Kuuluuko aikuisuuteen se, että ei ole mitään mitä odottaa?

Minä olen vasta parikymppinen ja elämä tuntuu välistä olevan vähän kuoleman odottelua. Onko se normaalia tai terveellistä, siitä en tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena oli kivaa kun tuntui olevan aina jotain odottamisen arvoista. Jotain pelejä tai elokuvia vähintäänkin. Nyt nelikymppisenä kaikki tuntuu jotenkin "mehh" eikä ole oikein mitään.

Niinpä. Nuorena odotti aina tulevia elokuvia, vaikka ei ollut rahaa käydä katsomassa kuin silloin tällöin. Nyt olisi rahallisesti mahdollista käydä katsomassa vaikka kaikki filmit, mutta nimenomaan tuo "mehh".

No sit pitää suunnitelma itselleen jotain, että on mitä odottaa.

Kyllä mä edelleen nautin monesta asiasta, ja odotan viikonloppuja ja varsinkin lomia. On kiva vaikka kutsua kaveripariskuntia istumaan iltaa, on kiva vuokrata mökki ihan perus viikonlopuksi, on kivaa suunnitella lomareissuja. On kiva käydä välillä jossain kiinnostavissa tapahtumissa, messuilla, konserteissa jne. Korona-aika on näitä tietenkin viime vuosina rajoittanut melko paljon, mutta yleensä järjestän kyllä aina jotain pientä poikkeavaa arjesta kerran pari kuussa. Niitä juttuja on aina kiva suunnitella ja odottaa.

Ei minun keski-ikäisyyteeni ainakaan. Aina kun joku haave on toteutettu, olen keksinyt tilalle uusia. Nytkin on suunnittelilla matkoja ja esimerkiksi pitkäaikainen haaveeni opetella laulamaan. Menen laulutunnille, kunhan korona on taputeltu.

Odotan montaakin asiaa. Ykkösenä sitä, että tää lasten stanan kilpaurheiluralli päättyy tai että mun ei tarvitse ajaa sen takia enää rallia. Kakkosena odotan eläkettä. Kolmosena noutajaa.