Vertaistukea kaivataan, ujo lapsi

Elikkäs tyttömme 2v 8kk ja luonteeltaan melko ujo ja varautunut.

Ja vierastaa, vai sanoisinko PELKÄÄ, miehiä ja itseään pienempiä lapsia! Naisia ei ujostele yhtään vaan rupeaa höpöttämään jopa tuntemattomalle kaupan tädille, mutta jos miehiä on lähelläkään niin äkkiä äidin syliin hädissään. Ja jos joku mies sattuu " erehtymään" juttelemaan tytölle niin alkaa kamala huuto ja itku. Sama asia jos näkee vauvan tai pienen lapsen, syliin vaan turvaan ja itkuksi menee jos tulee lähelle. Isompia lapsia taas ei pelkää.

En tiedä mistä tuo miespelko johtuu! Isänsä kans kyllä touhuilee ja leikkii innoissaan kotona, mutta vaikka tuttu sukulaismieskin käy kylässä niin kamala arkuus iskee.

Onko muita lapsia joilla tämmöinen " valikoiva" arkuus tiettyjä ihmisiä/sukupuolta kohtaan?

Ensiksi on sanottava, että iso kivi on pudonnut sydämeltä tämän pinon johdosta! Lohdullista kuuulla, että kaikki eivät ole rohkeita (reipas sana tosiaan on ällöttävä!)



Siis meidän tyttö vierastaa kaikkia muita miehiä aivan hirveästi paitsi omaa isäänsä. Ukit ovat varsinainen kauhistus, johtunee siitä, että he haluaisivat (ymmärrettävästi) kontaktia lapsenlapsensa kanssa ja yrittävät sitä myös luoda. On todella kurjaa, kun kauan odotettu lapsenlapsi vain pelkää ja huutaa, pyrkii kauas. Naisia ei meidänkään tyttö vierasta niin pahasti tai ainakin nopeammin lopettaa huutamisen kuin miehiä tavatessamme.

Pieniä lapsia, vauvaikäisiä - vuoteisia vierastaa myös meidän tyttömme, pelkäsi yhteen aikaan niin pahasti, että leikkikentilläkin piti olla varuillaan, jos siellä pieniä oli. Johtuu siitä, että on pariin otteeseen tullut purruksi pienten taholta.

Kävimme paljon kylässä saman ikäisten luona ja muskarissa ym.,mutta aina hän turvautui minuun. Varsinkin vieraat miehet olivat kauhistus. Jos meille tuli joku vieraampi mieheni ystävä (siis mies puolinen) kylään, juoksi neiti minun syliini ja oli koko vierailun ajan sylissäni ja mielellään niin, että peitti kasvonsa rintaani vasten, joskus jopa itki koko vierailun ajan. Ikävintä oli pappaa kohtaan kohdistuva käytös. Pappaa tyttömme näki pari kertaa vuodessa, koska hän asuu ulkomailla. Tyttömme ei suostunut koskaan menemään lähellekkään pappaa saatikka, että olisi ollut sylissä.Päiväkodin tyttömme aloitti 1v3kk iässä ja itki ensi kuukaudet päivittäin.

Kun esikoisemme oli 3v syntyi pikkusisko. Pikkusisar oli alusta asti todella sosiaalinen tapaus. Kun esikoisemme huomasi, että pienempi sai kaiken huomion aina, kun joku oli kylässä tai olimme jossain kodin ulkopuolella, muuttui hänen luonteensa. Hänestä tuli rohkea, sosiaalinen ja reipas! Nykyään meillä on kaksi reipasta tyttöä ja kieltämättä se on eduksi tässä nyky yhteiskunnassa. Enää vieraat eivät pelota ja papan syliin pääsystä suorastaan kilpaillaan. Kaikissa uusissa tilanteissa mm. uudessa päiväkodissa tyttömme on nykyään alusta asti kuin kala vedessä. Lisäksi hän on kotipihallamme suosittu kaveri muiden keskuudessa.

Näinkin voi siis käydä ujolle lapselle. Toisaalta on hienoa, että ujoja ja hitaasti lämpeäviä lapsiakin on rikastuttamassa maailmaa, vaikka nyky yhteiskunta pyrkiikin lyömään kaikkia samaan muottiin.

