Vertaistukea kaivataan, ujo lapsi

Minulle tuli mieleen kertomastasi oma ystäväni joka juuri oli meillä kylässä. Eli minulla 2v9kk arka tyttö. Ystäväni on kova ääninen ja jotenkin ronski olemukseltaan. Hänen poikansa on todella vilkas ja myöskin aika kova otteissaan. Ikää hänellä 2v6kk. Tyttöni ei ole koskaan tottunut tähän poikaan eikä kyllä äitiinkään. Poika on minunkin mielestäni arvaamaton. Kiljahtelee kovalla äänellä, tulee kohti, ottaa tavaroita kädestä ja saattaa töniä. Äiti taas ei ymmärrä lainkaan tyttöni tempperamenttia. Nytkin auttoi ( hyvää hyvyyttään ) pottailun jälkeen housuja tytölleni vaikka tämä ihan selvästi sanoi että äiti laittaa. No, kova ja hätäinen itkuhan siitä seurasi. Samoin sanoo aina lähtiessään että anna suukko ja hali ( tytölleni ) ja sano heippa. Se on tytölleni pelottavaa!!!



Eli voin kuvitella kuinka ystävänikin on vaikea ymmärtää tytärtäni, mutta siitä johtuukin se ettei " yhteistä säveltä " meinaa löytyä! Minä en missään tapauksessa laittaisi tytärtäni hoitoon kyseiseen perheeseen.



Minullakin toinen tyttö nyt 11kk ja on aivan erilainen tempperamentiltaan. Esikoinen meinaa jo nyt jäädä toiseksi, kun ei halua riidellä, eikä näinollen puolusta itseään! Kieltämättä välillä pelottaa, että tuleeko näistä aroista, yleensä kilteistä lapsista sitten niitä kiusattuja ja alistettuja. Vallalla kun tuntuu olevan ajatus että reippaat ( voi miten minäkin inhoan koko sanaa ) lapset ovat jotenkin arvokkaampia ( kuten sinäkin mff ilmaisit kun sanoit salaa olevasi ylpeä lapsesi reippaudesta ). Minä niin toivoisin, että saisin opetettua omille lapsille, että he ovat ihania ja rakkaita juuri sellaisina kuin ovat! Ja että he tämän muistaisivat, tulipa ympäristöltä sitten millaista viestiä tahansa!



Minsku

Voi miten ihana lukea tekstiäsi! Tosiaankin tärkeintä on saada lapsi ymmärtämään oma temperamenttinsä ja tulemaan sen kanssa toimeen. Ja eiköhän se ikä tuo mukanaan lisää valmiuksia toimia omien kykyjensä mukaan.



Minä olen myös huomannut oman tyttäreni älykkyyden jo varhain. 7kk ikäisenä tunnisti lauseita tutuista kirjoista, sanoja tuli aikaisin, 1 vuotiaana rakensi tavallisia palapelejä jne. On aina ollut hyvä keskittymään. Nyt puhelee jo kunnolla, osaa ulkoa monen laulun sanat jne. Älykkyys ja rauhallisuus ovat mieheltäni perittyjä ominaisuuksia :) Ja hyvin hän on ainakin niillä elämässään pärjännyt!

Kylläpä kuullostaa tutuille nuo edeltävät kirjoitukset. Meillä on nyt reilu 3-vuotias esikoistyttö, joka on luonteeltaan ujo ja arka. Itse olen aina yrittänyt hyväksyä tyttöni semmoisena kuin hän on ja antanut hänelle aikaa tutustua omassa tahdissaan. Välillä on tullut sanottua vieraammille vähän ilkeästikin kun on alkanut tytön puolesta ärsyttämään kun häntä päivitellään suureen ääneen. Kun tyttö on hetken saanut katsella rauhassa, hän lähtee tekemään tuttavuutta ja näyttää oman ihanan persoonansa. Monet tutut ovatkin sitten jälkeenpäin sanoneet, että aivan ihana tyttö teillä on. :0)



Itse olen YLPEÄ tytöstäni ja hänen luonteestaan. Minusta on aivan upeaa kun tyttöni on noinkin pieneksi todella empaattinen ja herkkä, hän osaa jakaa tavaroita, odottaa vuoroaan, ottaa muut huomioon, noudattaa ohjeita, käyttäytyy kauniisti, kuuntelee kun hänelle jotain selitetään ja keskittyy todella hyvin. Toki hän myös kiukuttelee ja raivoaa välillä ja riehuu, mutta se on vain normaalia. Minusta ujommat lapset ovat tietyllä tavalla paljon sosiaalisempia kun perinteisesti reippaksi nimetyt lapset, jota ovat suinpäin toisten " kimpussa" ja halailevat toisia, vaikka toinen ei tykkäisi yhtään.



