Lue keskustelun säännöt.
Voiko lapsella olla epävakaa persoonallisuushäiriö?
03.09.2021 |
Onko kenelläkään kokemusta millaista se on lapsella? (Tarkoitan alle 10-vuotiaalla) vai onko kyseessä tunteiden säätelyhäiriö?
Kommentit (40)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saako ihan älyttömiä raivareita? Kaikki lapset saa tietysti mutta epävakaan persoonallisuuden omaavilla ne on ihan jotain muuta kuin normaaleja.
Sen takia kysyn kun tuntuu etten pärjää lapsemme kanssa (täyttää 9-v.) Tulee paha henkinen olo itsellekin hänen puolestaan. Aina ollut tempperamenttinen tapaus. Ei osaa yhtään vain hillitä raivonpuuskiaan kun tulee pahalle päälle. Näitä tilanteita ilmenee etenkin jos on nälkäinen tai väsynyt. Hermot ei yhtään kestä. Reagoi hyvin vahvasti jos esim. sanon hänelle painokkaammin niin saa raivokohtauksen tästä. Joskus vihanpuuska purkautuu niin että satuttaa minua jollainlailla (nipistää, läpsii). Ei kuuntele ja sulkee korvat jne. kun yritän puhua järkeä. Alan itsekin väsyä tähän.... enkä tiedä mitä tehdä. Perheneuvolaan olemme yhteydessä mutta en tiedä onko siitä mitään apua. Ap
Hei sinulle! Meillä myös 8v lapsi, joka käyttäytyy juuri kuvailemallasi tavalla. Saimme kouluterveydenhoidon kautta adhd-diagnoosin, jossa korostuu impulsiivinen käyttäytyminen. Lisäksi on todettu tunne-elämän kehittymisen hitaus. Eli ei ole kyse persoonallisuushäiriöstä, kun on vielä kehittyvä lapsi. Käytössä lääkitys ja toimintaterapia. Kannattaa hakea apua, muttei pelätä pahinta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi olla. Olen elänyt sellaisen kanssa ja se oli täysin raivohullu jo alakouluiässä niin että kotona sai pelätä kun oli sen kanssa yksin. Diagnoosin sai aikuisena eikä siitä ole muuttunut juurikaan. Sentään ei käy enää päälle niin kuin ennen tai mistä minä tiedän kun en ole väleissä.
Alakoululaisella lapsellani on hyvin räiskyvä temperamentti, samanlainen kuin itselläni. Vuosi vuodelta kuitenkin huomaan miten paljon hän on kehittynyt tunteiden tunnistamisessa ja säätelyssä. Koskaan hänestä tuskin tulee tunteiltaan tasaista ihmistä, mutta uskon että oppii elämään niiden kanssa muita satuttamatta kuten itsekin olen (vaikean kautta) oppinut.
En missään nimessä alkaisi pohtia persoonallisuushäiriöitä noin nuoresta! Suuriin tunteisiin voi tarvita paljonkin tukea, mutta oppimassahan lapsi vasta on, ja se jatkuu läpi elämän. Tärkeää olisi vain opettaa erottamaan toisistaan tunne ja sen kimmoittama toiminta, silloin kun toiminta on muille haitaksi ja miettiä lapselle parempia tapoja helpottaa oloa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saako ihan älyttömiä raivareita? Kaikki lapset saa tietysti mutta epävakaan persoonallisuuden omaavilla ne on ihan jotain muuta kuin normaaleja.
Sen takia kysyn kun tuntuu etten pärjää lapsemme kanssa (täyttää 9-v.) Tulee paha henkinen olo itsellekin hänen puolestaan. Aina ollut tempperamenttinen tapaus. Ei osaa yhtään vain hillitä raivonpuuskiaan kun tulee pahalle päälle. Näitä tilanteita ilmenee etenkin jos on nälkäinen tai väsynyt. Hermot ei yhtään kestä. Reagoi hyvin vahvasti jos esim. sanon hänelle painokkaammin niin saa raivokohtauksen tästä. Joskus vihanpuuska purkautuu niin että satuttaa minua jollainlailla (nipistää, läpsii). Ei kuuntele ja sulkee korvat jne. kun yritän puhua järkeä. Alan itsekin väsyä tähän.... enkä tiedä mitä tehdä. Perheneuvolaan olemme yhteydessä mutta en tiedä onko siitä mitään apua. Ap
Voi olla neurologista.
No olen miettinyt sitäkin mutta adhd:a ei voi olla koska omaa todella hyvän keskittymiskyvyn (ympäristön tulee olla vain rauhallinen). Koulussa on todella hyvä ja toimii siellä opettajan mukaan moitteettomasti. Siksi on niin outoa että miksei kotona sitten mikään toimi. Joskus jää omaan haavemaailmaansa jumiin, on siivoton ja jättää tavarat levälleen. Eniten tosiaan rassaa meitä vanhempiakin tottelemattomuus ja uhmakkuus ja tietynlainen laiskuus. Herkkä lapsi (melkeinpä yliherkkä) ja olen miettinyt onko se pohjana noille raivokohtauksille. Ap
Guuglaapa ylikeskittyminen myös.
Voi olla sekin, että lapsi on koulussa pinnistänyt niin paljon että on jo kotona tosi väsynyt.
Tsemppiä! Vaikka tekisi parhaansa niin ihmisiä vanhemmatkin on, t toisen samanlaisen äiti
Yhdeksänvuotiaan lapsen tulisi olla tasapainoisimmillaan, joten eihän tuollainen raivoaminen normaalia ole. Todennäköisesti tuo johtaa teini-iässä suuriin vaikeuksiin, jos lasta ei nyt saada järjestykseen. Hänestä saattaa kehittyä väkivaltainen, impulsiivinen ja aggressiivinen aikuinen, joka hoitaa mielentilojaan päihteillä. Lähipiirissä on kokemusta asiasta, valitettavasti. Omat lapseni ovat olleet alakouluikäisinä todella seesteisiä, järkeviä ja mukavaa, iloista seuraa, kuten suurin osa kavereistaankin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epävakaan persoonallisuuden genetiikasta ja synnynnäisyydestä on yhä enemmän tutkimusta, mm. adoptiolasten tutkimuksesta selvinnyt, että vauvana adoptoidulla epävakaan persoonallisuuden biologisella lapsella nämä piirteet jo hyvin varhain tulleet esiin adoptioperheessä, vaikka adoptiovanhemmilla ei mitään sen tyyppistä ja hyvä kiintymyssuhde lapseen sekä osaamista ja tukea ym.
Olen nähnyt saman perheen lapsia, joilla aivan eri temperamenttipiirteet ja tuo negatiivinen emotionaalisuus todella korostunut esim. yhdellä. Muihin sisaruksiinsa verrattuna voi saada silmittömiä raivareita jo 3-vuotiaana ja koko presenssistä (tai melkein sen hajoamisesta/puutteesta) näkee, että on aivan hukassa suuren tunteensa kanssa. Myötätunto herää eniten tuota yksilöä kohtaan, ja niin on hyväkin, koska lapsi näkee raivarinsa alle, mitä hänestä ajatellaan ja ympäristön kauhistelu, pettymys tmv. vain lisäävät surua ja muita negatiivisia tunteita, jotka ovat jo valmiiksi ylikorostuneina ko. yksilöllä kohtauksessaan.
Minuuttien kuluminen ja kaiken agitoivan poistaminen hänen tieltään, esim. yksin rauhoittumaan jättäminen vaikuttavat toimivimmilta samoin kuin mentalisointi, toisinaan kysyminen "haluatko syliin", ymmärtäminen, harhauttaminen, mm. huomion kohdistaminen johonkin muuhun esim. käsien nopeaan kovaääniseen taputtamiseen ja sen jälkeen välittömästi seuraavaan nopeaan rationalisointiin, miksi täällä ei voi huutaa tms. Jollain tavalla tunteen riivaamaan "läpi pääsyyn". Tätä on vaikeaa tehdä ärtyneestä lähtökohdasta. Pyrkimys auttamiseen, myötätunto ja ymmärtäminen ja niiden autenttinen esiintuominen henkilölle ovat avainasemassa, kun "tilanne on päällä".
