Voihan elämä

Olen varmaan ihan hirvee ihminen mut olen viimeaikoina alkanu miettiä että voisin vaan ottaa ja lähteä. Voisin ihan hyvin ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia jättää lapsetkin isälleen ja vaan lähteä yksin jonnee missä sais olla ihan yksin ja rauhassa. Ärsyttää kun lapset leikkii ja touhuaa ja puhuu ja tanssii ja on muutenkin niin vitun iloisia, tai sit vaihtoehto on et ne kiukkuaa ja itkee ja on koko ajan pyytämässä jotaa syötävää tai muuten vaan kaikki ei ole hyvin.

Itse voisin käpertyä jonnee tietokoneen kanssa ja tuijottaa sitä vuorokaudet ympäri. Mikään ei kiinnosta, en haluaisi tehdä ruokaa mut pakkohan noi lapset on ruokkia, itsehän en edes halua syödä nykyisin mitään. Vaikka minulla on jokatoinen viikonloppu vapaata kun lapset on isällään ni tuntuu että se ei vaan riitä. Huudan lapsille ihan turhasta ja todellakin huudan. En jaksa kiinnostua niiden elämästä tai tekemisestä, niin kauan kun ne leikkii suht nätisti suht hiljaa ni on ihan ok. Tuntuu et ihan korvia särkee niitten äänet. Sellanen olo et tulee hulluksi kun ei ole hiljasta!

Katson hyvin vähän telkkaria mut sit kun katson ni olisi ihana jos lapset osais olla sen pienen hetken hiljaa ja pysyä poissa telkkarin edestä mut ei kun viiden minuutin välein saa sanoa et pois edestä ja nyt hiljaa et äiti kuulee mitä telkkarissa sanotaan.

En halua enää tuntea näin, haluaisin taas olla se äiti kuka on oikeasti kiinnostunut lasten elämästä ja haluaisin viettää aikaa heidän kanssa niin että tuntisin iloa heidän olemassa olostostaan ja heidän seurasta. En tiedä millä saisin tilanteen korjattua, kaikki alkoi kun muutettiin toiseen kaupunkiin ja jäin kotiin ilman että tunsin ketään, ei ollut mitään paikkaa minne lähteä. Nyt toki olen töissä mut silti tää kaikki ahdistaa ja tuntuu siltä että en vaan jaksa enää.