Lue keskustelun säännöt.
En enää pärjää mieheni lapsen kanssa.
09.10.2014 |
Olen ihan hukassa, enkä tiedä mitä tehdä.
Lapsi on ennen asunut äidillään. Kävi meillä usein kylässä ja lomat vietti meidän kanssa ja oltiin ihan päivittäin yhteydessä. Nyt alkusyksystä lapsen äiti ja mieheni sopivat, että lapsi asuu vuoroviikoin meillä.
Lapsen äiti on väsynyt ja sanoi tarvitsevansa enemmän omaa aikaa. Tämä ratkaisu sopi kaikille. Myös lapselle itselleen.
Tyttö on nyt 7 vuotias.
Ongelma on se, että tyttö raivostuu ihan pienistäkin asioista. Maanantaina kun tuli koulusta ja heitti ulkovaatteensa lattialle niin pyysin nätisti laittamaan ne naulakkoon. Alkoi huutamaan minulle, että ei äidin luonakaan tarvitse
Meni omaan huoneeseensa ja rupesi potkimaan seiniä.Yritin lapselle jutella, mutta potkiminen vain jatkui. En saanut sitä loppumaan muuten kun ottamalla tytön syliin ja pitämällä kiinni aika tiukasti. Hetken päästä tyttö rauhoittui ja juttelimme asiasta. Hän lupasi, että ei potki enää ja mielestäni myös ymmärsi, miksi niin ei saa tehdä.
Soitin miehelleni töihin ja kerroin asiasta, juttelimme tytön kanssa vielä kaikki kolme yhdessä illalla.
Soitin myös tytön äidille ja hän sanoi tytön tekevän niin joka päivä hänen luonaan ja hän antaa tytön vain potkia. Pitää oven kiinni, ettei tyttö riehu muualla.
Tänään kun tyttö tuli koulusta, minä olin juuri siivoamassa. Tyttö söi ja kävi tekemään läksyjään olohuoneen pöydän ääreen. Kysyin, tekisikö tyttö läksyt omassa huoneessa, että saisin imuroitua.
Tästä taas alkoi ihan mahoton riehuminen.
Minulla ei ole tyttöön samanlaista auktoriteettiä kuin miehelläni. Miehen ei tarvitse kuin kerran sanoa ja tyttö tottelee.
En enää tiedä kuinka toimia.
Ollaan kysytty tytöltä asuisiko hän mielummin äitinsä kanssa ja viettäisi viikonloput meillä. Mielummin haluaisi olla meidän kanssa.
Mies on jutellut tytön kanssa asiasta, mutta ei sillä tunnu olevan merkitystä.
Mitä ihmettä teemme?
Kommentit (26)
Jos tilanne ei nopeasti parane, tytön täytyy muuttaa äidilleen. Lapselle ei voi antaa valtaa pilata teidän elämäänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.10.2014 klo 16:33"]
Jos tilanne ei nopeasti parane, tytön täytyy muuttaa äidilleen. Lapselle ei voi antaa valtaa pilata teidän elämäänne.
[/quote]
Ethän vain ole tosissasi?!
ohis
[quote author="Vierailija" time="09.10.2014 klo 16:33"]Jos tilanne ei nopeasti parane, tytön täytyy muuttaa äidilleen. Lapselle ei voi antaa valtaa pilata teidän elämäänne.
[/quote]
Ei tietenkään muuta äidilleen. Äidillä voimat lopussa ja niin väsynyt tilanteeseen.
Eikä lapsi pilaa meidän elämää. Hän on meille rakasja osa meidän perhettä. Ei kai kukaan perheenjäsentään lähetä muualle kun on vaikeaa.
Ap.
Kiitos teille viesteistänne. Pelkäsin, että hoidin tilanteen jotenkin väärin. Siksi tänne avauduinkin.
Ap
Tytöllä on rankka tilanne, ekaluokka ja muuttuneet järjestelyt. Ja voi olla että tarvitsee apua siihen, että pystyy säätelemään turhautumistaan. Minulla vähän samanlainen lapsi, ihan oma ja ilman vaikeita elämäntilanteita. Suosittelen kirjaa Tulistuva lapsi (Ross Greene) jossa on neuvoja vanhemmille siihen, kuinka kasvattaa tällaista tulistuvaa lasta, niin että lapsi oppisi niitä itsesäätelyn tärkeitä taitoja. Tuollaisessakin tilanteessa jossa lapsi raivostuu siitä että pitää siirtyä johonkin muualle ei välttämättä ole kysymys siitä että lapsi uhmaa vaan siitä että lapsi ei ole oppinut joustavuuden taitoja, on juuri saanut itsensä mukavasti ja sitten joku tulee sanomaan että mene siitä muualle. Ja sitten se tunnereaktio lyö yli. (Tämäntyyppisiä on meillä nähty, voi tietysti olla kyse muustakin...)
Pointti kirjassa on että lapsi käyttäytyy niin hyvin kuin osaa, ja jos ei osaa, pitää opetella (eikä vain rangaista ja odottaa että lapsi oppii). Vähän samalla tyylillä että jos lapsi ei osaa syödä lusikalla, sitä harjoitellaan ja harjoitellaan kunnes oppii, eikä ensimmäisen epäonnistumisen tullen pistetä lasta jäähylle ja todeta että se on mahdoton...
Se vaatii tietysti myös vanhemmalta paljon enemmän kun ei voi nojata vaan siihen 'koska minä sanon' auktoriteettiin, vaan sitä joutuu oikeasti miettimään omaa tapaansa tehdä asioita paljon enemmän. Ja sitä ei aina jaksaisi. Mutta pidemmällä tähtäimellä se tekee hyvää varmasti lapselle, ja ehkä myös itselle.
Meillä miehen lasten kanssa jatkuvaa kiukuttelua ja raivoa. Äitiään eivät tapaa, koska hänellä ei ole halua eikä enää kykenisikään. Asuvat ja pysyväät siis meillä. Meillä myös yhteisiä lapsia. Kuusi vuotta mennyt ja vaikka alusta lähtien yritin ymmärtää, lohduttaa, selittää ja pitää normaalin kurin niin tilanne on pahempi kuin alussa. Varsinkin vanhempi lapsi räyhää ja huutaa minulle noin niinkuin suurinpiirtein kaikesta. Olen luovuttanut enkä enää puutu muuhun kuin ihan pakolliseen. Käytännön asioita tietenkin hoidan. Oma mitta täynnä enkä enää käytä aikaani sellaiseen, josta ei saa kuin paskaa niskaan. Ja jos olisin etukäteen tiennyt en olisi tähän alkanut...