Vierailija

Tuttavapariskunta pysyi yhdessä kunnes lapsi tuli täysi-ikäiseksi ja pääsi opiskelemaan. Vanhemmat eivät miehen kertoman mukaan edes koskettaneet toisiaan 20 vuoteen.
Pariskunnan lapsi on isälleen sanonut, että "kiitos kun jaksoitte".
Mietin, millainen taakka mahtaa olla nyt jo aikuiselle lapselle, että isä ja äiti ovat kärsineet huonossa avioiitossa vain hänen takiaan. Itse tuntisin syyllisyyttä jopa niin paljon, että psyykkinen terveys voisi horjua.
Tekivätkö vanhemmat oikein a) itseään b) puolisoaan ja c) lastaan kohtaan?

  • ylös 4
  • alas 4

Kommentit (11)

Vierailija

Onnistuu se, kun molemmat saavat elää " omaa elämää". Ei ole jäänyt ikäviä tai ahdistavia muistoja. Toki olemme yksilöitä ja kukin tuntee tavallaan.

Vierailija

No mikä minä olen täysi-ikäisten ja ilmeisesti täysipäisten ihmisten elämänvalintoja arvioinaam ja arvostelemaan? Ja mikä sinä siihen hommaan olet?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Onnistuu se, kun molemmat saavat elää " omaa elämää". Ei ole jäänyt ikäviä tai ahdistavia muistoja. Toki olemme yksilöitä ja kukin tuntee tavallaan.

Miten se "oman elämän" eläminen onnistuu yhteisessä asunnossa yhteisen jääkaapin ja pyykinpesukoneen kanssa? Voiko tosiaan toimia ja miten monta huonetta asunnossa silloin pitää olla?

Vierailija

Ahdistavaa on, ja normaali lapsi kyllä huomaa, jos isän ja äidin välit ei ole hyvät. Meillä ainakin huomasi.

Ei nukuttu yhdessä, ei vietetty aikaa yhdessä ei puhuttukaan tai jos puhuttiin niin exä sanoi jotain negatiivista.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnistuu se, kun molemmat saavat elää " omaa elämää". Ei ole jäänyt ikäviä tai ahdistavia muistoja. Toki olemme yksilöitä ja kukin tuntee tavallaan.

Miten se "oman elämän" eläminen onnistuu yhteisessä asunnossa yhteisen jääkaapin ja pyykinpesukoneen kanssa? Voiko tosiaan toimia ja miten monta huonetta asunnossa silloin pitää olla?


Miksi se ei onnistuisi? Jos yhdessä nukkuminen ei onnistu, erilliset makuuhuoneet voisi olla ihan kiva olla.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnistuu se, kun molemmat saavat elää " omaa elämää". Ei ole jäänyt ikäviä tai ahdistavia muistoja. Toki olemme yksilöitä ja kukin tuntee tavallaan.

Miten se "oman elämän" eläminen onnistuu yhteisessä asunnossa yhteisen jääkaapin ja pyykinpesukoneen kanssa? Voiko tosiaan toimia ja miten monta huonetta asunnossa silloin pitää olla?


Miksi se ei onnistuisi? Jos yhdessä nukkuminen ei onnistu, erilliset makuuhuoneet voisi olla ihan kiva olla.

Asunnot on Helsingissä kalliita, perheellä oli kolmio, jossa kolmas huone oli yhdistetty keittiöön tupakeittiön tapaiseksi. Varsinaisia yksityisyyttä tarjoavia huoneita oli vain kaksi. Lapsi tarvitsi tietysti oman huoneen, joten perheen isä nukkui olohuone-keittiössä ja äiti toisessa pienemmässä huoneessa. AP

Vierailija

No jaa, en tiedä miksi lasten takia täytyisi jatkaa yhdessä. Lapsille ihan ok että vanhemmat eroavat kunhan eivät puhu paskaa toisistaan, millään tavalla pakota "valitsemaan" ja pystyvät asiallisesti hoitamaan lapsiin liittyvät asiat. Toki eron hetkellä lapsillekin asia voi olla vaikea, muttei millään tavalla traumatisoi kunhan aikuiset hoitavat roolinsa oikein. 

Vanhemmat erosivat kun olin yläasteella, mutta ei siitä mitään negatiivista ole seurannut kun hoitivat homman asiallisesti. Lisäksi luulen että oli vaan hyväksi koska molemmat olivat iloisempia ja voivat paremmin eron jälkeen. 

Vierailija

Olin ehkä kymmenvuotias kun ensimmäisen kerran tajusin, ettei vanhempien yhteiselosta tule mitään. Vuosia toivoin, että eroaisivat kun ilmapiiri kotona oli hyvin raskas ja vanhemmat vain tiuskivat toisilleen. Erosivat vasta kun olin parikymppinen.

En ole heille katkera, enkä tunne syyllisyyttä, että olivat yhdessä "vain mun takia", mutta joskus kieltämättä mietin, että lapsuus olisi varmasti ollut onnellisempi (ei se huono toki näinkään ollut), jos olisivat lähteneet eri teille kymmenen vuotta aiemmin.

Itse olen päättänyt, että en ikinä jää suhteeseen lasten takia. Lapset huomaavat paljon enemmän kuin aikuiset tajuavatkaan.

Vierailija

Sehän on vanhempien päätös eikä lasten, joten miksi lapsen pitäisi olla surullinen? Aikuiset tekevät elämällään niin kuin haluavat, ja jos haluavat asua ja olla yhdessä, se on heidän kahden päätös.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Sehän on vanhempien päätös eikä lasten, joten miksi lapsen pitäisi olla surullinen? Aikuiset tekevät elämällään niin kuin haluavat, ja jos haluavat asua ja olla yhdessä, se on heidän kahden päätös.

Eikös sitä sanota, että perheen "tärkein" suhde on vanhempien keskinäinen suhde. Jos se on hyvä, se heijastuu koko perheeseen, ja jos ei, sama juttu, mutta negatiivisessa mielessä.

Eli päätös suuntaan tai toiseen kyllä vaikuttaa lapsiinkin.

Vierailija

Kasvoin itse perheessä jossa huomasin jo pienenä, että vanhempien välit eivät olleet lämpimät. Tiuskivat usein toisillensa ja sekä isällä että äidillä oli pitkälti omat menonsa, harrastukset, ystävät jne. Harvoin oltiin missään yhdessä perheenä kesälomilla. Kun olin lukiossa, vanhemmat lopulta erosivat. Se oli helpotus kaikille. Näki selvästi, että isä ja äiti olivat iloisempia erikseen kun asuivat. Nauru tuli takaisin molempien kotiin. Itse asuin vähän aikaa molempien luona ja sitten omaan asuntoon. Isä sanoi minulle myöhemmin, että olisi pitänyt erota jo kymmenen vuotta aikaisemmin ..

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla