Kuuluuko aikuisuuteen se, että ei ole mitään mitä odottaa?

Ei.

Välillä tuntuu samalta. Ei sitä vaan enää jaksa innostua jostain viikonlopusta. Lomakin tulee niin on vaa että mitähän sitä tekisi. Juhlapyhät aiheuttaa vaa enemmän tuskaa kun iloisuutta. Töihin on itselläni kiva mennä että ei haittaa vaikka nyt on jo sunnuntai.

Ainahan voit alkaa odottaa kuolemaa😆.

Joo, ja se on mukavaa kun siihen tottuu. Alkuun se tuntuu kummalliselta ja tylsältä, mutta sitten sitä oppii nauttimaan pienistä hetken asioista ja vain arkinen oleminen on ihanaa. - n 47 v

Kai se vähän kuuluu. 

Ainahan voi unelmia tietysti olla vanhanakin, mutta useimmat ovat aikuisikään ehdittyään jo melko realistisia, mikä rajoittaa unelmointia mitä vähemmällä elämänkokemuksella pystyy tekemään aika rajattomasti. 

En enää jaksa viikonloppuisin edes tehdä mitään, joten ei niitä sitten niin innolla odotakaan. Nuorena virtaa riitti. Muutenkin aika kuluu nykyään niin älyttömän nopeasti, että on ihan sama onko maanantai vai perjantai.

Sellasta tää on. Tarhasta se lähti jossa tavote oli päästä eskariin, sieltä ala-asteelle josta yläasteelle. Yläasteen päätteeksi vielä lukio/amis sen jälkeen amk/yliopisto ja mahdollisesti armeija välissä. Kaiken tän jälkeen ei vissiin odotella kuin eläkettä, jos sinne asti selvitään ja sen jälkeen kuolemaa?

Ei. Elämä on sattuman lahja eikä kannata olla kiittämätön.

Lapsuutta rytmitti kouluvuodet.

Aikuisen täytyy itse rytmittää aikansa. Esim viikkoharrastus. Pyhien ja lomien odottelua. Suomessa on vielä rikkaus kun on erilaisia vuodenaikoja.

Lievä melankolia on ok, mutta ei saa jäädä tuleen makaamaan. Eteenpäin elävän mieli. Keksi pieniä projekteja, lue kirjoja, tanssi.

Jotkut hakeutuu, toiset ajelehtii kuin lastut laineilla. Voit vaikuttaa siihen mihin voit. Esim liikunta on tärkeää aina.

Sitähän se elämä nyt 40+v iässä on, samaa harmaata tuubaa päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, actionia tuo la-päivien isommassa ruokakaupassa käyminen. Juuu, on aika hirveätä, eikä korona ole asiassa auttanut.

Kumpikaan lapsista ei minua enää tarvitse, toinen muutti jo poiskin, harrastuksiakaan ei oikein ole.

Ankeata on, ei voi mitään. Tosin en jaksaisikaan mitään, luoja kuinka surkeata, on aivan helvetin tuskallista kun haaveilee tai on asioita joita ns pitäisi tehdä, mutta kun ei vaan jaksa/viitsi/saa aikaiseksi.

Aikuisuus on loputon tylsyys. Siksi on keksitty päihteet. On edes vähän siedettävämpää kun ottaa jotain.

Minä odotan joka lomalla ja viikonloppuisin, että pääsen taas töihin. Sinkkumiehenä voisi tietysti olla toisin.

Kyllä aikuisenkin elämään kuuluu tavoitella jotain ja tehdä tulevaisuuden suunnitelmia. Kehittää itseään. Eikä ne nyt tarvitse olla mitään isoja ja hämmästyttävän upeita asioita.

Lisäksi pitää osata elää hetkessä, ei "sitten kun" ajatuksella, koska osa ei edes pääse siihen "sitten kun" - vaiheeseen.

En ole koskaan odottanut viikonloppua edes lapsena kuin sen takia että saa levätä eikä tarvi herätä niin aikaisin. En ole koskaan tehnyt mitään niin erikoista viikonloppuna jota ei voisi tehdä arkenakin.

Minä ainakin odotan jotain kivoja juttuja ja jännitän ja pelkään huonoja juttuja, kuten hammaslääkäriä tai suolentähystystä. Joskus on pieniä kivoja juttuja joskus isompia. Yleisesti elämä on hyvää silloin kun ei ole mitään isoja pahoja juttuja meneillään, siitä osaa olla kiitollinen että jos ei kauhean hyvää niin ei kauhean pahaakaan, tasainen elämä on turvallista. Kuitenkin elämä on sellaista että aina välillä niitä pahoja juttuja tulee, mitä vanhemmaksi tulee niin sitä enemmän läheisiä ihmisiä kuolee jne. 

Jos kaipaa kivoja juttuja, niitä pitää itse tehdä, ei ne mistään itsellään tupsahda. Pitää mennä ja tehdä, tai olla kotona ja tehdä. 

Minä odotan jatkuvasti kaikenlaista, esim. kotimaisten omenoiden kypsymistä aina syksyisin.

