kuinka kauan avioliiton vastamäkeä voi kestää ??

Voi ei, minulla melkein tismalleen sama tilanne! Olemme jo olleet eron partaalla, ihme että olemme yhdessä. Välillä emme kommunikoi mitenkään, välillä tulemme jotenkin toimeen. Keskinäistä luottamusta ja yhteishenkeä ei ole. Joskus olemme puineet sitä, kumpi muuttaa muualle, mitä lasten kanssa tehdään, miten huonekalut jaetaan jne mutta kumpikaan ei vaan saa lähdettyä. Ihan hullu tilanne.

Meillä tilanteesta tekee kamalan myös se että mies tuntuu edelleen olevan umpirakastunut, mutta häneltä saatu seksuaalinen huomiointi yms vain kuvottaa minua. Välillä meillä on ihan hauskaa mutta pääasiassa tunnen oloni ahdistuneeksi ja vietän vapaa-aikaa paljon erossa miehestäni. Olimme ennen niin umpirakastuneita, rakasti miestäni palavasti ja halusin häntä koko ajan.. tuntuu loputtomalta suolta.. -Ap

Koita miettiä mikä on muuttunut?

Mitä ominaisuuksia erityisesti ihailit miehessäsi alussa?

Ovatko ominaisuudet muuttuneet? Oletko itse muuttunut?

Oletko masentunut? Onko vika 'sinussa' vai miehessäsi. 

Rakastaminen ei ole tunteen paloa. Rakastaminen on tahtomista myös niinä päivinä kun tunteet ovat piilossa. Rakastaminen on myös teon sana. Se on hyvää ruokaa, kauniita sanoja, toisen huomioimista.

Sitä voi opetella.

Sinä kaipaat nyt palavia rakastUmisen aikoja, etkä osaa tyytyä hiljaiseen arkeen ja rakastAmiseen, joka vaatii tahtoa ja tekoja.

Rakastuminenkin voi taas tulla. Saat ehkä lämmitellä vanhaa rakkautta uusilla puilla aina välillä. Älä luovuta, tahdo.

Oletteko keskustelleet asiasta? Siis ihan asioiden oikeilla nimillä eli tietääkö miehesi tilanteen vai tuleeko hänelle aikanaan yllätyksenä? Jos miehesi ei tiedä/tajua tilannetta eikä pysty siksi siihen reagoimaan niin vastamäkeä kestää avioliiton loppuun asti. Onko mitään mitä miehesi voisi tehdä tilanteen parantamiseksi vai onko ongelma sinussa?

Oletko valmis käymään itse psykiatrilla juttelemassa ja mahdollisesti miehesi kanssa pariterapiassa asian suhteen selvittämässä, olisiko vielä jotakin tehtävissä? 

Ei siitä sammakosta enää tule prinssiä, ellei sitä suutele. Jos ei kunnioita miestään ja tuntee vain ällötystä häneen, niin miten voi kuvitella hänen muuttuvan itsellään? Muutokseen tarvitaan molempien yhteistä tahtoa ja työskentelyä sekä kompromisseja. Ole aloitteellinen ja ota asia puheeksi. Kerro tunteesi, ja kuuntele miestäsi tuomitsematta. Menkää terapiaan.

Olen muuten hyvin avoin ihminen mutta tästä aiheesta on vaikea puhua, en haluaisi loukata miestäni. Joten kai sitä rakkautta vielä jossain kytee.. onhan tässä ollut elämänmuutosta, lastan syntymä, kotiäitiyden tuoma yksinäisyys jne. Olemme miehen kanssa todella erilaisia luonteeltamme, meillä ei ole yhteisiä harrastuksia (itse urheilen aktiivisesti, olen yrittänyt saada miestä mukaan mutta hänen innostus lopahtaa hetkessä.), mies ei tuo koskaan kukkia/vie treffeille vaikka siitä ääneen haaveilen, toisaalta on ihana isä ja vastuullinen. Luulen että mulla on itsellä menosss jonkinlainen kriisi ja siitä johtuu nämä ajatukset.. auttaisiko yksilö vai pariterapia? tekee hyvää purkaa ajatuksia tänne, kiitos ajatuksia antaneista kommenteista. - ap

Olen miettinyt lähiaikoina usein miksi muutin mieheni kanssa yhteen, menimme naimisiin ja halusin jopa lapsia. Olin todella rakastunut. En ollut koskaan tuntenut samoin ketäön kohtaan. Tuntui että tottakai haluan olla mieheni kanssa ikuisesti yhdessä.. häpeän nykyisiä ajatuksiani ja haluaisin niistä eroon, en vain tiedä miten. -Ap

Menkää paremman avioliiton perheleirillw

Järkkää sinä ne treffit ja osta kukat.

Ja älä vihjaile vaan sano suoraan. Hyvänä hetkenä. Rakas, mä olisin niin iloinen, jos sä toisit mulle kukkia välillä. 

