Kuinka moni ennen niin lämminhenkinen ihminen on nykyään kylmä kuin kivi?

En ole kylmä kuin kivi, mutta en ole myöskään enää se herttainen ja aina avulias nuori nainen. Säästän lämpöni vain sitä tarvitseville, en ole enää hyväksikäytettävissä, kuten nuorena ja ymmärtämättömänä.

Minä. Voin myöntää. Lapsena ja nuorena aikuisena olin aivan erilainen kuin nyt. Olen katkeroitunut ihminen. Pidin ennen paljon ihmisten seurasta, nyt en jaksa katsella enää ketään, haluan olla yksin ja rauhassa, ajattelen, että ihmiset ovat pohjimmiltaan pahoja ja erittäin itsekkäitä, tämä aiheuttaa minussa inhoa heitä kohtaan eikä toisten vastoinkäymiset herätä minussa  mitään tunteita. Joskus jopa vahingoniloa.

Minä ihmettelen ihmisiä jotka ottavat voimansa katkeruudesta.

Höpö höpö. Olen vain kuten mustanaamio, hyvä hyville ja paha pahoille. Sehän se sun unelma olis että olisit saanut jonkun ilkeäksi muuttumaan. Mun läheiset kuvailevat mua empaattiseksi, kuuntelevaksi ja lämpimäksi. Kaikille annan mahdollisuuden, en tuomitse etukäteen, mutta jos ei anna kuin kakkkkaa vastaan, se on siinä sitten. Kun se mahdollisuus on menetetty usean kerran jälkeen, paluuta ei ole. Sitä on moni katunut.

On pitkä matka empatiakyvyttömäksi k-pääksi. Oletko tavannut sellaisia oikeasti? Sanoista on pitkä matka tekoihin, jos siitä on oikeasti kyse. Empatiakyvytön tuhoaa ihmisiä, koska ei ymmärrä, ei välitä eikä tiedä mitä on ihmisyys.

Vierailija kirjoitti:

Minä. Voin myöntää. Lapsena ja nuorena aikuisena olin aivan erilainen kuin nyt. Olen katkeroitunut ihminen. Pidin ennen paljon ihmisten seurasta, nyt en jaksa katsella enää ketään, haluan olla yksin ja rauhassa, ajattelen, että ihmiset ovat pohjimmiltaan pahoja ja erittäin itsekkäitä, tämä aiheuttaa minussa inhoa heitä kohtaan eikä toisten vastoinkäymiset herätä minussa  mitään tunteita. Joskus jopa vahingoniloa.

Miksi olet vahingoniloinen, jos muille tehdään sama kuin sinulle? Se on tyhmyyttä.

Minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä. Voin myöntää. Lapsena ja nuorena aikuisena olin aivan erilainen kuin nyt. Olen katkeroitunut ihminen. Pidin ennen paljon ihmisten seurasta, nyt en jaksa katsella enää ketään, haluan olla yksin ja rauhassa, ajattelen, että ihmiset ovat pohjimmiltaan pahoja ja erittäin itsekkäitä, tämä aiheuttaa minussa inhoa heitä kohtaan eikä toisten vastoinkäymiset herätä minussa  mitään tunteita. Joskus jopa vahingoniloa.

Miksi olet vahingoniloinen, jos muille tehdään sama kuin sinulle? Se on tyhmyyttä.

En ole alkuperäinen kommentoija, mutta veikkaan katkeruutta ja eräänlaista kostonhimoa? Terapia voisi auttaa käsittelemään näitä tunteita ja menneen elämän traumoja.

Myönnän tämän omalta kohdaltani. En vain jaksa enää. Elämässä tapahtunut liikaa ikäviä asioita, ja olen tälläkin hetkellä aivan loppu. Olen aina auttanut ja kuunnellut muita, sitten kun tuli tilanne että olisin itse tarvinnut apua, sympatiaa ja kavereiden apua, en sitä saanutkaan. Kovetin itseni, ja opettelin pärjäämään yksin.

Miten te jaksatte joka päivä ja ilta näitä samoja juttuja toistaa? Eikö teille tule pää kipeäksi?

Vierailija kirjoitti:

Minä. Voin myöntää. Lapsena ja nuorena aikuisena olin aivan erilainen kuin nyt. Olen katkeroitunut ihminen. Pidin ennen paljon ihmisten seurasta, nyt en jaksa katsella enää ketään, haluan olla yksin ja rauhassa, ajattelen, että ihmiset ovat pohjimmiltaan pahoja ja erittäin itsekkäitä, tämä aiheuttaa minussa inhoa heitä kohtaan eikä toisten vastoinkäymiset herätä minussa  mitään tunteita. Joskus jopa vahingoniloa.

Täällä toinen kokemustensa pohjalta syvästi katkeroitunut ja uskon ihmisyyteen menettänyt kanssakulkija. Pienestä, iloisesta, uteliaasta, avuliaasta ja elämänjanoisesta pojasta on kokemustensa kautta kasvanut ihmisvihaaja, joka toivoo että ydinpommi tuhoaisi tämän kaiken saastan ja pahuuden ja paskat ihmiset. Sinulle toivon kaikkea hyvää kuitenkin, koska jaan tuskasi.