Mutta raskasta auttajasta on toki, että toisinaan puhuminen, rationalisointi, lohdutus/syleily tai esim. rajojen tiukka asettaminen tilanteessa ovat kaikki melko tuloksettomia keinoja. Tällöin on hyvä muistaa itsekseen (luopumatta koskaan toivosta) ja lohduttautua sillä, että henkilö on siinä tilanteessa "sairas" ja vaikea, joskaan ei mahdoton, autettava ja vastoinkäymiset vain kuuluvat ainakin jossain määrin hänen auttamiseensa.
Parin minuutin päästä lapsen mieliala on jälleen aivan iloinen, jos häntä ei ole "ärsytetty" esim. sisarusten toimesta puhumalla, lohduttamalla tms. Ko. lapsi saattaa raivarin aikana kirkua pohjaton viha, suru ja epätoivo silmissään, poissaolevan järkkynyt katse kuin raivokkaalla eläimellä, joka taistelee henkensä edestä. Sitä, jolle hän kirkuu siinä hetkessä, hän puhtaasti vihaa, mutta samaan aikaan hän ei ymmärrä, mitä hänelle tapahtuu. Empatia ja suru sekä huoli toki aikuisella läsnä. Parin minuutin päästä tuosta raivosta saattaa alkaa aivan iloinen suloinen puhe jostain tavanomaisesta ja arkipäiväisestä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tämän jälkeen tapahtuneesta mahdollisesti puhuttaessa lapsi voi olla hyvin sovinnollinen ja tavanomainen hyväntuulinen/neutraali itsensä kommunikaatiossa ja vain kuvailee, että suututti eipä muuta. Ymmärtää rationaalisesti, että melko pieni asia suuttua niin paljon, mutta suuttui vain, ei osaa selittää sitä ja saattaa pyytää anteeksi sekä ajattelee itse, ettei ensi kerralla suutu moisesta, mutta mahdollisesti jo 5-20 min päästä seuraava surullinen ja ylitsepääsemättömän raivostuttava triggeri tulee hänelle vastaan. Se saattaa olla se, ettei jäätelökioski ole auki tai sen kyljessä ei ole tarra, jonka hän luuli siinä olevan. Tai että hän halusi, että eväänä olisi ollut tiettyä ruokaa, tai että sisarus/muu lapsi katsoi häntä "tuhmasti" tai lällätti tai hymyili, kun hän oli kiipeämässä ekaa kertaa niin korkealle (haavoittuvuus).
Näiden lasten kanssa tärkeää ovat ennakointi, mentalisointi, puhuminen, ja heille tunteiden, itsesäätelyn, amygdalan ja ylipäänsä aivojen toiminnan selittäminen sopivassa vaiheessa. Heidän hyvän potentiaalinsa sanoittaminen, siitä muistuttaminen. Heidän subjektivointi hyviksiksi (vastoin heidän omaa ajoittaista kokemustaan). Näistä asioista opiskelu itse. Persoonallisuuteen liittyvä tutkimus on kehittynyt paljon, mutta on monella tavalla edelleen lapsenkengissään (ihminen ei tiedä kaikkea), niin mm. terapian (- DKT tätä nykyä toimivin muoto -) kuin esim. etiologian osalta.