Kuten ehkä huomaatte, tämä aihe on aika lähellä sydäntäni. Tunnistan tytössäni paljon samoja piirteitä kuin itsessäni on ja ehkä sen takia minulle on ollut helppoa hyväksyä tyttäreni arkuus. Siinä olenkin sitten enemmän huulipyöreänä kun toinen lapseni on aivan toisenlainen, enemmän jästipää ja suinpäin jokapaikkaan -tyyppi. Että se siitä kasvatuksen ja luonteen suorasta yhteydestä (" olet opettanut sen tuommoiseksi" ). Samat säännöt ja samanlainen kasvatus ja silti kaksi erilaista tyttöä. Tulevaisuus näyttää kuinka näidän luonteet muokkautuvat.

Hei,



kuulostaa tutulta. Meillä on äitiin takertuva pikkumies, joka ujostelee ja pelkää kaikkia uusia paikkoja ja ihmisiä, etenkin niitä naamaan kiinni tunkijoita ja taputtelijoita.



poika alkoi vierastaa jo 3 kk iässä, eikä se ole vieläkään mennyt ohi. Ei ole siis mitään " vierastusta" minusta enää, vaan pojan luonteenpiirre. Minuakin ärsyttää, kun noin pienen pitäisi olla joka paikassa niin REIPAS ja sopeutua joka asiaan. Ikään kuin ne sopeutuvaiset ja pelottomat lapset olisivat aina jotenkin parempia tai pidemmälle kehittyneitä.



poika meni päivähoitoon (pph) jo 11-kuisena, ja tottui siihen ja hoitajaan viikossa. Hoidossa on kuulemma itse aurinko, ei koskaan itke (paitsi aamuisin joskus kunnes äiti häipyy), mutta kotona on kyllä temperamenttinen ja omaa tahtoa löytyy. Poika on minusta tosi herttainen, huomaavainen ja eläytymiskykyinen, jos olen esim. vähän suuttunut jostain ja torunut poikaa, hän miettii hetken hiljaa ja tulee sitten halaamaan tai silittämään äitiä. Vaikuttaa jo näin pienenä myös tosi huumorintajuiselta tyypiltä!



Kuten aloittajaakin myös minua kyllä ärsyttää muiden ihmisten ja sukulaisten (joita ei kovin usein tavata) kommentit, kun ne eivät ymmärrä lasta. Lisäksi minulle usein sanotaan, että " sinun olisi pitänyt jättää se vaan pienempänä useammin muille ja käydä yksin kaupoilla yms., se on ollut liikaa äidin kanssa" - vaikka poika meni noin pienenä hoitoon! Vaikka olen ollutkin muun ajan lähes kahdestaan pojan kanssa, se ei minusta todellakaan ole syy pojan arkuuteen. Tuo syyllistäminen ärsyttää.

Näin keskutelun aloittajana on ollut helpottavaa lukea teidän muiden kokemuksia. Hetken aikaa jo mietin otanko kommentit liian henkilökohtaisesti ja " raskaasti" , mutta kun niitä vaan tuntuu riittävän.



Hyviä pointteja on ollut erityisesti ne, joissa kehoitetaan käyttäytymään niin, että ujo lapsi ei ole yhtä kuin huono lapsi. Itse olen ollut ujo lapsi pienenä (jota monet ei varmaan tällä hetkellä uskoisi) ja muistan kyllä, kuinka ajattelin, että minussa on jotain vikaa, kun ihmeteltiin, kuinka ujo olen. Ajattelin, etten kelpaa. Tätä kokemusta en halua lapsilleni.



Helpottavaa on myös kuulla, että monien toiset lapset ovat olleet erityyppisiä. Oikein odottaisin tuota tilannetta, että ihmettely loppuisi, kuinka lasta on kasvatettu. Emme nimittäin mekään ole pitäneet häntä tynnyrissä.



Luonteeltaan meidän tyttö on kuten monet muutkin ovat kirjoittaneet. Rauhallinen, mutta innostuessaan kyllä on show menossa (tuttujen parissa), jaksaa olla kiinnostunut esineistä pitkän aikaa, tarkkailee todella paljon ympäristöä. Harmi vaan, että tuota show puolta ei monet näe,mutta vanhemmilla onkin sitten liput aitiopaikalle;)



Kiitos myös, kun olette kertoneet hoidon aloittamisesta. Olin jo huolestunut voiko tyttöä ikinä hoitoon viedä, mutta nyt on pakko tammikuussa, kun hoitovapaata on jo haettu lain sallimat kaksi kertaa. ja talouskin vaatii..



Mutta vielä olisi yksi kysymys:



Vaihteleeko teidän " ujouspäivät" ? Meidän likalla siis nämä uudet asiat ja ihmiset herättävät aina pientä epäilyä (tervettä minusta), mutta joskus käy niin hassusti että yhtenä päivänä joku vieras otetaan ok vastaan, mutta sitten voi olla päivä, jolloin koko vierailu menee plörinäksi, kun neitiä alkaa " ahdistaa" . Näimme esim. viime viikolla perhetutut ja neiti oli REIPAS (heh, oli pakko käyttää tuota sanaa) ja tällä viikolla neiti aristeli samoja henkilöitä. Onko muilla ollut tällaista? Voihan se olla,että tyttö oli vain väsynyt, enkä sitä tajunnut...

Apua..tuo miten kuvailit ystäväsi ja hänen lapsensa kyläilyä oli aivan kuin toisinto omista kyläilyistäni! En itse ole kyllä mitenkään kovaääninen tai karski, mutta poikani on juuri tuollainen spontaani kiljahtelija ja isoääninen menijä (niin lujaa kuin nyt vain konttaamalla voi mennä). Toisaalta ehkä johtuen pojan tempperamentistä taikka sukupuolesta juttelen hänelle " ihmistenkieltä" ja en osaa luontevasti mitään " prinsessaa" ja " vauvaa" . Ehkä on todellakin parempi jatkossa, että olemme kylässä äidillä ja jätämme tytön vaille huomiota ja istumme toisella puolella huonetta mahdollisimman hiljaa ja huomiota herättämättä. En ehkä ole tajunnut, että näin voisi olla paras sekä äidille että tytölle. Ehkäpä tyttö siitä REIPASTUU isompana ja normaali kanssakäyminen helpottuu. Lisättäköön kuitenkin, että minusta tyttö on silminnähden älykäs ja empaattinen, mutta niin kovin herkkä. Toiset on tekijöitä ja toiset ajattelijoita.

ADALAT: Minäkin olen ennenkaikkea ylpeä empaattisesta, herkästä ja älykkäästä lapsestani. Olen siis itsekin ollut ujo, joten minun on hyvinkin helppo ymmärtää tyttöämme. Mieheni sensijaan taas on tässä suhteessa minun vastakohtani ja tytön arkuus on ollut ihmetyksen aihe ennemminkin hänelle ja hänen vanhemmilleen (minun vanhempani taas ovat luonnollisesti tottuneet arkoihin tyttöihin...).



NÖÖSI77: Meidänkin tytöllä nämä ujouspäivät saattavat tosiaan vaihdella ja hän on monesti yllättänyt meidät vanhemmat; esimerkiksi balettitunnit aloittaessaan 4-vuotiaana meni aivan muitta mutkitta ekalle tunnille, vaikka opettaja ja kaverit olivat ventovieraita. Minä olin jo tietysti ehtinyt varautua hieman toisenlaiseen balettiharrastuksen aloitukseen;) Ja kuten jo aiemmassa viestissäni kirjoitin, on tyttö (nyt siis 6 v.) iän myötä reipastunut huimaa vauhtia ja yllättää meidät tätä nykyä useinkin. Luulen, että tämä arkuus on yksi niistä temperamenttipiirteistä, joka iän muuttaa muotoaan, kun lapsi oppii käsittelemään asioita eri tavalla.



Aivan kuten monella muullakin täällä, meidänkin kuopuksemme (4 v. tyttö) on aivan toista maata: menee joka tilanteeseen aina pää kolmantena jalkana, ei juuri arastele mitään ja on muutenkin esikoisen vastakohta (aivan kuten isänsä). Meihinkään eivät siis nämä " olette kasvattaneet tytön tuollaiseksi" - kommentit oikein päde. Täytynee myös rehellisyyden nimissä myöntää, että aivan yhtälailla minulla entisenä arkajalkana on ollut opettelemista tämän mutkattoman, itsepäisen, sosiaalisen ja esiintymishaluisen kuopuksemme kanssa. Olemme mieheni kanssa kuitenkin oivaltaneet luullakseni sen tärkeimmän: pääasia, että lapsemme ovat onnellisia ja sinut itsensä kanssa, vaikka niin kovin erilaisia ovatkin.



Hyvää syksyn jatkoa kaikille,

Terkuin Hattara

Meillä jo 4v poika joka on aina ollut ujo, nyt vasta viime aikoina on rohkaistunut " reippaammaksi" . Minä olen monesti todennut päivittelijöille että se on hyvä vaan että on vähän ujo, eipähän ole poika ihan kenen tahansa vietävissä... Kannattaa antaa juttujen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mitä noita enempiä miettimään.

Enpä ole oikein koskaan vielä saanut vastaavaa hyvää oloa lukemastani niinkuin nyt täältä. Kiitos teille kaikki uudet ihanat kohtalotoverini :)



Tuntuu niin turhauttavalta aina puolustella omaa lastaan ja hänen arkuuttaan. Onneksi lähimmät nyt jo ymmärtävät tilanteen. Ottaa vain aivoon ne ihmiset, jotka sanovat rohkeammalle (nää on just näitä sanoja.. kuten se reipas!!!) pikkusiskolle esikoisemme kuullen että: " Älä sinä ala vierastamaan minua kuten tuo X" , " katso nyt tarkasti minua että muistat sitten ensi kerralla minut, kun tuo X aina vain pelkää minua" jne! Tekisi joskus mieli passittaa vieraat ulos ja sanoa että tulkaa takaisin kun teille on kasvanut järki päähän!



Me välttelemme kovasti esikoisen kutsumista araksi tai ujoksi tytön kuullen (ettei leimaa itseään erilaiseksi). Välillä tuntemattomille on vain sanottava että tyttö on vähän arempi tai että vaatii aikaa tutustua. Muutoin annamme tytölle aikaa tutustua rauhassa paikkoihin ja ihmisiin. Hän turvaa meihin vanhempiin paljon ja olemmekin antaneet hänen kasvaa rauhassa meidän siipiemme suojissa. Eli olemme paikalla kun hän tarvitsee turvaa.