Totta. Niin kävi sukulaisille ja monelle muullekin, sitä ollut vaikea katsoa, ehkä se kyti heidän pinnan alla - oikea luonne. Hyvä kun tuli aina ihmisistä esille.

Vierailija kirjoitti:

Minä ihmettelen ihmisiä jotka ottavat voimansa katkeruudesta.

Jostainhan se on pakko ottaa. Taitaa itse asiassa olla katkeruuden pointtikin, pitää ihminen energisoituna ja toimintakykyisenä. 

Voihan sitä myös olla täsmäkatkera jostain asiasta ja lempeä muuten. Minä mielestäni olen aika hyvin onnistunut aitaamaan katkeruuteni niin, ettei sitä kovin paljon tursu raoista. 

Minäkin. Olin ennen herkkä, ja itkin helposti. Olin empaattinen. En halunnut koskaan sanoa toisille ikävästi/ rumasti.

Nyt en jaksa tuntea oikein enää mitään. En todellakaan pidä enää itsestäni...

Minäkin olin enen mukava ja lämminhenkinen, empaattinen. Elämä on tehnyt minusta katkeran, kylmän ja jatkuvasti vihaisen. En välitä kenestäkään enkä tunne rakkautta. Vihaan itseäni.

Mä ihan pidän itsestäni, vaikka ehkä ulospäin en näyttäydy välttämättä maailman ihanimpana ja aurinkoisena tavallisena tallaajana. Näin kuvailisin itseäni: en kylmä enkä vahingoniloinen, muuta kun sellaiselle, joka sen ansaitsee, eli on ollut todistetusti inhottava. Olen aika kyyninen, en kuitenkaan mikään supernegatiivinen. Suhtaudun yleensä ihmisiin neutraalisti, kunnes toisin todistetaan. Empatiaa löytyy myös ventovieraille ainakin tunnetasolla, vaikka en ole ensimmäisenä ryntäämässä vapaaehtoistyöhön. En erityisemmin pidä lässytyksistä, hullutuksista tai höpötyksistä, (muuta kun ehkä oman perheen kesken) joten joku voi pitää tosikkona, itse kutsun sitä realismiksi. Tunnistan aika helposti kusetukset ja näyttelemiset.

Minä taas olen yllättynyt siitä kuinka ihania ihmisiä joka paikasta löytyy ja kuinka ennen kaukaisista ja kylmähkön tuntuisista ihmisistä on tullutkin aivan ihania lämpimiä ihmisiä, kun heihin on tutustunut aidosti!

Tutustun työni kautta ihmisiin ja aika usein ihmiset ovat alussa varautuneita, arkoja ja vähäsanaisia, mutta vähitellen heiltä alkaa tulla hymyjä, juttua alkaa tulemaan omaan tahtiin ja huomaan, että minua on odotettu.

Pyrin olemaan aina ystävällinen ja mukava ihan kaikille ja huomaan, että myös minulle ollaan samanlaisia. N47

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä. Voin myöntää. Lapsena ja nuorena aikuisena olin aivan erilainen kuin nyt. Olen katkeroitunut ihminen. Pidin ennen paljon ihmisten seurasta, nyt en jaksa katsella enää ketään, haluan olla yksin ja rauhassa, ajattelen, että ihmiset ovat pohjimmiltaan pahoja ja erittäin itsekkäitä, tämä aiheuttaa minussa inhoa heitä kohtaan eikä toisten vastoinkäymiset herätä minussa  mitään tunteita. Joskus jopa vahingoniloa.

Miksi olet vahingoniloinen, jos muille tehdään sama kuin sinulle? Se on tyhmyyttä.

En ole alkuperäinen kommentoija, mutta veikkaan katkeruutta ja eräänlaista kostonhimoa? Terapia voisi auttaa käsittelemään näitä tunteita ja menneen elämän traumoja.

Minun ”terapia” oli pelkkää itsestään selvien asioiden esiintuomista, minkä kuka tahansa itsekin tietää. Maahan poljettuna, pelko siitä, mitä kaikkea pahaa elämä vielä tuo tullessaan ja kuinka paljon jaksaa vielä kantaa.

”Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä”.

Juu ei, kiitos! Tajuan ja tiedän sen kyllä itsekin, pelkoani ei tuo neuvo/toteamus pois vie, vaikka totta onkin, päinvastoin.

Turha kuluttaa aikaansa/rahojansa itsestäänselvien lässytysten kuuntelemiseen.

Minusta on tullut kylmä. Näen ympärilläni ihmisiä kohdeltavan, kuin kuninkaita tai kuningattaria, vaikka eivät olisi päivääkään tehneet työtä yhteiskunnan eteen.

Minulla ei ole koskaan ollut tuota mahdollisuutta. Kukaan ei halua minua elättää ja tukea, jos menetän työni tai haluan lopettaa sen.

Selvä. 

kenessä vika jos saa mitä tilaa.