Näitä piirteitä omaavan lapsen kanssa hyväksi on myös "normirajoissa olevien reaktioiden" pohdinta, sen, miksi heidän tunteensa on niin suuri, miksi heidän tunteensa ja tulkintansa ympäristöstä ovat kuitenkin valideja ja tärkeitä ja heillä "on pointti" ja "totuuden siemen"/kenties oikeaansuuntaan kallellaan oleva intuitio jostakusta (- uuden tutkimuksen mukaan myös mahdollisesti keskivertoa herkempi intuitiivinen viisari joistakin asioista/ihmisistä [vrt. koira, joka havaitsee syövän] -), mutta reaktio tapahtumiin on ylimitoitettu (ja tämän vuoksi myös joskus täysin ylenkatsottu ja sivuutettu tai epäloogisena pidetty muiden toimesta). On hyvä miettiä yhdessä, mitkä olisivat niitä henk.koht. keinoja selvitä raivon/surun/pahanolon yli rakentavasti ja saada suodatettua/tiivistettyä omaan ymmärrykseen ja sen jälkeen vielä mahdollisesti ilmaistua toisille (- aina ei kannata toimia -) pelkkä ydinkritiikki ilman loukkauksia, väkivaltaa tai muuta tuhoisaa käytöstä (joka kuitenkin monesti on ensimmäinen "luontainen" reaktio ko. persoonallisuudella). Seuraamuksista voi myös puhua hellällä ja välittävällä otteella (miten ympäristö voi väärinymmärtää tällaisen yksilön, miten hän on haavoittuvainen noissa tilanteissa, miten suojella itseä ja muita, miten ilman ekstraponnistelua [koska sitä ekstapaljon ja -herkästi tunteva joutuu tekemään hillitäkseen itsensä] lopullinen teko voi tulla tehtyä "syyttömänä" omaan tunteeseen).
Kannattaa opetella yhdessä keino/keinoja, jotka olisivat mahdollisimman avuliaita ja joiden avulla henkilö reaktioineen olisi parhaiten itsensä kontrolloitavissa raivarin syttyessä (aivojen hälytys- & puolustusjärjestelmä aktivoituu ikään kuin turhaan, vrt. esim. allergiat), esim. numeroiden laskeminen, mindfulness, tietty turvamantra, tietyn aikaa kestävän laulun laulaminen alusta loppuun, korttelin ympäri kävely kolme kertaa (jos mahdollista satuttamatta muita ja itseä), kylpy, kylmällä vedellä omien kasvojen valelu, ym. mikä kelläkin toimii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä häiriö: kuin henkisesti vereslihalla oleminen (normaali suojaus puuttuu), jopa ajoittaisen narsismin ja kenties sosiopaattisen käytöksen ja sitä seuraavien massiivisten itsesyytösten ja itsevihan, ja mm. ihmisiin välienkatkeamisen, riitojen ja muiden sosiaalisten ongelmien sekä järkyttävän surun ja niitä seuraavien yksilöä itseäänkin hämmentävien ilon, lapsenomaisen tyytyväisyyden ja ehkä esim. seksistä, hyvästä ruoasta ja seurasta, hankinnoista, työelämän saavutuksesta seuraavan suurenkin nautinnon sekä vilpittömän auttamishalun TUNTEMISEN; kaiken tämän ymmärtämisen, mutta samaan aikaan kykenemättömyyden tuntea ja säädellä itseään NORMAALISTI (gaussin käyrä) sekä toisille niin hyvässä kuin pahassa JOUSTAVANA JA ALTTIINA olemisen KIROUS ei ole syy lopettaa elämistä, tuntea oloaan hirviöksi ja huonoksi, täysin rajattomaksi ja osaamattomaksi feikiksi paskaksi, vaan jokainen on täällä syystä, ja mm. konkreettinen hyvä uutinen on se, että nykytutkimuksen valossa häiriö näyttää jollain tavalla tasoittuvan iän myötä ja tämän häiriön kanssa voi valmistua akateemiseen ammattiin, toimia korkeassa virassa, auttaa muita ja mikä tärkeintä - elää, elää jopa keskivertoa parempaa elämää, esim. resilienssi ja intuitiivisuus kun eivät ole ensisijassa huonoja ominaisuuksia. Itseään ymmärtämällä voi selvitä erittäinkin hyvin. Ja yli 30-vuotiaana, 40-vuotiaana jne., mitä enemmän ikää kertyy, mm. eliniän odote sekä kyky hillitä tilanteita ja välttyä impulsiivisen toiminnan huonoimmilta seurauksilta näyttävät yhä lupaavammilta.
Hyvän arvomaailman opettamisen ja itse sen mukaan elämisen sekä mieluiten myös itse sen tärkeänä pitämisen - eli mm. oikeudenmukaiseen ja hyvään käytökseen pyrkivän käytöksen opettelun, mutta myös sen, että pettymykset kuuluvat elämään ja sen, että maailma ei aina ole reilu, vaikka itse olisi mahdollisimman reilu - ja hyvän tukiverkon rakentamisen (esim. vahvan luottamussuhteen rakentamisen muutamaankin ihmiseen, vaikkapa vanhempiin) ohella hyvien hetkien korostaminen ja niistä yhdessä antaumuksella nauttiminen ovat tietenkin paras lääke yksilön kasvua tukemaan ja loistavia rakentamaan hyvää itsetuntoa pohjalle, itsetuntoa, joka kantaisi läpi niiden (toisinaan vaarallisten ja arveluttavien) epätoivon hetkien.
Mentalisoinnissa on myös äärimmäisen tärkeää tuoda turvallisesti esiin, millaisia tunteita ja reaktioita raivo aikaansaa ympäröivissä ihmisissä ja sanoittaa myös toisten pahaa oloa sekä negatiivisia tunteita. Voidaan neuvoa lasta tilanteen rauhoituttua kysymään esimerkiksi vanhemmalta tai sisarukselta: "Miltä sinusta tuntuu? Miten sinä haluaisit tehdä?" Ja kertoa rehellisesti & validoida kaikkien osapuolten tunteet sekä tämän jälkeen muistaa äärimmäisen tärkeä purku/closaus, esim. kaikki sanovat "olen pahoillani, että loukkasin sinua, en halua loukata, minä harjoittelen käyttäytymään mahdollisimmaan hyvin, olemme perhe ja selviämme tästäkin, rakastamme toisiamme, minä selviän ja sinä selviät, ja yhdessä selviämme myös".
Mm. tämä kehittää raivostumisesta kärsivän vahvaa empatiaa perustaksi ja siten tärkeäksi muuriksi mahdollisesti estämään äärimmäisimpiä tekoja. Mentalisointi saattaa tulla kysymykseen vasta pahimman raivon rauhoituttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei, mutta psykopatian ensipiirteet voi näkyä jo alle 5 -vuotiaassa lapsessa.
tässä pari linkkiä temperamentista, jos yhtään kiinnostaa. Muistaakseni tuo Liisa Keltikangas-Järvisen kirja, josta ylemmässä linkissä, oli oikein mielenkiintoinen ja sopii luettavaksi ihan tavallisille ihmisille, ei tarvitse olla asiantuntija.
https://kiintymysvanhemmuus.fi/temperamentti-ihmisen-yksilollisyys/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saako ihan älyttömiä raivareita? Kaikki lapset saa tietysti mutta epävakaan persoonallisuuden omaavilla ne on ihan jotain muuta kuin normaaleja.
Sen takia kysyn kun tuntuu etten pärjää lapsemme kanssa (täyttää 9-v.) Tulee paha henkinen olo itsellekin hänen puolestaan. Aina ollut tempperamenttinen tapaus. Ei osaa yhtään vain hillitä raivonpuuskiaan kun tulee pahalle päälle. Näitä tilanteita ilmenee etenkin jos on nälkäinen tai väsynyt. Hermot ei yhtään kestä. Reagoi hyvin vahvasti jos esim. sanon hänelle painokkaammin niin saa raivokohtauksen tästä. Joskus vihanpuuska purkautuu niin että satuttaa minua jollainlailla (nipistää, läpsii). Ei kuuntele ja sulkee korvat jne. kun yritän puhua järkeä. Alan itsekin väsyä tähän.... enkä tiedä mitä tehdä. Perheneuvolaan olemme yhteydessä mutta en tiedä onko siitä mitään apua. Ap
Voi olla neurologista.
No olen miettinyt sitäkin mutta adhd:a ei voi olla koska omaa todella hyvän keskittymiskyvyn (ympäristön tulee olla vain rauhallinen). Koulussa on todella hyvä ja toimii siellä opettajan mukaan moitteettomasti. Siksi on niin outoa että miksei kotona sitten mikään toimi. Joskus jää omaan haavemaailmaansa jumiin, on siivoton ja jättää tavarat levälleen. Eniten tosiaan rassaa meitä vanhempiakin tottelemattomuus ja uhmakkuus ja tietynlainen laiskuus. Herkkä lapsi (melkeinpä yliherkkä) ja olen miettinyt onko se pohjana noille raivokohtauksille. Ap
Voi olla.
Itsellä oli/on juuri nuo samat oireet ja ADHD- diagnoosi tipahti nelikymppisenä.
Mulla on diagnosoitu epävakaa persoona, diagnosoitiin vasta 30-vuotiaana. Nyt en enää täytä diagnoosin kriteereitä vuosien psykoterapian ja käyttäytymisterapian jälkeen. Minulla toinen vanhempi oli varhaisvuosina paljon poissa ja toinen puolestaan tunnetasolla etäinen. Toki osa tätä on ihan persoonassani, mutta iso osa relatiivista, eli traumoja lapsuuden hylätyksitulemisen kokemuksesta. Olin itseasiassa lapsena todella kiltti ja vasta teininä räjähti. Parikymppisenä alkoi sitten se kaikista vaikein vaihe.
Kerron tämän siksi, että en usko, että lapsesi olisi epävakaa tai en tuon perusteella sanoisi mitään sellaista. Ammattilaisetkaan ei suostu diagnosoimaan lapsia, heidän persoonansa kehittyy vielä hyvää vauhtia.
Epävakaa yleensä puhkeaa vasta teini-ikäisellä tosi vaikeana murrosikänä ja/tai varhaisessa aikuisuudessa.
En osaa kuitenkaan valitettavasti neuvoa, mikä voisi lasta noin järkyttää. Olisiko mahdollista hakea ammattiapua, ettei tilanne ehdi johtaa suurempiin ongelmiin tulevaisuudessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luultavasti (tai ennemminkin varmasti on) neurokirjon lapsi.
Jos ette hae apua, niin myöhemmin voi kehittyä juurikin tuo epävakaa. Menisin suosiolla yksityiselle lastenpsykiatrille, siellä pääsee nopeammin tutkimuksiin vaikka maksaa. Mutta vielä enemmän maksavat ne mielenterveysongelmat.
T. Kokemusta on: epävakaa + adhd + asperger, eläkepäätöstä odottelen ja ikää päälle 30. Nepsydiagnoosit sain vasta viime vuonna.
En ole lukenut asiasta kirjallisuutta, mutta maalaisjärjellä ajattelen, että monet noista häiriöistä lapsi saa jo syntymälahjakasi geeneissään. Häiriöt eivät välttämättä puhkea heti synnyttyä, vaan vasta vähitellen. Eivät nuo mielen häiriöt tyhjästä pompsahda, vaan siemenetovat jo olemassa. Kasvuympäristöllä on oma vaikutuksensa, milloin oirehtimista alkaa esiintyä ja miten vaikeista tapauksista on kyse.
Kerroit että tunteet purkautuu etenkin jos on nälkäinen tai väsynyt. Ensimmäinen neuvo olisi huolehtia, että syödään säännöllisesti ja nukutaan säännöllisesti. Onko lapsi esikoinen vai missä kohtaa sisarussarjaa? Esikoiset joutuvat usein joustamaan ja heillä odotetaan usein ikään nähden kypsää käytöstä. Joskus myös vanhemman oma joustamattomuus ja vaativuus voi heijastua lapsen käytökseen sekä vanhemman omat nepsy-piirteet. Oma kokemus, että pedantti ja vahvasti nepsy-piirteinen isovanhempi on jatkuvasti sukset ristissä lastenlasten kanssa. On tärkeää ymmärtää että vuorovaikutustilanteissa on aina jokaisella roolinsa ja merkityksensä. Lapsen ailahtelevat tunteet vaativat paljon empatiaa ja ymmärrystä sekä pitkää pinnaa. Jutelkaa siitä, että tunteet eivät ole vaarallisia. En lähtisi ainakaan rankaisemaan siitä, että toinen tuntee vahvasti ja syvästi. Palkitkaa onnistumisia. Vähemmän huomiota kaikkeen negatiiviseen. Lapsi on keskeneräinen. Karsikaa ylimääräiset stressinaiheet ja laskekaa vaatimusten rimaa alemmas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saako ihan älyttömiä raivareita? Kaikki lapset saa tietysti mutta epävakaan persoonallisuuden omaavilla ne on ihan jotain muuta kuin normaaleja.
Sen takia kysyn kun tuntuu etten pärjää lapsemme kanssa (täyttää 9-v.) Tulee paha henkinen olo itsellekin hänen puolestaan. Aina ollut tempperamenttinen tapaus. Ei osaa yhtään vain hillitä raivonpuuskiaan kun tulee pahalle päälle. Näitä tilanteita ilmenee etenkin jos on nälkäinen tai väsynyt. Hermot ei yhtään kestä. Reagoi hyvin vahvasti jos esim. sanon hänelle painokkaammin niin saa raivokohtauksen tästä. Joskus vihanpuuska purkautuu niin että satuttaa minua jollainlailla (nipistää, läpsii). Ei kuuntele ja sulkee korvat jne. kun yritän puhua järkeä. Alan itsekin väsyä tähän.... enkä tiedä mitä tehdä. Perheneuvolaan olemme yhteydessä mutta en tiedä onko siitä mitään apua. Ap
Voi olla neurologista.
No olen miettinyt sitäkin mutta adhd:a ei voi olla koska omaa todella hyvän keskittymiskyvyn (ympäristön tulee olla vain rauhallinen). Koulussa on todella hyvä ja toimii siellä opettajan mukaan moitteettomasti. Siksi on niin outoa että miksei kotona sitten mikään toimi. Joskus jää omaan haavemaailmaansa jumiin, on siivoton ja jättää tavarat levälleen. Eniten tosiaan rassaa meitä vanhempiakin tottelemattomuus ja uhmakkuus ja tietynlainen laiskuus. Herkkä lapsi (melkeinpä yliherkkä) ja olen miettinyt onko se pohjana noille raivokohtauksille. Ap
Oletteko itse muuttaneet omaa käsittelyänne häntä kohtaan, kun huomaatte että nykyinen tapanne käskeä tai ohjata saa hänet tolaltaan ja uhmakkaaksi? Vaikka se saattaa käskyttäjää vit**taa niin jossain tapauksissa väkivaltaisen reaktion katsominen läpi sormien ja tilanteen rauhoittaminen voi auttaa. Jos vaan jääräpäisesti yrität alistaa, tilannetta ei saada laukeamaan.
Ei voi, lapsellasi on todennäköisesti autismi ja adhd
Vierailija kirjoitti:
Oletko käynyt googlettamassa epävaakaa persoonallisuushäiriö? Se ei ole mitään kivaa luettavaa, enkä jaksa uskoa että 10v lapsellasi se olisi. Voi olla ihan niin että, lapsesi on vaan k*sipää ja huonosti kasvatettu.
Kriteerit on helppo täyttää.
Esim. toistuva ahmiminen on yksi. Määritelmää ahminnalle ei kriteeristössä ole eli kasvavan lapsen syömisen lisääntyminen voidaan niin halutessa tulkita yhdeksi kriteeriksi.
Tarvitaan 5/9 kriteeriä täytetyksi. Tai 2/9, jos ne ovat voimakkaita.
"Sen takia kysyn kun tuntuu etten pärjää lapsemme kanssa (täyttää 9-v.) Tulee paha henkinen olo itsellekin hänen puolestaan. Aina ollut tempperamenttinen tapaus. Ei osaa yhtään vain hillitä raivonpuuskiaan kun tulee pahalle päälle. ..."
Omalla tyttärellä oli tuon ikäisenä hyvin selvästi ns. esimurrosikä, jolloin mm. tunteet vaihteli nopeasti ja ilman selvää syytä laidasta toiseen. Oli tosi haastavaa ja riitaista aikaa, mutta meni ohi. Nyt varsinaisessa teini-iässä 13 v. vastaavaa ei ole vielä esiintynyt.