Jassu: Olen pohtinut tuota samaa, että mitenköhän tämä rohkeamman pikkusiskon luonne vaikuttaa arempaan isosiskoon. Josko hän tosiaan huomaisi, ettei vieraita tarvitsekaan pelätä. Kun pikkusiskokin menee muiden syliin ja nauraa siellä, ei hänellä olekaan mitään hätää. Että josko minäkin voisin tehdä samoin..



Saa nähdä miten tulevaisuudessa käy :) Voihan se olla, että rohkeamman siskon seura saa toisenkin vähän rohkaistumaan. Tai ainakin juuri uskomaan, ettei olekaan mitään hätää vieraiden seurassa. Vaikea olisi nyt uskoa, että hänestä tulisi " rohkelikko" , mutta kyllähän hän on rohkaistunut ihan tosi paljon näinä parina vuotenaan. Alkoi vierastamaan 8 viikon iässä. Ensin vierasti juuri töihin takaisin palannutta ISÄÄNSÄ viikon, mutta se meni onneksi ohi. Miehiä on muutenkin vierastanut aina enemmän, naisia ei niin paljoa.



Onneksi olen itse ollut samanlainen pienenä, joten pystyn tulevaisuudessakin ymmärtämään häntä ehkä paremmin. Ja rohkaisemaan oikeissa tilanteissa, selittämään asioita, koska olen itse kokenut kaiken saman. Kyllä muistan vielä, miten pelotti mennä jo ilmoittautumaankin kouluun. Äitini onkin sanonut, että ekalla luokalla hän oli jonkin aikaakin aina välitunneilla aidan takana kurkkimassa kun pyysin :) Valitettavasti paras ystäväni jo päiväkodista osoittautui koulussa aika ilkeäksi minua kohtaan. Nälvi, sai minut nolostumaan jne, mutta onneksi löysin muita sydänystäviä luokaltani ja rinnakkaisluokalta. Nämä ystävät ovat minulla vieläkin!

Täälläkin yksi ujon tytön äiti. Meidän pikkuprinsessamme on tosin jo 6-vuotias eskarilainen. Kaikki kuvailemanne piirteet sopivat hyvin meidän tyttöömme. On aina ollut hieman arka ja ujo erityisesti uusissa, vieraissa tilanteissa ja ympäristöissä. Tarvitsee aikaa seuraillakseen ensin tilannetta ja hivuttautuu sitten pikkuhiljaa mukaan. Enimmäkseen on aina vierastanut vieraita aikuisia. Päiväkodin tyttö aloitti, kun oli 1 v 3kk ja sopeutui kyllä paikkaan heti, tosin riitatilanteissa vetäytyi helposti syrjään ja jäi kyllä alussa monen vilkaamman ja " reippaamman" lapsen ylikävelemäksi.



Joku kysyi ja kuvaili (taisi olla aloittaja, anteeksi, en muista) oman aran lapsensa luonteenpiirteitä. Kuvailemasi piirteet olisivat voineet olla minun kynästäni. Tyttömme on aina ollut äärettömän kiltti ja rauhallinen, pitkään ja hartaasti annettuihin tehtäviin keskittyvä, nopea oppimaan uusia asioita, utelias ja kiinnostunut ympäristöstään. Oppi oman kiinnostuksensa saattelemana lopulta lukemaan 4,5-vuotiaana ja muutenkin on kaikin puolin ollut varsinainen varhaiskehittyjä. Ihana pakkaus siis!



Kaikille pienten arkojen ja ujojen lasten vanhemmille voin omasta kokemuksesstamme kertoa, että ainakin meidän tyttömme on iän myötä " reipastunut" huimasti!Vieläkin yhä ensin arastelee uusissa tilanteissa, mutta suhtautuu tähän omaan temperamenttiinsa nykyään jotenkin mutkattomammin. On suosittu kaveripiirissä, ehkä juuri tämän rauhallisen ja diplomaattisen luonteensa ansiosta. Kaikin puolin tyttö on muutenkin hirmuisen (oi, äitiä ihan itkettää;)) tasapainoinen, iso reipas eskarilainen;) Niin, ja olen muuten itsekin ollut lapsena hirmuisen arka ja hyvin olen elämässä selvinnyt!



