Yksivuotias viikoksi eroon vanhemmista-seuraukset

Se on sama kuin jos ap:n ukko yhtäkkiä vaan häipyisi viikoksi, ilmoittamatta mitään mihin menee ja milloin tulee takaisin, jos tulee. Yksivuotiaalle voi nimittäin selittää vaikka miten perusteellisesti että äiti lähtee Turkkiin lomalle ja tulee viikon päästä takaisin, eikä sillä ole ainoatakaan noista käsitteistä päässä. Ei Turkkia, ei lomaa, ei takaisin  paluuta. Eli toisin sanoen ihminen vain katoaa elämästä. Ap:n ukkokin tulee takaisin, sitten pyydellään anteeksi ja annetaan, mutta onko kaikki täysin kuten ennen? I doubt it. Sitten kun tulee jokin elämän kriisitilanne tai stressitilanne myöhemmin, ja juttu palaa kummittelemaan with vengance.

[quote author="Vierailija" time="23.09.2014 klo 23:42"]Hei! Miten persoonan kehitys muokkautuu, jos lapsi on yksivuotiaana viikon erossa vanhemmistaan? Olettaen, että lapsi on hoidossa jollain muulla turvallisella aikuisella, jonka hän tuntee hyvin? Miten vakavasti tämmöinen "hylkäämiskokemus" voi vaikuttaa persoonan kehitykseen? Voiko yksi viikko tuossa iässä vaikuttaa suoraan aikuisiän epävakauteen?
[/quote]voi

[quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 09:33"]

[quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 09:03"][quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 08:09"]Miksi jonkun pitäisi jättää lapsi viikoksi jollei ole sairaalassa koomassa? [/quote] Ööö...lomamatka akkuja lataamaan? Jos on kymmeniä vuosia käyty aina viikon parin lomalla niin miksi se pitäisi lopettaa lapsen tultua taloon? Ei ihmisen tarvitse muuttaa itseään lisäännyttyään ja kyllä se on niin että suurimmaksi osaksi lapsi menee aikuisen ehdoilla eikä toistepäin. Teilläkö lapsi määrää siellä tahdin? Sanoo että äiti en halua mennä yökylään ja äiti sanoo ettei tarvi jos ei halua?? [/quote] Tämän on pakko olla provo, mutta vastaan silti. Ihan oikeasti jotkut pakottavat lapsensa yökylään? Lapsia on tosi eri luonteisia, mutta yökyläily on kohdallaan vasta silloin, kun lapsi osaa sinne itse innoissaan haluta. Pakottamalla ei synny mitään hyvää. Esimerkiksi oma kaksivuotiaani ei yökyläilystä nauttisi, itkisi paniikissa koko illan ja yölläkin aina, kun heräisi. Sen sijaan kaverini kolmevuotias on käynyt monesti mummolassa yökylässä. Pyytää sinne itse ja on äärettömän innoissaan. Se, että lapsi on yökylässä "reipas ja kaikki menee hyvin", ei kerro vielä mitään. Ei myöskään se, että hänestä on tullut vaikkapa reipas, urheileva nuori, joka hoitaa reippaasti asiansa ja käy harrastusleireillä. Hylkäämiskokemuksen seuraukset näkyvät vasta aikuisena, usein parisuhteessa ja omien lasten synnyttyä. Ihminen voi olla ulospäin menestyvä, pärjäävä, osaava ja kaikinpuolin "kunnollinen". Silti sisimmässä voi olla suuriakin arpia ja hän saattaa kokea ahdistusta pienistä asioista, olla mustasukkainen, kokea lähtemisen/eron ainoaksi ratkaisuksi riitoihin jne.

[/quote]

Mut jätettiin 6-vuotiaana hoitoon 2 viikoksi sukulaisille, sellaisille, joita olin tavannut kai pari kertaa aiemmin. Vanhemmat lähtivät niin, että minä en edes tiennyt heidän lähtevän. En muista, että olisin reagoinut mitenkään siinä vaiheessa, kun tajusin, että olivat häipyneet. Viihdyin hoitopaikassa, se oli maalla ja sain leikkiä elukoiden kanssa. Välillä äiti soitti minulle ja ihmelttelin , että "miksi se soittelee".

Olin tuossa vaiheessa elämääni ollut jo vauvana hylättynä useamman pätkän. Se näkyi niin, etten ollut edes 6-vuotiaana vanhempiini niin kiintynyt, että olisin osannut heidän lähtöään ikävöidä millään tavalla. Ulospäin näytin siis harvinaisen reippaalta tytöltä. Tämän yleisen viileyden ja sopeutuvuuden rinnalla onkin sitten koko ikäni kulkenut ylireagointi tilanteissa, joiden luonnetta en osaa selittää itsekään.