Sinä olet vastuussa omasta onnestasi. Siksi rakkaus on tekoja, juuri sinun tekojasi.

Miehesi vastuulla taas on hänen rakkauden tekonsa.

Olen kyllä sanonut suoraan että musta ois kiva saada edes naistenpäivänä kukkia jne tai että mun mielestä on tosi ikävää kun ei tehdä koskaan mitään yhdessä mutta en tiedä miksi ei osaa osoittaa huomiotaan sillä tavoin. Oleb järkännyt meille treffejä, sekin ärsyttää koska minä olen aina se joka järjestää mitään yhteistä.

Ap! Sama tilanne! Muistan, kun olin jotenkin vielä niin ylpeä siitä, että juuri tuo on minun mieheni, eikä kukaan häntä minulta vie...ja nyt, en tiedä, ehkä oisin mustasukkainen, jos hänellä olisi sutinaa jonkun toisen kanssa, ehkä en,  en tiedä. Mutta jotenkin tuntuu, että monet asiat vain ahdistaa.

Olemme olleet jo vuosia yhdessä ja olen ollut niin rakastunut, että en ole halunnut erota, vaikka mies on tehnyt mitä paskaa mua kohtaan- ja paljon, olen ollut äärettömän mustis yms.. Mutta nyt, kun "kaikki on hyvin"- mies on muuttunut ja suorastaan roikkuu mussa, puhuu kuinka ei ikinä halua erota ja tajuaa vasta nyt, kuinka onnekas on, pahoittelee menneitä yms. paskaa. Nyt huomaan, että ei kiinnosta missä se huitelee. En tiedä, onko kyseessä ajan kanssa tapahtunut ns.kyllästyminen (mikä kuulemma käy kaikille), vai johtuuko siitä, että oon niin vittuuntunut edelleen, että mies on kaikkea muuta, mitä aikoinaan kuvittelin, vaikka toki siis nykyään on ihana ja mukava yms.

Meillä myös lapsia ja ero ei tule kyseeseen, en halua, että perhe rikotaan vain siksi, koska "äiti ei nyt oikein tiedä mitä tahtoo"- voiko typerämpää syytä olla? Ja mitä jos kohta taas haluankin olla mieheni kanssa?...Siltikin, vaikka haaveilen ties kestä ja tunteet on haalenneet (onko niitä edes?), en ikinä pettäisi- se on ihan periaatejuttu, niin ei vaan tehdä, niin kauan kuin on parisuhteessa, eikä itseasiassa edes ole mitään kiinnostusta moiseen.

En siis valitettavasti osaa sua auttaa, paitsi näin kohtalotoverina, et oo yksin :)

ja ainakin omasta puolestani voin sanoa, että miehelleni en ole puhunut mitään, enkä puhu! Parisuhdeterapia ei tosiaan tulisi kysymykseen siksikään. Se loukkaantuis paljon ja luulis että mulla on joku toinen mies jos tunnustaisin, etten tunne mitään.

Yksi, mitä oon yrittänyt, niin mietin aina meidän kahdenkeskistä huumoria, kuinka hauskaa on (ollut)- ja sen kautta jotenkin yritän ajatella, että kenenkään toisen kanssa ei synkkaisi yhtä hyvin. vaikka mistä sitä tietää.

kiitos 12 viestistä, mullakaan ei oo paukkuja kertoo miehelle näistä tunteista vaikka epäsuorasti vois luulla tajunneen. Oon miettinyt paljon sitäkin että ennemmin oisi loppuelämäni yksin jos rakastaminen on tällaista...

Sä teet teille karhunpalveluksen olemalla vapaa-ajallasi paljon poissa. läheisyys luo rakkautta.

Mieti jos miehesi kuolisi. Mitä tuntisit?

Ei ole kiva ratkaisu sännätä naimisiin ja hankkia lapsia liukuhihnalta. Jos itse vapaaehtoisesti on tehnyt niin, suosittelen ryhdistäytymistä. Ota selvää, miksi hormonitoimintasi on vajaata, väsyttääkö imetys, valvominen vai onko pillerit vaikeuttamassa asiaa. Osta lämmittävää liukkaria ja opettele nauttimaan seksistä kotona. Sinulla on mies ja lapset ja sinä olet velvollinen hoitamaan perhettäsi ja itseäsi.

Tavallaan olen sitä mieltä, että jos ei kiinnosta, niin pitäisi kertoa suoraan, eikä vihjeiden kautta. Rehellisyyttähän täällä kaikki arvostaa. mutta tosiaan, en silti itse kuitenkaan uskalla- kun ei tiedä seurauksia ja itse koitan vielä ainakin hetken sinnitellä- jos oikeasti rupeaa näyttämään huonolta, niin sittenhän on pakko.

lasten takia, toistaiseksi. Kuinka klassista!

Eikös sitä o tutkittukin, että 7 vuoden jälkeen tulee ero? Siinä vaiheessa se rakkaus ns.arkistuu. Tuli vaan mieleen, että ehkä tää on teillä joku kriisi?

Joku reissu, monta reissua, erossa toisesta, jos sitten huomais, että sitä toista kaipaakin?

Äh, en tiedä, kun en osaa itteenikään auttaa, mutta kunhan yritin :)

nro 12

[quote author="Vierailija" time="28.09.2014 klo 00:06"]

Ei ole kiva ratkaisu sännätä naimisiin ja hankkia lapsia liukuhihnalta. Jos itse vapaaehtoisesti on tehnyt niin, suosittelen ryhdistäytymistä. Ota selvää, miksi hormonitoimintasi on vajaata, väsyttääkö imetys, valvominen vai onko pillerit vaikeuttamassa asiaa. Osta lämmittävää liukkaria ja opettele nauttimaan seksistä kotona. Sinulla on mies ja lapset ja sinä olet velvollinen hoitamaan perhettäsi ja itseäsi.

[/quote]

Voi jessus, etkö tajua, että se rakkaus voi hiipua myös vuosienkin yhdessä olon jälkeen, niinkuin ap:llakin on käynyt, oli niitä lapsia tai ei! Ja on sitä oltu yhdessä vuosi tai kymmenen? Tuskin niitä lapsia nyt ihan huvin vuoksi on tehty. Tyhmä.

[quote author="Vierailija" time="28.09.2014 klo 00:14"]

[quote author="Vierailija" time="28.09.2014 klo 00:06"]

Ei ole kiva ratkaisu sännätä naimisiin ja hankkia lapsia liukuhihnalta. Jos itse vapaaehtoisesti on tehnyt niin, suosittelen ryhdistäytymistä. Ota selvää, miksi hormonitoimintasi on vajaata, väsyttääkö imetys, valvominen vai onko pillerit vaikeuttamassa asiaa. Osta lämmittävää liukkaria ja opettele nauttimaan seksistä kotona. Sinulla on mies ja lapset ja sinä olet velvollinen hoitamaan perhettäsi ja itseäsi.

[/quote]

Voi jessus, etkö tajua, että se rakkaus voi hiipua myös vuosienkin yhdessä olon jälkeen, niinkuin ap:llakin on käynyt, oli niitä lapsia tai ei! Ja on sitä oltu yhdessä vuosi tai kymmenen? Tuskin niitä lapsia nyt ihan huvin vuoksi on tehty. Tyhmä.

[/quote]

Enpä varmaan tajua mitään, kun olen ollut naimisissa vasta 34 v.

'Mitä tuntisit jos mies kuolisi' kamalaa se olisi ja menisi kyllä elämältä pohja alta, mutta niin menisi kai silloinkin vaikka oltaisiin erottu ? Eikai sellaista ihmistä voi elämästään pyyhkiä, paljon koettu yhdessä ja lapsetkin saatu. Sinnitellä aion. Luultavasti vuosia. Tahtoa rakastaa. Jos se ja KAIKKI keinot eivät riitä, ero on viimeinen mahdollisuus. Toivottavasti tämä menee ohi. Hormooneista joku aikaisemmin puhui, emme käytä horm. ehkäisyä ja imetyskin loppui 4kk sitten.. - ap

[quote author="Vierailija" time="27.09.2014 klo 23:22"]Olen muuten hyvin avoin ihminen mutta tästä aiheesta on vaikea puhua, en haluaisi loukata miestäni. Joten kai sitä rakkautta vielä jossain kytee.. onhan tässä ollut elämänmuutosta, lastan syntymä, kotiäitiyden tuoma yksinäisyys jne. Olemme miehen kanssa todella erilaisia luonteeltamme, meillä ei ole yhteisiä harrastuksia (itse urheilen aktiivisesti, olen yrittänyt saada miestä mukaan mutta hänen innostus lopahtaa hetkessä.), mies ei tuo koskaan kukkia/vie treffeille vaikka siitä ääneen haaveilen, toisaalta on ihana isä ja vastuullinen. Luulen että mulla on itsellä menosss jonkinlainen kriisi ja siitä johtuu nämä ajatukset.. auttaisiko yksilö vai pariterapia? tekee hyvää purkaa ajatuksia tänne, kiitos ajatuksia antaneista kommenteista. - ap
[/quote]
Paljon sanoo: "En haluaisi loukata joten taidan rakastaa". Ette pysty siis käymään läpi asiaa koska loukkaat toista, eli sinä tyydyt loukkaamaan itseäsi. Aikanaan joko muutut marttyyriksi tai lopetat sietämisen.

Jos miehelläsi ei ole hajuakaan tuntemuksistasi että pelkäät miehen loukkaantuvan niin ettehän te ole puhuneet.

Totta, kannan ennemmin ne paskat omassa niskassa kuin miehen. Pitemmän päälle ei liene kovin kestävä ratkaisu. -ap