Terkuin Hattara

Kylläpä kuulostaa tutulta. Meillä on poika ollut aina arka ja vieraita ihmisiä on pelätty enemmän tai vähemmän. Tykkää kovasti rutiineista ja uudet tilanteet saavat pojan sivustakatsojaksi. Ei myöskään osaa puolustaa itseään mitenkään, vaan vaikeassa tilanteessa poistuu paikalta.



Itse ainakin olen kokenut että ympäristö aiheuttaa paineita siihen suuntaan et pitäis olla reipas - ja asia ottaa todella päähän. Neuvolakorttiinkin kirjoitettiin et pelokas poika - voi jee, olis mielummin kirjoittanut et osaa hienosti värit, kirjaimia ja numeroita! Ylipäätään olen täysin kyllästynyt neuvolan toimintaan kun aina huomautellaan et kylläpä on arka lapsi. Sieltä jos jostakin pitäisi saada tukea, mut ei sitten lainkaan.



Jopa sukuni taholta on tullut viestiä et pitäis karaista poikaa. En todellakaan aio pakottaa lastani tilanteisiin joissa ei kertakaikkiaan uskalla olla. Käydään kyllä puistossa ja kerhossa, ja muutenkin ollaan muiden lasten kanssa jatkuvasti tekemisissä - mut lapsen ehdoilla. Juuri kävin toisen äidin kanssa ihanan keskustelun asiasta ja hänen kauttaan sain luottamusta siihen et kyllä aratkin lapset pärjäävät ja tilanne voi vielä muuttua.



Tsemppiä, kyllä meitä on vaikka välillä ei siltä tunnukkaan.

Pelokas

Meillä on 2½v tyttö, joka on aina vierastanut uusia ihmisiä ja paikkoja. Kuukausi kuukaudelta rohkaistunut ja nykyään jo vastailee vieraiden ihmisten kysymyksiin kunhan eivät tule liian lähelle ;)



Meillä on myös toinen tyttö, ½vuotias, joka ei vierasta ketään eikä mitään. Nyt olenkin saanut myhäillä omahyväisesti kun ihmiset ovat VIIMEINKIN tajunneet edes sen seikan, että me emme ole omalla toiminnallamme vaikuttaneet esikoisen ujouteen!! Se on kumma kyllä, että useat -varsinkin vanha kansa- uskoo, että ujo lapsi on vanhempien syytä! Mutta minusta vain kulttuuri on muuttunut. " Ennen vanhaan" suurinpiirtein kaikki kyläläiset kasvattivat lapsia yhdessä, asuttiin tiiviisti parin sukupolven kanssa jne. Eipä siinä paljon ehtinyt käydä vierastamaan kun koko ajan oli eri sylissä.



En kuuna päivänä unohda sitä lausetta, jonka anoppini sanoi kun esikoisemme oli ½ vuotias ja itki (vieraassa paikassa, vieraiden ihmisten kansoittamissa) juhlissa kun näki harvoin nähdyt isovanhempansa: " Kummoseksi ne on sut oikein opettanut, vierastat omia sukulaisiasi?" . Ihmiset ovat ajattelemattomia ja tietämättömiä kyllä, ei voi muuta sanoa. Minä olen itse ollut samanlainen arkajalka pienenä ja ihan normaaliksi aikuiseksi olen kasvanut ja elämästäni tähän asti hyvin selvinnyt.



YMMÄRTÄMYSTÄ minä kyllä peräänkuulutan. Niin jumalattomasti joskus v--uttaa ihmisten lausahdukset, ja niitä tosiaan riittää. Tuo anopin lause on vain pistona sydämessä varmaan lopun ikääni.



Voimia sinulle ja muillekin varauksellisten lasten vanhemmille. Olen jo ennenkin täällä suositellut kirjaa Keltinkangas-Järvinen: " Temperamentti" . Saa oivaa tietoa eri temperamenteista ja muutenkin kannustusta oman lapsen kanssa. Ja sielläkin todetaan, että arka lapsi ei ole vanhempien tuottamusta!