Jos vanhemmiltani olisi kysytty, millainen lapsi olin, niin vastaus olisi ollut "vaivaton, iloinen, itsenäinen." Niin olinkin, mutta myös paljon sellaista ikävää, mistä heillä ei näytä olevan mitään tietoa. Kuten joku tuossa sanoikin, varsinkin parisuhteissa henkinen tasapaino testataan. Juu, ei ole parisuhteet mulla oikein onnistuneet, eivät koskaan.

En usko, että yhdestä viikosta kenenkään elämä suistuu lopullisesti raiteiltaan. Toistuvat kokemukset hylkäyksestä on eri juttu. Ne vaikuttavat perusturvallisuuden tunteeseen ja voivat aiheuttaa aikuisuuteen asti ulottuvia seurauksia. Mutta siis se, että on viikon mummolassa vaikka vanhempien sairauden takia, ei todellakaan  tee lapsesta läheisriippuvaista ja ahdistunutta aikuisena. 

[quote author="Vierailija" time="23.09.2014 klo 23:42"]Hei! Miten persoonan kehitys muokkautuu, jos lapsi on yksivuotiaana viikon erossa vanhemmistaan? Olettaen, että lapsi on hoidossa jollain muulla turvallisella aikuisella, jonka hän tuntee hyvin? Miten vakavasti tämmöinen "hylkäämiskokemus" voi vaikuttaa persoonan kehitykseen? Voiko yksi viikko tuossa iässä vaikuttaa suoraan aikuisiän epävakauteen?
[/quote]ei

[quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 10:06"][quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 09:03"][quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 08:09"]Miksi jonkun pitäisi jättää lapsi viikoksi jollei ole sairaalassa koomassa?
[/quote]

Ööö...lomamatka akkuja lataamaan? Jos on kymmeniä vuosia käyty aina viikon parin lomalla niin miksi se pitäisi lopettaa lapsen tultua taloon? Ei ihmisen tarvitse muuttaa itseään lisäännyttyään ja kyllä se on niin että suurimmaksi osaksi lapsi menee aikuisen ehdoilla eikä toistepäin. Teilläkö lapsi määrää siellä tahdin? Sanoo että äiti en halua mennä yökylään ja äiti sanoo ettei tarvi jos ei halua??
[/quote]

Ensinnäkin miksei lapsi pääse mukaan sille lomalle? Jos ei ole valmis tekemään joitain muutoksia elämässään kun on tehnyt lapsia niin ei niitä lapsia silloin pidä tehdä. Tämä ei tarkoita että eletään lapsen sanelemilla ehdoilla vaan että otetaan lapsi huomioon, se ei ole mikään lemmikkieläin! Rakennatte lapsen lapsuutta siinä, miltä sinusta olisi tuntunut jos aina kun tapahtuu jotain arjesta poikkeavaa niin sinut olisi työnnetty hoitoon! Vai työnnettiinkö, kun sinulta ei tuota empatiakykyä löydy?
[/quote]Joskus tarvii kahdenkeskistäkin aikaa;)

[quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 09:42"]

Argh..ei ihmisen elämästä voi vetää noin suoria yhtäläisyysviivoja :( Kun lapsena näin niin nyt aikuisena nämä kaikki johtuvat tästä.  

[/quote]  Juuri näin. Ja toisaalta vanhemmat eivät yleensä saa edes koskaan näistä tietää. En minä ja tuttuni ole ikinä kertoneet vanhemmillemme, mitä oikeasti ajattelemme ja millaisia muistoja esim. hoitopaikoista on. Lapset suojelevat vanhempiaan ja eivät kerro kaikkea. Pedofiilikin saa rauhassa käyttää lasta hyväkseen, eivätkä vanhemmat saa ikinä tietää. Kehuvat vain, että hyvä tyttö tästä meidän Marjasta tuli, vaikka oli paljon isoisällään hoidossa. Niin reipas ja menestyvä.

Yleensä näitä hylkäämiskokemuksia aletaan tunnistamaan vasta jossain 40-50 kriisissä. Tuskinpa siinä vaiheessa kukaan menee sanomaan vanhoille vanhemmilleen, että siksi minulla on vaikeuksia, kun te jätitte minut yksin.

[quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 10:22"]

Monet eroavatkin helposti, olen huomannut että parit jotka matkustelevat ja ottavat kahdenkeskistä aikaa.Eivät eroa niin helposti. Monet polttavat itsensä loppuun kun eivät vie lapsia hoitoon. Parisuhdekin vaatii hoitoa. Sit erotaan ja masennutaan. Miten lapsen käy?