Ehkäpä kaunein tapahtuma " ulkopuolisen" kanssa tapahtui tänä kesänä minun isosiskoni ja esikoiseni välillä. Siskoni on rakastanut tyttöjämme kuin omia lapsiaan ja sanoikin tänä kesänä onnenkyyneleet silmissä, että kannatti odottaa ne reilut 2 vuotta, että hän sai tyttömme luottamuksen ja tyttö menee innoissaan hänen syliinsä. Emme tosiaan näe paljoa, koska asumme aika kaukana toisistamme siskon perheen kanssa, mutta tänä kesänä vietimme siellä aikaa sen verran useammin, ja koska tyttö on rohkaistunut huimasti, hän alkoikin viihtymään siellä. Sekä sylikumminsa (siskoni) sylissä myös :) Näin se luottamus kasvaa ja sitä mukaa myös muut ihmiset alkavat huomaamaan näitä ihania ja muilta piilossa olevia piirteitä tyttäressämme.



Meille on ollut kyllä aivan ihmeellistä se, ettei tämä toinen lapsemme vierasta ketään. On NIIN outoa, että voi antaa tytön vieraiden syliin heti kun he astuvat ovesta ja tyttö on yhtä hymyä. Mutta tosiaan, NAUTTIKAA siitä olosta, että saatte niille ihmisille luun kurkkuun, ketkä ovat teitä syyllistäneet lapsenne persoonallisuudesta!! On se kumma miten tuo " luokittelu" alkaa jo pikkuvauvoista lähtien. Kun PITÄISI olla rohkea, reipas, arastamaton, vilkas, vierastamaton, mutta kun ei olekaan, niin katsotaan kuin kummajaista. Helvetti soikoon!!!!



Anteeksi. Ottaa vain niin päähän.

Täytyypä mainita, että itse mietin hiekkalaatikolla, kun näen remuavia, kiljuvia, toisilta leluja vieviä lapsia, että " johtuukohan heidän käytöksensä luonteesta vai kasvatuksesta" . Itse olen salaa ylpeä omasta rauhallisesta ja alkuun ujostakin pojastani, kun hän tottelee, ei kiusaa toisia, ei kilju/karju ja on tosi taitava ja osaava, paljon älykkäämmän oloinen kuin monet " reippaat" lapset. Mietin monesti (en ääneen kuitenkaan), että onko lasta huomioitu tarpeeksi, kun hän riehuu, tai että eikö kasvattamiseen ole kiinnitetty huomiota, kun hän kiljuu ja karkailee, tai että ovatko vanhemmat alkaneet suhtautua vauvaan/taaperoon kuin hän olisi jo isokin lapsi, eivätkä suhtaudu häneen vauvana, mikä hän vielä onkin. Lopulta kyllä uskon, että luonnekysymyshän se on.



Oma ujo poikani täyttää nyt 3v. Hän saa helposti ystäviä aikansa ujosteltuaan, kun lapset pitävät siitä, että hän ei töni eikä vie leluja kädestä ja osaa leikkiä jo kehittyneitä, rauhallisia leikkejä.



Minulla on, MFF, ystävä, joka puhuu kovaäänisesti ja on kova " hölöttämään" . Poikani sanoi, ettei tykkää hänestä eikä hänen lapsestaan, joka vie lelut, tönii, kiljuu jne. (on 11kk). Ystäväni tuntuu olevan ylpeä poikansa " reippaudesta" , kun ei YHTÄÄN kiellä poikaa riuhtomasta leluja toisilta vaan aina ihaillen mainostaa, kuinka vilpertti poika on. Minusta ei ole tosiaankaan lapsen syy, jos hän ei pidä jostain aikuisesta. Me aikuiset voisimme olla sen verran avarakatseisia, että kohtelisimme lapsia heidän luonteensa mukaan.



En minäkään pidä siitä, että minua kosketellaan tahtomattani (esim. raskausaikana mahan taputtelijat..), joten lapsellakin on oikeus närkästyä, jos joku tulee esim. nostamaan tuoliin ilman lapsen lupaa!



MFF, jos sinä toivot, että ystäväsi lapsi REIPASTUU, minä toivon, että itse muutut AIKUISEMMAKSI ja ymmärrät erilaisuuden ja osaat käyttäytyä tilanteeseen sopivalla tavalla. Muista, että ehkä ystäväsi pitää sinua/lastasi sellaisina, joiden täytyisi muuttua, ei omaa lastaan.

Vielä siis piti MFF:lle antaa vinkki sen sijaan, että toimisitte näin:



" jatkossa, että olemme kylässä äidillä ja jätämme tytön vaille huomiota ja istumme toisella puolella huonetta mahdollisimman hiljaa ja huomiota herättämättä"



Mitä jos yrittäisit opettaa lapsellesi esimerkilläsi, että maailma on täynnä erilaisia ihmisiä. Emme voi olettaa, että jokainen toimii kuten minä itse. Emmekäkä voi ajatella, että oma toimintatapa on aina paras. Opeta lapsesi arvostamaan erilaisuutta. Opeta hänelle, että myös lapsi, joka ei toimi juuri kuin hän, on myös arvokas.