1v 2kk poikani alkoi vierastamaan ollessaan kolmen kuukauden ikäinen. Alussa poika vierasti isovanhempiaankin joka kerta, vaikka viikottain mummoloissa vierailtiin. Ihmettely alkoi jo silloin " miten nyt mummoa voi vierastaa.." Luin, että lasta ei edes pysty näin pienenä " siedätyshoitamaan" pakottamalla tottumaan vieraisiin ja että sellaisesta voi seurata vierastuksen pitkittymistä ja myöhemmin ehkäpä turvattomuudentunnetta. Mutta vierastaminen jatkuu edelleen!



Se auttaa, kun poikaan ei aluksi kiinnitetä huomiota vaan annetaan hänen ensin totutella tilanteeseen ja katsella etäämpää. Kaikki ihmisethän ei sitä tajua, vaan hyökkää heti kimppuun. Jatkuvasti saa kuulla ihmetyksiä näin arasta pojasta. Kyllähän samanikäinen serkkupoika menee nauraen kaikkien syliin, tai anna poika selkä edellä syliin... hohhoijaa.



Tämä alkaa olla todella rasittavaa ja itsekin alkanut uskomaan, että mitä sitä on tehnyt väärin. Menen töihin syksyn aikana ja olemme jo alkaneet tutustua päiväkotiympäristöön. Tulee olemaan rankkaa aikaa sekä pojalle että äidille. Toivon, että päiväkoti pakostakin " karaisee" ..



Tsemppiä meille arkojen lasten vanhemmille!

Luin täältä ennen kuin lapsemme meni päiväkotiin, miten arat lapset usein yllättävät vanhempansa (ja kaikki muutkin) sopeutumalla päiväkotiin erittäin hyvin. En uskonut juttuja oikein, mutta näin kävi juuri meillekin!



Tyttö aloitti 1v2kk ikäisenä tarhassa ja sopeutui sinne todellakin heti. Ekan viikon aikana itki aina sen aikaa, että isi hävisi näkyvistä ja isin lähtiessä autolla pihasta tyttö vilkutti jo iloisena ikkunasta. Tuosta yllämainitsemasta ni Temperamentti-kirjasta luinkin, että arat lapset sopeutuvat tarhassakin rohkeampia lapsia paremmin pitkällä tähtäimellä. Heille ei tule mitään " valtataisteluita" tms, vaan pysyttelevät tasaisen rauhallisina. En nyt tarkkaan muista miten kirjassa luki ja nyt se on lainassa, joten en voi tarkistakaan. Mutta suosittelen todella lämpimästi ko. kirjaa.



Me olemme olleet sitä mieltä, että oli hyvä, että tyttäremme meni tarhaan silloin kun meni. Hän oppi luottamaan muihinkin aikuisiin kuin meihin vanhempiin ja sai itseluottamusta (tietysti ei ihan niin pieni vielä sitä ymmärrä, mutta nyt 2½v on jo ehkä erilainen käsitys itsestään) että selviää siellä ilman meitäkin. Hyvin rauhallinen hän on siellä kuulemman vieläkin, hyvä että aina edes huomaa, että on hoidossa :) Helpoimmasta päästä on ainakin ryhmässään, koska ei kiukkua, vaadi hirveitä huomioita, kiusaa tms.





PARI KYSYMYSTÄ MUILLE ARKOJEN LASTEN VANHEMMILLE:



Minkälaisia lapsenne ovat muuten esim. keskittymiskyvyltään, tottelevaisuudeltaan jne? Yritän vain löytää yhtymäkohtia muihin " vastaaviin lapsiin" , koska heitä ei löydy tosiaan keneltäkään lähipiiristä eikä suvusta (paitsi minä pienenä).



Meidän tyttö on todella kiltti. Aivan mielettömän hurmaava, rakastava, tottelevainen, huomaavainen. Ei näytä näitä puoliaan vieraille, vaan ainoastaan läheisimmilleen (vanhemmat, minun äitini ja hänen puolisonsa). Vieraita kohtaan on enemmänkin vain hiljainen ja vetäytyvä, sivustaseuraaja.

Keskittyy todella tarkkaavaisesti mm. värittämään pikkuisia yksityiskohtia värityskirjasta, piirtää hienosti auton ja tikku-ukon ja tekee pientä " kirjoitusta" eli minun allakkani on täynnä pientä sahalaitaa mitä tyttö on sinne kirjoittanut :) Minä olen kuulemma ollut samanlainen tarkkaavaisuudeltani. Opinkin lukemaan itsenäisesti jo 5 vuotiaana, kysellen aina mikä kirjain mikäkin on. Jotenkin tuntuu, että arempi lapsi ei niin keskity huomion keskipisteenä olemiseen vaan kiinnittää huomionsa tarkemmin johonkin " omaan hommaansa" ?? En tiedä, pohdin vain. Kyllähän tuo meidänkin neiti vetää ihan omaa showtaan täällä kun on tuttuja paikalla, mutta tykkää myös kovasti touhuta itsekseen. Mikä on tietysti hyvä kun on pikkusiskokin perheessä vaatien huomiotaan.





Onko teidän perheissä muita lapsia? Miten he suhtautuvat arempaan lapseen tai miten arka lapsi on suhtautunut pikkusisaruksiin?



Meillä on ½ vuotias vauva, eikä tämä esikoisemme ole IKINÄ ollut vielä mustasukkainen vauvasta. Halii siskoa, tuo leikkikaluja, tulee tarjoamaan omaa omenaa vauvalle, hoitaa ja leikittää ja kaikin puolin huolehtii pikkusiskosta kuin äiti ikään :) Hirveästi ottaa siis mallia minun touhuistani vauvan kanssa ja matkii niitä. Oli tietysti vain kaksivuotias kun sisko syntyi, mutta ei tosiaan mitään mustisjuttuja ole tullut tänä puolena vuotena.





Kertokaahan juttujanne, olisi mielenkiintoista tietää muista aroista lapsista, kun eipä näitä juttuja oikein muualtakaan saa tietää..





t. Mikaela ja likat

Ja oli päivähoidossakin 5kk, 1v3kk ikäisenä aloitti pph:lla. Hänellä vaan meni kaksi kuukautta, ennenkuin sopeutui jotenkin. Että siis suostui syömään, ja leikkimäänkin, eikä enää itkenyt, muuta kuin äidin perään kunnes äiti hävis ovelta... tosin illat sitten kiukkusi koko sen 5kk ja näki painajaisia eikä lopussa enää edes halunnut lähteä hoitoon... Alkuvaikeuksien jälkeen hän oli kyllä kuulemma oikea mallilapsi hoidokkina, rauhallinen ja kiltti. Myöhemmin vaan ryhmä sitten vielä vaihtui, ja sitten tyttö jäi vähän jalkoihin ja ehkä isommat ja villimmät kiusasi tai jotain. :( Mutta jäi siis kotiin uuden vauvan synnyttyä, enkä ole katunut.



Meillä hän on normaalisti kiltti ja tottelevainen, uhmaikäinen nyt tosin, se iski 2v7kk iässä... kaikki on ei... mutta silti helpommasta päästä uhmaikäisiä tuntuu olevan, kun ei niitä raivareitakaan revi niin herkästi kuin muut tuntemani samanikäiset. Tai ainakaan en huomaa, että ne olisi niin pahoja.



Keskittymiskykyä löytyy. Joskus tietysti sekin luonnollisesti pätkii, mutta piirtelyyn ja kaikkeen näperrykseen on aina tykästynyt.



Ryhmätilanteita karttelee kovasti, ja vieraita ujostelee ja arastelee kovasti, ja seuraa tilanteita sieltä syrjästä, ja jos tulee jotain kahinaa, niin vetäytyy syrjään pois.



En hoputtaisi omaani päivähoitoon enkä aktiviteetteihin, ei se arkuus siellä mihinkään katoa pakottamalla. Oman ikäistä vakiseuraa on hyvä olla kuitenkin, joten mikään ei ole mustavalkoista. Ja päivähoitoonkin on hyvä tooosi hitaasti sopeuttaa, jos vaan mahdollista.