[/quote]  Minusta on kyllä toisinpäin. Tuntemani pitkäaikaiset liitot ovat perustuneet siihen, että ollaan perhe. Ei siivuelämää. Nyt aikaa parisuhteelle, nyt laatuaikaa lapselle, nyt omaa aikaa jne...Kun on ymmärretty kokonaisuus perhe ja se perhe ei ole rasitus niin, että lapsista pitää päästä mahdollisimman paljon eroon, kestää liittokin. Mutta tämä ehkä tapahtuu jo valintavaiheessa. Jos valitsee puolison, joka haluaa lapsen kulissiksi, mutta ei elää lapsen kanssa, niin sitten ei mikään parisuhdeloma, mutta ei kotielämäkään pelasta tuhoontuomittua parisuhdetta.

[quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 10:23"]

Se on sama kuin jos ap:n ukko yhtäkkiä vaan häipyisi viikoksi, ilmoittamatta mitään mihin menee ja milloin tulee takaisin, jos tulee. Yksivuotiaalle voi nimittäin selittää vaikka miten perusteellisesti että äiti lähtee Turkkiin lomalle ja tulee viikon päästä takaisin, eikä sillä ole ainoatakaan noista käsitteistä päässä. Ei Turkkia, ei lomaa, ei takaisin  paluuta. Eli toisin sanoen ihminen vain katoaa elämästä. Ap:n ukkokin tulee takaisin, sitten pyydellään anteeksi ja annetaan, mutta onko kaikki täysin kuten ennen? I doubt it. Sitten kun tulee jokin elämän kriisitilanne tai stressitilanne myöhemmin, ja juttu palaa kummittelemaan with vengance.

[/quote]

Olipa harvinaisen hyvin sanottu!

[quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 10:39"]

Yleensä näitä hylkäämiskokemuksia aletaan tunnistamaan vasta jossain 40-50 kriisissä. Tuskinpa siinä vaiheessa kukaan menee sanomaan vanhoille vanhemmilleen, että siksi minulla on vaikeuksia, kun te jätitte minut yksin.

[/quote]

Joo, tyylillisesti nelikymppisenä on sellainen totuuden hetki että joko ne elämää rankasti haittaavat jutut selvitetään tai sitten alkaa tosi alamäki. Joka tapauksessa turha siinä vaiheessa on mennä enää vanhuksille mitään selittämään, se on ollutta ja mennyttä ja yrityksestä seuraa vain huonoja asioita.

[quote author="Vierailija" time="23.09.2014 klo 23:42"]Hei! Miten persoonan kehitys muokkautuu, jos lapsi on yksivuotiaana viikon erossa vanhemmistaan? Olettaen, että lapsi on hoidossa jollain muulla turvallisella aikuisella, jonka hän tuntee hyvin? Miten vakavasti tämmöinen "hylkäämiskokemus" voi vaikuttaa persoonan kehitykseen? Voiko yksi viikko tuossa iässä vaikuttaa suoraan aikuisiän epävakauteen?
[/quote]haloo järkeä

[quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 09:38"]

Mieheni laitettiin ympärivuorokauden toimivaan päiväkotiin alle vuoden ikäisenä, äitinsä oli yksinhuoltaja. Äitinsä mukaan oli hoidossa reipas ja tykkäsi kovasti yhdestä hoitajasta. Äitinsä mukaan tuo ratkaisu oli siis oikein hyvä ja mieheni parhaaksi. Nyt aikuisena mieheni on työssään menestynyt, hyväpalkkainen, johtaa isoja projekteja ja ottaa vastuuta. Olemme naimisissa, meillä on kaksi lasta ja ulkoiset puitteet kunnossa. Vieraille mies esittää aina kaiken olevan täydellisesti. Kotiarjessa hän on sen sijaan hyvin anteeksiantamaton, pienistäkin virheistä rankaiseva ja sellainen, että jokaisen on tultava toimeen omillaan, toisia ei auteta. Yksin on pärjättävä ja jos teet vahingossa virheitä, niin nehän muistat todella kauan ja niistä maksat - tuo on asenne.

[/quote]

Ja tämä kaikki johtuu päiväkodista.  Ajatella.

Mun mielestä kukaan ei voi lapsensa puolesta sanoa että hyvä tuli. Te ette ihan oikeasti voi tietää, mitä parisuhteessa tapahtuu tai välttämättä puolisokaan ei tiedä mitä toisen pään sisällä tapahtuu. Usein ilmenee sairaalloisena mustasukkaisuutena, ripustautumisena, pelkää aiheetta jatkuvasti että toinen lähtee, kuvittelee kaiken tarkoittavan hylkäämistä.

[quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 10:41"]

[quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 10:22"]

Monet eroavatkin helposti, olen huomannut että parit jotka matkustelevat ja ottavat kahdenkeskistä aikaa.Eivät eroa niin helposti. Monet polttavat itsensä loppuun kun eivät vie lapsia hoitoon. Parisuhdekin vaatii hoitoa. Sit erotaan ja masennutaan. Miten lapsen käy?

[/quote]  Minusta on kyllä toisinpäin. Tuntemani pitkäaikaiset liitot ovat perustuneet siihen, että ollaan perhe. Ei siivuelämää. Nyt aikaa parisuhteelle, nyt laatuaikaa lapselle, nyt omaa aikaa jne...Kun on ymmärretty kokonaisuus perhe ja se perhe ei ole rasitus niin, että lapsista pitää päästä mahdollisimman paljon eroon, kestää liittokin. Mutta tämä ehkä tapahtuu jo valintavaiheessa. Jos valitsee puolison, joka haluaa lapsen kulissiksi, mutta ei elää lapsen kanssa, niin sitten ei mikään parisuhdeloma, mutta ei kotielämäkään pelasta tuhoontuomittua parisuhdetta.

[/quote]

Meillä on pitkä suhde takana. Lapset näki sisarruksen onnettomuuden joka johti kuolemaan. Mies tekee reissutyötä ja lähtee pian kuukaudeksi työmatkalle. Onko lapset normaaleja? Mitä heidän traumaattinen elämä onkaan ihan jokaisella yksilöllä?

OIisi kiva jos joku tähän nyt vastaa! Teillä kun näyttää olevan vastaus..

Meillä lapset harrastaa ja käy koulua. Niin miten traumaattinen elämä nyt vaivaa heitä?

Jotkut kakarat nyt ovat vain lellitympiä ja kitiseviä. Jos vanhemmat ottaa vain lasin viiniä, heti kiukutellaan, että lapsinen lapsuus ja on niiiiiiiiiin kamalasti traumoja. Saati, että vanhemmat haluaa joskus omaa aikaa. Voi voi, kun on vässykän elämä heti pilalla ja mamman ja papan syytä. Jotkut nyt vain keksii itselleen traumoja ja tykkää syyllistää vanhempiaan ja siten luistaa vastuusta omasta elämästään.

[quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 10:45"]

[quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 10:39"]

Yleensä näitä hylkäämiskokemuksia aletaan tunnistamaan vasta jossain 40-50 kriisissä. Tuskinpa siinä vaiheessa kukaan menee sanomaan vanhoille vanhemmilleen, että siksi minulla on vaikeuksia, kun te jätitte minut yksin.

[/quote]

Joo, tyylillisesti nelikymppisenä on sellainen totuuden hetki että joko ne elämää rankasti haittaavat jutut selvitetään tai sitten alkaa tosi alamäki. Joka tapauksessa turha siinä vaiheessa on mennä enää vanhuksille mitään selittämään, se on ollutta ja mennyttä ja yrityksestä seuraa vain huonoja asioita.

[/quote]

Sanokaa nyt seuraavaksi että sitten kuolinvuoteella viimeistään kaikki traumat nousevat pintaan, mukaan lukien se kun on ollut elämässään yhden viikon mummolassa hoidossa. Minun äitini oli kotona ja aikaa ja tarmoa oli kytätä jatkuvasti aivan kaikkea, valvomisesta, nukkumaan menosta, ystävistä päiväkirjojen ja kirjeiden lukemiseen saakka. Välillä vähäteltiin ja lytättiin ja pidettiin viikkojen mykkäkoulua, kun perheenjäsenet kehtasivat olla eri mieltä. Mieheni oli kesät sisaruksineen mummolassa, kun vanhemmat olivat töissä tai kiersivät Eurooppaa autolla. Meistä kahdesta mieheni on paljon selväpäisempi.

[quote author="Vierailija" time="24.09.2014 klo 10:08"]

Huh. Oikeasti. Jos lapsi on viikon hoidossa ei jää traumoja. Jos muuten kotona rakastavat vanhemmat. On äitejä jotka ei ikinä vie lapsia hoitoon. Mutta ovat kotona tylyjä ja ei läsnä lapselle. Pääasia vaan et ei vie hoitoon. Miehellä entisestä liitosta lapsi, kun erosivat ja lapsi ol 2 v. Oikeus määräsi että lapsi on 2 viikkoa äidillä ja 2 viikkoa isällä. Näin kunnes menee kouluun. Lapsi ei kahtena viikkona nähnyt äitiä ollenkaan. Koska äiti asui monen sadan kilometrin päässä. Äidin tapaamisella ei taas nähnyt isää. