla oli rauha ja varmuus että näinhän sen pitääkin olla.

Onhan se todellinen ihme että oman kehon sisällä kasvaa toinen ihminen ja sitä on kyllä kiva seurata kuinka maha kasvaa ja "pieni havina" muuttuu kunnon potkuiksi ja myllerrykseksi. Jännittävää ja ihanaa aikaa jos parisuhde ja muu elämä on ok.

Upealta, tunteikkaalta ja positiivisen jännittävältä.

En ihan täysin vieläkään tajua että nyytti voi olla kainalossa hetkenä minä hyvänsä (Rv 40+5) Eka ultra tuntu siltä et hei siellä oikeesti on joku! Alkuraskaudessa pahoinvointi muistutti vauvasta jatkuvasti, keskiraskaudessa oli niin normaali olo että pelotti melkeen että unohdan olevani raskaana ja vahingossa menen terassille siiderille...Olen tosi ylpeä vatsasta ja mielestäni parhaassa bikinikunnossa ikinä vaikka painoa on tullut joku 15 kg. Olen myös ollut onnellinen, miehenkin mielestä normaalia tasapainoisempi, tosin nyt on jo kärsimätön ja epätoivoinen fiilis et eikö tää meinaa ikinä syntyä? Mies on ollut aika hyvin tukena ja käynyt ultrissa ja perhevalmennuksissa. Tuntuu että ollaan enemmän "tiimi".