Etkö tosiaan näe muuta kuin mustan ja valkoisen? Jos et voi remuta reippaan tytön kanssa tai halailla tai muuten käyttäytyä kovin tuttavallisesti, niin eikö mielestäsi jää muuta vaihtoehtoa kuin jättää tyttö kokonaan huomiotta ja istua hiljaa toisella puolella huonetta??

olen kyllä todella ylpeä tyttärestäni joka on rauhallinen ja kiltti. Ei riehu kun ollaan kylässä tai kaupungilla (ei kyllä kotonakaan), ei koskaan tarvitse etsiä kaupoista, pidellä kiinni ettei karkaa, pelätä että lähtisi vieraiden ihmisten matkaan tai menisi tonkimaan vieraiden kaappeja, juoksisi ravintolassa pöydästä toiseen tai edestakas pöydästä pois jne.



Olen myös sitä joskus miettinyt, että mikä on sellaisten vallattomien tottelemattomien lasten temperamentin osuus ja mikä kasvatuksen. Kyllähän meilläkin tukia vasten kävelevän kädet olivat koko ajan telkkarissa, mutta kun alusta asti sen kielsimme ja siirsimme pois lapsen jos ei uskonut, hän oppi, ettei sinne saa koskea. Mutta toisaalta minun ei ole koskaan tarvinnut sanoa, ettei vieraissa paikoissa mennä muiden kaappeja tonkimaan, koska vieraissa paikoissa ei juuri uskalla itsenäisesti tutustua eri huoneisiin. Isovanhemmilla on kysynyt, saako jonnekin laatikkoon katsoa, ja olenkin ohjannut hänet kysymään sitä isovanhemmilta itseltään. Heiltä on sitten saanut joko myöntävän tai kieltävän vastauksen. Mutta takuuvarmasti, jos olisi vilkas tapaus, olisin opettanut kyllä heti perussäännöt. Nyt on jotenkin päässyt aika helpollakin tietyissä jutuissa. Ja hän on mitä parhain esimerkki pikkusiskolle, joten siinäkin mielessä pääsee helpommalla. Pikkusisko kuitenkin matkii kaikessa isosiskoa, joten kun hän omaan hyvät tavat niin niistä onkin hyvä ottaa mallia :)

" Ihmiset ovat erilaisia, mutta alkaako tämä nyky-yhteiskunnassa vallitseva avoimien, sosiaalisten (ei välttämättä kuitenkaan sosiaalisia taitoja omaavia ) ja rohkeiden ihmisten ihannointi jo hiekkalaatikolta?"



Tuo oli kyllä erittäin osuvasti sanottu! Ehkä pieneltä ihmiseltä odotetaan liikoja. Ehkä tässäkin yhteiskunnassa odotetaan, että kaikki lapset ovat " reippaita" (inhoan sanaa yli kaiken), ulospäinsuuntuneita, kovaäänisiä ja pelottomia.



Poikamme ei pienenä juuri arkaillut tai vierastanut ihmisiä. Hän meni päiväkotiin hoitoon tasan 1-vuotiaana. Silloin ajattelin, että hänen tyyppisensä lapsen hoitoon meneminen on helpompaa. Ujous tai jonkinlainen varautuneisuus alkoi näkyä sitten myöhemmin. Tarhastakin kerrottiin, että poikamme on harkitsevainen eikä ryntää suinpäin kaiken maailman asioihin mukaan. Hän tarvitsee oman lämpenemisaikansa. Ehkä se on osaksi varautuneisuutta, ehkä osaksi jonkinlaista harkitsevaisuutta.



Kun joskus oman taloyhtiömme pihalla seuraan muita lapsia, voin sanoa, että olen iloinen, ettei oma poikani ole se, joka vaatii kaikkien ihmisten huomion, on suuna ja päänä joka tilanteessa ja joka ryntäilee ihan päättömästi kaikkiin tilanteisiin mukaan. Tosin senkin olen huomannut, että em. tavallakin käyttäytyvä lapsen käytöksen syynä voi olla vaikka vasta syntynyt sisarus tai muu huomion tarve. Ja sekin voi muuttua.



Nyt 3,5-vuotiaana poika voi vähän ujostella hänelle vieraiden ihmisten seuraa. No, se ei ole mikään yllätys, sillä lämpenen itsekin vieraassa seurueessa hitaasti enkä todella halua (yleensä) olla huomion keskipiste. Sama pätee pojan isään, joten mitenpä tuosta lapsesta tulisi sitten täysin erilaista.



Meillä poika on toistaiseksi ainoa lapsi. Hän saa sisaruksen joulukuussa, jos kaikki menee hyvin. On mielenkiintoista seurata, miten sisaruussuhde kehittyy, onko mustasukkaisuutta jne.



Poikamme muihin luonteenpiirteisiin kuuluu ainakin kotioloissa aikamoinen temperamenttisuus välillä. Pienenä hän ei osannut pitää puoliaan, jos joku vaikka nappasi lelun kädestä. Sittemmin hän on oppinut pitämään puoliaan, ehkä se on tarhankin ansiota. Edelleenkin väittäisin, että hän on kiltti ja hyvätapainen eikä kyllä ainakin minun nähden kiusaa pienempiään tai sen puoleen isompiakaan.