Odotan myös aina niitä hienoja hetkiä, kun jokin kirja lumoaa hienolla tekstillään, on paljon parempi ja ihmeellisempi kuin olin odottanut. Nyt ovat esim. Kristiina Wallinin ja Jukka Viikilän kirjat olleet sellaisia.

Odotan kaikenlaista muutakin, esim. ystävien tapaamista, metsäretkiä, kevättä sitten, kun aika on.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Elämä on sattuman lahja eikä kannata olla kiittämätön.

Lapsuutta rytmitti kouluvuodet.

Aikuisen täytyy itse rytmittää aikansa. Esim viikkoharrastus. Pyhien ja lomien odottelua. Suomessa on vielä rikkaus kun on erilaisia vuodenaikoja.

Lievä melankolia on ok, mutta ei saa jäädä tuleen makaamaan. Eteenpäin elävän mieli. Keksi pieniä projekteja, lue kirjoja, tanssi.

Jotkut hakeutuu, toiset ajelehtii kuin lastut laineilla. Voit vaikuttaa siihen mihin voit. Esim liikunta on tärkeää aina.

Harrastuksia ja tekemistä on. Ei ne ole kuitenkaan mitään mullistuksia, jotka muuttavat koko elämän, kuten nuorena oli tottunut. Toki voihan sitä aloittaa uuden harrastuksen, mutta ei ainakaan omissa ole mitään vikaa ja aika kuluu mukavasti.

Lapsena oli kivaa kun tuntui olevan aina jotain odottamisen arvoista. Jotain pelejä tai elokuvia vähintäänkin. Nyt nelikymppisenä kaikki tuntuu jotenkin "mehh" eikä ole oikein mitään.

Musta toi tasainen harmaus kuuluu lievään masennukseen.

Mulla on koko ajan unelmia ja asioita, joita odottaa. Uskaltauduin nyt ostamaan konserttiliput, kaksi rokotetta otettuna. Tosi kiva päästä kuulemaan live-musiikkia.

Suunnittelen myös kaikenlaisia reissuja. Haluaisin lähteä pitkälle hiihtovaellukselle ja oppia myös vapaalaskua. Aion tänä talvena panostaa hiihtotekniikkaan ja sitten ehkä 1,5 vuoden kuluttua lähtisin. Vapaalasku, ehkä sitäkin vois kokeilla tänä vuonna.

Samoin odotan kyllä lasten elämän merkkipaaluja ja tapahtumia, ei ne nyt omia unelmieni sillä lailla ole tai siis en koe eläväni lasten kautta. Mutta tietenkin iloisia asioita odottaa ja lapsilleen toivoo parasta.

Haaveilen myös seksistä paljon; en saa niin paljon kuin haluaisin vaikka parisuhteessa olenkin. Mulle riittää kyllä yksi mies, määrää vaan enempi.

Mä olen 48.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena oli kivaa kun tuntui olevan aina jotain odottamisen arvoista. Jotain pelejä tai elokuvia vähintäänkin. Nyt nelikymppisenä kaikki tuntuu jotenkin "mehh" eikä ole oikein mitään.

Todellakin tämä.

Ei todellakaan! Korona-aika tietysti on välillä ollut ankeaa kun kaikki mukavat asiat on vähän väliä kielletty, mutta normaalielämässä on paljon enemmän odottamisen arvoisia asioita nyt yli 45-vuotiaana kuin oli esim. 10 vuotta sitten.

Nyt meillä on paljon paremmat palkat ja enemmän rahaa ja aikaa kuin nuorempana, kun ainoa lapsi on jo lentänyt pesästä.

Odotan kaikkia ihania aikuisia asioita kuten, kaupunkilomia Euroopan kulttuurikohteisiin, pitkiä ravintolaillallisia viineineen, baletti- ja oopperakäyntejä, kaukomatkoja jne. Jo korona-aikana ollaan nautittu mm. kylpyläkäynneistä ja staycationeista kivoissa hotelleissa Suomessa, samoin ravintolaillallisista ihan kaksin. Ensi viikolla ulkomaille koronapassi taskussa!

Ja tietysti myös omaa aikuista lasta ja hänen kumppaniaan on ihana tavata ja vähän lelliäkin, kun he tulevat käymään!

Elämä on ihanaa keski-iässä!

Ei, kyllä minä odotan ihan hirveän paljon omaa aikaa! Verrattuna siihen kun lapset olivat pieniä, nyt 40+ saan käyttää ihan itse vapaa-aikaani. Jatkuvasti on kirjaston varausjonossa jotain odotettavaa, ja pöydän kulmalla joku kirja jonka pariin syyhyttää päästä. Tilaan myös kirjoja netistä, ja aina välillä tulee alekoodeja jotka innostavat selaamaan valikoimaa - ja sitten odotellaan tilausta. Kirjallisuus on jollain tavalla osa myös työtäni, joten se on riittävän tarpeellista ajankulua myös.

Joskus rankan päivän jälkeen odotan erityisen kovasti kyllä sitä että saan kääriytyä peittoihin lukemaan, ja toisiin maailmoihin.

Mitään tv-viihdettä en enää odota, kuten joskus maailmassa tein. Mikään ohjelma ei jaksa enää innostaa.