Meillä on pikkusisarus 1v10kk ikäerolla, eli pienempikin " jo" 11kk, isompi 2v9kk. Ei meilläkään varsinaista mustasukkaisuutta ollut ekaan puoleen vuoteen juurikaan. Nyt kun vauva liikkuu, tietysti tulee alituiseen kahakoita leluista, ja siitä äidin sylistä ja huomiosta vasta nyt kunnolla. Eli arkuus ei näy kyllä kotioloissa mitenkään siinä suhteessa.

Pikkusisarusta kyllä myös hoivaisi innoissaan, ja halii ja pussailee, ja he ovat kaikki kaikessa toisilleen.

Tunnistan kirjoituksistanne hyvän ystäväni taaperon. Myönnän kyllä, että olemme joskus mieheni kanssa pohtineet miksi tyttö on kovin arka ja ujo. Tiedän kyllä, että meitä on moneksi, mutta silti syyllistyn kyllä välillä miettimään johtuuko osa tytön arkuudesta ja " vauvamaisuudesta" vanhempien käytöksestä. Kumpi on syy ja kumpi seuraus..hmm...tytölle esim. puhutaan vain " vauvaa" .



Itse en osaa jotenkin olla luonteva tytön seurassa vaikka näemme viikottain, koska en osaa jutella hänelle samalla tavalla, enkä leikkiä, lähestyä tarpeeksi varovaisesti. Jotenkin tuntuu itsestä pahalta, kun en onnistu luoda tyttöön luontevaa suhdetta. Haluaisin esim. joskus hoitaa häntä että vanhemmat saisivat omaa aikaa, mutta tämä on ihan mahdoton ajatus. Miten tyttö voi vierastaa minua, kun näemme joka viikko? Aina saa aloittaa suhteen lämmittämisen alusta.



Minulla itsellä on 11 kk ikäinen poika ja myönnän kyllä, että olen (salaa) ylpeä hänen " reippaudestaan" eli tempperamentistaan. Harmittaa vain, kun tämä ystäväni taapero pelkää poikaani, joka on kuitenkin ihan vauva.

Meillä on hieman samantapainen 1 v 5 kk tyttö, joka aloitti kuukausi sitten päiväkodin. Kaikki on mennyt vallan mainiosti, hoitotätien mukaan hän on sopeutunut erittäin hyvin hoitoon. Ekat viikot hän itki kun äiti tai isä lähti, mutta sekin loppui välittömästi kun tämä häipyi näkyvistä. Syöminen oli ensin hieman vaikeaa, mutta pelkäämäni päiväunetkin sujuivat heti. Eli kaikki on sujunut yli odotusten.



Varsinkin yhdestä luottohoitajasta tyttö tykkää todella paljon, vaikka tämä onkin melko kovaääninen ja rempseä - sekin yllätti meidät. Onneksi päiväkodeissa ollaan alan ammattilaisia, jotka osaavat ottaa huomioon lasten hyvinkin erilaiset luonteet. Siellä ei päivitellä arkuutta.



Totuttelimme melko nopeastikin siihen etteivät vanhemmat ole paikalla päiväkodissa, ja pikkuhiljaa pidennettiin aikaa jolloin tyttö oli yksin. Parissa viikossa päivä piteni noin 6-tuntiseksi. Minusta oli hyvä ettei tyttö tottunut siihen että vanhemmat ovat läsnä, toiset haluavat tehdä juuri päinvastoin ja ymmärrän senkin.



Vaihtoehtoina oli laittaa tyttö isoon sisarusryhmään (jossa monta 4-6-vuotiasta) tai 8 lapsen taaperoryhmään (0-2 v), ja valittiin jälkimmäinen tytön luonnetta ajatellen. Taaperot ovat paljon tekemisissä myös 2-3-vuotiaiden kanssa. Uskon tämän olleen ehdottomasti paras ratkaisu, vaikka jouduimmekin perumaan toisen hoitopaikan viime tingassa. Perumista katsottiin kyseisessä tarhassa vinoon.



Meidänkin tytön arkuutta ja vierastamista on päivitelty alusta asti, mutta olen yrittänyt nähdä asian valoisat puolet: hän ei taatusti ota karkkia " vierailta miehiltä" tai tee vastaavia hölmöyksiä. Kotioloissa tyttö sen sijaan on varsinainen vauhtimimmi ja aina pahanteossa, joten älyssä ei taida olla vikaa. ;) Puheen kehitys on ikäistänsä edellä, motorisia taitoja (mm. kävely) hän on harjoitellut pitkään mutta sitten osannut ne heti hyvin kun on kokenut olevansa valmis.



Eniten on ehkä harmittanut se, että vain harvat ja valitut pääsevät näkemään ja kuulemaan miten fiksu tyttö meillä on. Joillekin ihmisille (varsinkin vain vilkkaita lapsia nähneille) ujous tuntuisi tarkoittavan sitä ettei kaikki ole ihan kotona, enkä jaksa enää todistella että kyllä hän on ihan fiksu likka. Me kuitenkin tiedämme että tyttö on perinyt isänsä rauhallisen luonteen eikä ole äitinsä kaltainen höseltäjä. Ja ihan hyvä niin!

Kyllä todella on monesti hermot mennyt siihen päivittelyyn, että " Onko se aina tuommoinen?" , kun vaikka perhekahvilassa takertui puoleksi tunniksi syliin, tulee selän taakse piiloon jos joku tervehtii jne. Ja kuitenkin lapsi on vaan hitaasti lämpenevä, kerhon lopulla jo juoksenteli iloisesti leikkimässä. Mutta kyllä sitä ihmettelyä riittää, että mikä sillä on. Itseäkin aluksi aina ihan hävetti, kun muut lapset innoissaan oli osallistumassa ja oma lapsi istui sylissä.



Mutta sitten vaan päätin että ajatelkoot muut mitä haluaa, tiedän itse että lapseni on ihan normaalisti kehittynyt ja luonteeltaan vain sellainen kuin äitinsäkin. Usein aloin itse sanomaan että x:llä vaan menee hieman aikaa tutustumiseen, ja puhuin lapselle itselleenkin sitä että häntä ujostaa aluksi mutta sitten se helpottaa. Yritin siis välttää lapsen leimaamista ujoksi (kokonaan), vaan että häntä vaivaa ujostaminen ajoittain uusissa tilanteissa, mutta se menee pois.



Toki itse mietin että olenko tehnyt jotain väärin lapsen kasvatuksessa, mutta kun toinen lapsi syntyi ja olikin ihan päinvastainen luonne, voimakkaan tulisesti reagoiva, reippaasti aina joka jutussa mukana, niin oma syyllisyys kyllä helpottui.



Nyt esikoinen on jo 5vja kesän aikana kovasti " reipastunut" (inhoan myös tätä sanaa, reippautta myös päiväkodissa kovasti arvostetaan ja siitä kehutaan). Aloitti siis kuukausi sitten päiväkodissa. Sama reagointitapa uusissa tilanteissa on edelleen läsnä, mutta nyt osaa jo itse sitä paremmin hallita, esim. tietää että jos vaan lähtee leikkimään niin olo helpottuu nopeammin. On alkanut hieman jutella hoitajillekin ja kavereitakin on löytynyt.



Itse toivon toki että lapsi oppii tulemaan toimeen oman temperamenttinsa kanssa, niin että se ei häiritse liikaa maailmaan tutustumista ja muiden kanssa olemista, ja että saa omat lahjakkuutensa myös muille näytettyä.



Jos jotain vinkkejä ujostelevan lapsen kasvatukseen näin jälkikäteen, niin on hyvä muistaa että tällainen lapsi on tosi herkkä, itsellä ainakin suuttuessa helposti ääni kohoaa, ja nyt vasta tajuaa että herkälle lapselle se on tosi kurjaa, toinen " tulisempi" lapsemme taas ei ole siitä milläänsäkään. Eli omaa ilmaisutapaa kannattaa sovittaa siihen lapsen temperementtiin. JA paljon syliä ja hellyyttä, koska kun lapsi kasvaa alkaa jo ymmärtää sen että reippaus ja ulospäinsuuntautuneisuus on se mitä _vain_ arvostetaan, ikävä kyllä, ja lapsi itse ymmärtää että ei täytä niitä standardeja. Mutta jos kotona saa hyväksyntää, niin siitä saa sellaista sisäistä vahvuutta kestää ulkopuolinen paine reippauteen.