Käytöstavat hänellä ovat hyvin hallussa. Hän on kielellisesti lahjakas pikkumies, joka jaksaa keskittyä hänelle mieluisiin asioihin hyvin. Jossain määrin hän osaa ottaa huomioon myös muut lapset, ainakin ikätasonsa mukaisesti ja hän osoittaa myös empaattisuuden merkkejä.



Lopuksi vielä: mielestäni on todella törkeää, että lapsen ujoutta (tai mitään muitakaan luonteenpiirteitä) taivastellaan ja ihmetellään ääneen. Se ei osoita puhujalta mitään loistavia sosiaalisia taitoja tai lahjoja. Minulle itselleni ei ainakaan uppoa, miksi ihmeessä kaikkien lasten pitäisi olla samasta muotista valettuja.

hitaasti lämpenevä 1v5kk tyttö, joka alkoi vierastamaan jo 3 kk iässä ja välillä on vierastanut kaikkia ja välilä vain yksittäisiä henkilöitä. Hän vaatii aina uusissa paikoissa ja tilanteissa hetken äidin sylissä istumista ennen kuin rohkenee lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin. Tämä tuntuu olevan hirveän vaikea ymmärtää... Kuten monella muullakin vastaajalla, olen saanut kuulla kaikenlaisia kommentteja. " Oletko käynyt vauvan kanssa missään" on yksi " parhaimmista" . Monet kerrat on verenpaine noussut näistä kommenteista ja olen puolustellut kasvatustapojamme ja lapsemme arkuutta.



OStin myös tuon jonkun jo mainitseman Temperamentti kirjan - suosittelen. Myös tämän kirjan kirjoittaja ihmettelee sitä miksi ujous ja arkuus ovat niin negatiivisia asioita, miksi vain " reippautta" ja sosiaalisuutta aina kehutaan ja kannustetaan. Kun ujous kuitenkin on lapsen luonteenpiirre jota ei voi muuttaa. Eikä se ole mikään paha asia! Itsekin olin ujo lapsi ja ujo teini - ja silti elämässä ihan hienosti pärjännyt, joten en myöskään voi ymmärtää tällaista kulttuuria. Samaisessa kirjassa muuten kerrotaan myös että on olemassa kulttuureja jossa ujous on positiivinen asia kuten Japani. Jenkki kulttuuri taas täysi vastakohta.



Onneksi olen kuullut myös positiivisia asioita lapseni ujoudesta. Appeni sanoi että ennen vanhaan sanottiin sen olevan fiksun lapsen merkki jos hän osaa vierastaa (vastaus näille " meidän lapsi ei ole ikinä vierastanut" - äideille..). Psykologi ystäväni sanoi myös että enemmän pitäisi olla huolissaan jos lapsi ei vierasta. Onhan tämä kiintymisen puuttuminen esim. yksi autismin oire (kuten myös ylivilkkaus ja keskittymiskyvyn puute).



Tyttäremme on hitaasti lämpiävästä luonteestaan huolimatta vilkas ja " reipas" (tosiaankin ärsyttävä sana...) tutusssa ympäristössä. Pihan leikkipuistossakin muut äidit ihmettelevät lapsemme toimeliaisuutta. Mutta uusissa paikoissa tilanne on täysin toinen.



Myös meillä tyttö on oppinut aikaisin puhumaan. Vuoden ikäisenä sanavarasto oli jo kymmeniä sanoja, nyt puhetta tulee jo jatkuvalla syötöllä. Keskittymiskyvyssä ei ole moittimista ja hän on aina kohtelias muita lapsia kohtaan: ei vie leluja kädestä, ei töni tms.



Rölli05 kirjoitti tosi osuvasti näiden " reippaiden" lapsien käyttäytymisestä. Itsekin olen monet kerrat ihmetellyt millaiset kasvatustavat tällaisten huonosti käyttäytyvien riiviöiden vanhemmilla on... No ehkä se kuitenkin on vain luonne johon on vaikea ainakaan tässä iässä vielä puuttua.



Lapsemme on yhä kotihoidossa ja siitäkin olen saanut kommennteja: voisi tehdä tytöllenne hyvää mennä tarhaan... Itse uskon että tässä maailmassa pärjää ihan hyvin ilman että menee 1 vuotiaana tarhaan oppimaan sosiaalisuutta ja reippautta.. Ja muita lapsia näämme ihan tarpeeksi kerhoissa, puistossa, avoimessa päiväkodissa jne.

että varmaan jokainen jolla on useampi lapsi voi sanoa että osa lapsen käyttäytymisestä on kasvatuksesta kiinni mutta hyvin suuri osa on luonteesta kiinni. Meillä ainakin kolme hyvn eriluonteista lasta joita kaikkia on kasvatettu samalla periaatteella. Esikoinen oli juuri tuollainen hyvin rauhallinen. Ujo hän ei koskaan ole ollut mutta todella hyvin käyttäytyvä, hänen kanssaan oli aina ilo mennä joka paikkaan.



