Mikä avuksi tai missä vika, kun on kokoajan huono omatunto?

Minulla ei ole tuota ongelmaa. En edes ihan ymmärrä tuota ajattelutapaa, jota kuvailit.

Minulle huono omatunto tulee siitä, jos olen tehnyt jotain väärin tai jos olen ollut auttamatta jotakuta, joka olisi tarvinnut apua ja jota olisin voinut auttaa. Viimeksi mainittu tarkoittaa siis jotain tiettyä selkeää tilannetta eikä epämääräistä ja kaikenkattavaa "aina voi tehdä enemmän"-ajattelua.

Pääpaino on kyllä siinä, että pyrin olemaan tekemättä väärin.

Minulla on tietyt asiat, joita teen toisten hyväksi jatkuvasti. Tykkään niiden tekemisestä. Kun olen tehnyt ne, en enää ajattele, mitä seuraavaksi voisin tehdä.

Olen kai luonnostani melko armollinen itselleni kuten sanotaan. 

Sekin ehkä auttaa tässä, että itse on suht vähäosainen. Voisin kuvitella, että jos minulla olisi paljon rahaa, potisin ehkä huonoa omaatuntoa siitä, etten anna tarpeeksi rahaa hyväntekeväisyyteen tms.

Se on elämää se.

Perfektionistit ja kontrollifriikit ovat ikäviä ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tuosta itseni. Olen viime aikoina perehtynyt aiheeseen ”onnettomat aivot”, geenien ja aivokemian vaikutukseen ihmisen onnellisuuteen, ja myös yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön. Jokin perusvika pitää päässä olla, kun jatkuvasti tuntee pahaa mieltä, riittämättömyyttä ja syyllisyyttä, vaikka kaikki on ”hyvin”. En keksi muuta kuin että jotain häikkää pitää olla aivokemiassa.

Neurobiologisesti aivot toimivat kasvatuksen ja kokemusten kautta muodostuvista ajatus- ja toimintamalleista, jotka aktivoivat tiettyjä hermoverkostoja. Ongelma ei ole  yleensä lähtökohtaisesi aivokemiassa vaan siinä, että ihminen sopeutuu ja addiktoituu tiettyihin reaktio- ja toimintatapoihin, jotka tuottavat hermostossa tuttuja neurokemiallisia ja hormonaalisia vasteita.  Koska ennustettavuus ja tuttuus on ihmisen kokemusmaailmassa erittäin tärkeää, voi myös erittäin ahdistavat ja kipuakin tuottava reaktio- ja ajatusmallit olla eräällä tavalla addiktoivia, koska ne tuottavat koheesiota ihmisen minuuden kokemuksessa ja elämässä. Ne kertovat siitä, että elät tutussa vanhassa todellisuudessa, joka toimii omaksumiesi mallien tuottamien ennusteiden mukaisesti ja tuottavat tuttuja ja turvallisia tuntemuksia kehossa. Kyse ei ole tietoisesta prosessista vaan puoliautomatisoituneissa opituissa tavoissa, vähän kuin pyörällä ajo tai kättely tiettyjen sosiaalisten singaalien läsnäollessa. Ihmiset näin luovat illuusion siitä, että he ovat geeniensä ja aivokemiansa vankeja, vaikka oikeasti on olemassa vapaus toimia ja ajatella toisin. Se vain on vaikeaa, koska se edellyttää syvällistä muutosta ihmisen kokemusmaailmassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tuosta itseni. Olen viime aikoina perehtynyt aiheeseen ”onnettomat aivot”, geenien ja aivokemian vaikutukseen ihmisen onnellisuuteen, ja myös yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön. Jokin perusvika pitää päässä olla, kun jatkuvasti tuntee pahaa mieltä, riittämättömyyttä ja syyllisyyttä, vaikka kaikki on ”hyvin”. En keksi muuta kuin että jotain häikkää pitää olla aivokemiassa.

Neurobiologisesti aivot toimivat kasvatuksen ja kokemusten kautta muodostuvista ajatus- ja toimintamalleista, jotka aktivoivat tiettyjä hermoverkostoja. Ongelma ei ole  yleensä lähtökohtaisesi aivokemiassa vaan siinä, että ihminen sopeutuu ja addiktoituu tiettyihin reaktio- ja toimintatapoihin, jotka tuottavat hermostossa tuttuja neurokemiallisia ja hormonaalisia vasteita.  Koska ennustettavuus ja tuttuus on ihmisen kokemusmaailmassa erittäin tärkeää, voi myös erittäin ahdistavat ja kipuakin tuottava reaktio- ja ajatusmallit olla eräällä tavalla addiktoivia, koska ne tuottavat koheesiota ihmisen minuuden kokemuksessa ja elämässä. Ne kertovat siitä, että elät tutussa vanhassa todellisuudessa, joka toimii omaksumiesi mallien tuottamien ennusteiden mukaisesti ja tuottavat tuttuja ja turvallisia tuntemuksia kehossa. Kyse ei ole tietoisesta prosessista vaan puoliautomatisoituneissa opituissa tavoissa, vähän kuin pyörällä ajo tai kättely tiettyjen sosiaalisten singaalien läsnäollessa. Ihmiset näin luovat illuusion siitä, että he ovat geeniensä ja aivokemiansa vankeja, vaikka oikeasti on olemassa vapaus toimia ja ajatella toisin. Se vain on vaikeaa, koska se edellyttää syvällistä muutosta ihmisen kokemusmaailmassa. 

Tuo vaikuttaa aika toivottomalta.. Eli jos on kokenut traumaattisen lapsuuden, kaltoinkohtelua ym, niin sitten hakeutuu aikuisenakin kaltoinkohdelluksi.

Oletko miettinyt sellaista, että olisit vaan huono ihminen?

Eikös jotkut lääkärit määrää noita sieniä?

Ylös

Ihmisistä suurin osa on vaan perseestä. Näin se on. Mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi tulee, ymmärtää sen paremmin. Ja etenkin jos on oikeasti kohdeltu huonosti niin ymmärrettävää ajatella noin.