Vasta kakkosen kohdalla tajusin että ei se ollutkaan mun kasvatuksesta kiinni että esikoinen piti kädestä kiinni, ei juossut kaupoissa, teki melkeen aina niin kuin pyydettiin.



Toisaalta varmaan lapsen luonne pakostakin vaikuttaa miten häntä kohdellaan ja kasvatetaan. Luontaisesti rauhallista lasta on paljon helpompi kasvattaa ja opastaa koska siitä kasvatuksestaan saa heti hedelmää. Jos taas on sellanen villi tapaus niin tuntuu että ne kasvatuksen tulokset toivottavasti näkyy joskus aikuisiällä...



No, muuten en nyt ketjua kommentoi.

niin, mutta vaikka meillä pienet ihailevat kovasti isompia niin ei se silti kaikessa näy...

En tosiaan tarkoittanut, että " näin se varmana menee, huhhuh, pääsempä helpolla" , mutta olen iloinen, että esikoinen on hyvänä mallina pikkusiskolleen. Luonteistahan se kaikki on kiinni. Jotkut syntyvät arkoina, jotkut rohkeina. Meilläkin toinen lapsi on (ainakin vielä ½ vuotiaana) täysin vierastamaton tapaus ja varmasti joudumme käymään erilaisia asioita hänen kasvatuksessaan läpi jos osoittautuu kovinkin erilaiseksi luonteeltaan kuin isosiskonsa. Mutta sehän on vain rikkaus, että on erilaisia persoonia perheessä ja maailmassa. Mutta yhtä kaikki: samaan lopputulokseen tähtäämme kuitenkin jokaisen lapsen kasvatuksessa, keinot ja sen viemä aika voi vain olla erilainen, mutta lopputulos toivottavasti sama. Tarkoitan siis oikeita ja hyviä tapoja jne. Eihän persoonallisuutta mihinkään muuta.

Eivät tuntuneen olleen mitenkään pysyviä meillä nämä 1,5-2v osalla olleet rohkeus/ujous. Eli niistä en olisi kovinkaan huolissani. Luonne ja temperamentti tuntuu olevan eri asia, joka sekin kyllä näyttäisi hieman hioutuvan, mutta pysyvän paremmin stabiilina.



Ensimmäinen lapsi on jo koulussa, menee rohkeasti uusiin tilanteisiin (esim. kesällä Muumimaailmassa halusi olla lasten näytelmässä ja viittaili heti ensimmäisenä mukaan). Silti hänellä oli juuri alle 2v todella paha vierastamis/ujouskausi, kun kyliin ei päästy sisälle huutamatta. Kyllä sitä jokunen ihminen ihmetteli aikanaan. Samanen poika ei vauvana ollut mitenkään erityisen ujo ja 3-4v välillä reipastui/rohkaistui paljon. Luonteeltaan poika on helppo ja kiltti, mutta kuitenkin hyvin eloisa ja liikkuvainen, sekä sosiaalinen (ollut ehkä hitusen liiankin mukava kaveripiirissä, mutta oppinut tiukemmaksi). Oppimisessa poika on ollut suht keskivertoa ja keskittymiskyky on enemmän liikkumiseen, kuin mihinkään paikalla olevaan.



Kakkonen oli vauvana enemmän arempi, mutta tuossa veljensä pahimmassa iässä 2v paikkeilla paljon rohkeampi. Mutta siihen ikään kun veli rohkaistui 3-4v tämä tyttö oli ujo. Nyt pian 5v tyttö on hitaasti lämpiävä, hitusen ujohko, mutta ei mitenkään pahimmasta päästä. Ensimmäisenä ei mene mihinkään paikkaan, mutta toisten mukana menee reippaasti. Tyttö on luonteeltaan todella vänkä/tiukka/peräänantamaton (kaveripiirissä ei varmasti kukaan kävele yli), mutta rauhallinen ja taidoiltaan edellä ikäisiään (eskaritehtävät, kirjaimet yms. sujuu n.1,5-2v etuajassa, luistelu, ilman apupyöriä ajo, kiipeily yms. motoriset taidot ovat olleet jo pitkään hallussa). Samainen tyttö oppi puhumaan jo selkeästi artikuloiden reilusti alle 2v, kun isoveli oppi puhumaan aikasen myöhään. Eli aika erilaisia nuo sisarukset meillä ovat. Meillä se vilkkaampi lapsi on kiltimpi, kun ujompi taas on kovempi- eli joskus näinkin päin. Tosin ovat myös eri sukupuolta.



Kolmonen on sitten vasta 1,5v ja vielä en osaa ihan sanoa juuta enkä jaata mitä tytöstä tulee. Näyttäisi että olisi edellisten välimuoto melkein kaikessa. Mutta iän myötä moni asia muuttuu ja saa nähdä osuuko veikkaukset oikeaan.





Ei meillä siis ole pystynyt vielä pienestä lapsesta sanomaan onko myöhemmin ujo/varautunut vai ei. Se tosin on näkynyt paremmin kuinka nopeasti suuttuu ja kuinka periksiantamaton on (eli kai sitä mainittua temperamenttia). Joskus olen miettinyt omaa vaikutustani tähän lasteni ujouteen/reippauteen ja varmasti se vaikuttaa. Se miten suhtaudun ja miten paljon lasta viedään eri tilanteisiin ja varmasti sekin on vaikuttanut onko lapset hoidossa (meillä kotihoidettuja). Tiedän ja huomaan suhtautuvani kaikkiin lapsiini erilailla oman luonteeni ja heidän toimintapojensa vuoksi, en todellakaan kasvata kaikkia täsmälleen samalla lailla. Tietenkin sitä toivoisi lapsistaan reippaita, mutta siinäkin on rajansa. En itse jaksa ihan älytöntä suuna-päänä jokapaikassa olevaa lasta tai koulussa vastaava ominaisuus ei ole ihan toivottavimmasta päästä. Jossain tilanteissa on taas ihan fiksua seurata sivusta, eikä olla ensimmäisenä tulilinjalla (kuten kaveriporukan riidoissa). Tuntuu siis että kultainen keskitie olisi kuitenkin paras.

mutta jos nyt vielä Mikaelalle...



Olen kanssasi samaa mieltä, eli itse yritän ja toivon että jokainen muukin yrittää opettaa lapsille hyviä tapoja ja sen, että hyväksytään ja yritetään tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa =)



Tuli juuri mielen kun hyvällä kaverillani on kaksi tyttöä, esikoinen on hyvin ujo ja hiljainenkin, häntä itketti aina kun oli uusi paikka tai uusia ihmisiä. Äitinsä oli myös enemmän tätä sorttia, vaikka ei se tietenkään itkenyt enää kun oli uusia ihmisiä =))) Mutta tämä pari vuotta nuorempi kuopus on aivan toista maata, hän on melkeen liiankin sosiaalinen eli juoksee kaikkialla vieraiden luo, juttelee ja hölisee kamalasti ja on positiivisesti hyvin villi. Sitä aina miettii että mistä nuo kaikki piirteet tulevat kun vanhemmat on ihan eri tyyppisiä kuin lapsi.

Olisin muuten itse tehnyt vastaavan aloituksen tänään mutta ilokseni joku oli jo aloittanut keskustelun tästä aiheesta!



Meillä siis 1,5-vuotias tyttö ja TODELLA ujo ja arka. Alkoi vierastaa myöhään, vasta vajaa vuoteisena mutta kun vierastaminen alkoi, se tuli kerralla pahana ja yhä tuntuu vain pahenevan. Tai en tiedä, onko se enää vierastamista, ehkä ujous olisi oikeampi sana.



Me ei päästä ilman huutoa pikkukauppoihin (kännykkäkaupat, matkatoimistot, pikkukahvilat) eikä kyläpaikkoihin sisälle. Tyttö huutaa ja osoittaa autoa, rattaita, mikä milloinkin mukana, että mennään pois! Myöskään kerhot ja muskarit eivät ole onnistuneet, olemme häirinneet vain muita, sillä tyttö huutaa kovaäänisesti eikä siihen auta muu kuin paikalta poistuminen.. Viime aikoina olen kiertänytkin noita tilanteita, rasittavaa itselle ihmisten ihmettelyn ja jopa paheksunnan takia. Mummo kyläilee meillä usein ja tunteja kerrallaan, siis vähintään kerran viikossa. Joka kerta tyttö huutaa kuin hengenhädässä kun mummo ilmestyy näkyviin. Vaikka LUULISI tuon jo olevan tuttu, hoitaakin tyttöä tarvittaessa! Muita sukulaisia, varsinkin miespuolisia tyttö ihan pelkää.



Muiden lasten parissa tyttömme viihtyy, jos eivät ole kovin meluavia tai riehujatyyppisiä. Osaa jopa lohduttaa muita ja ojentaa ihan oma-aloitteisesti lelujaan muille hiekkalaatikolla. Hämmästyin itsekin tuon ensimmäistä kertaa nähdessäni. Pakenee meluavia lapsia, säikähtää, jos joku juoksee äkkiä kohti.



Tyttö on helppoakin helpompi nykyään kotioloissa, hirveän kiltti ja rauhallinen, iloinen, veikeä, kiinnostunut kirjoista ja osoittelee jo kirjaimia.



Minä olen yrittänyt muovata itselleni niin vahvan, positiivisen mielipiteen ujoudesta, että osaisin vastata sukulaisten ja tuttavien törkeisiin kommentteihin mutta kyllä välillä väsyttää ja toivoisi, että kunpa ei edes huutaisi ihmisten ilmoilla. Siltikin, tyttömme on ainutlaatuinen ja saa olla juuri niinkuin on. Minäkin olen lukuisat kerrat saanut puolustella, että kyllähän me liikutaan ihmisten ilmoilla mutta tiukassa elää käsitys, että kasvatuksen tulosta tuo kaikki on..



Hoidan tytärtä kotona, sillä pikkukakkosta odotan enkä toisaalta kyllä veisi tyttöä hoitoon vielä missään tapauksessa.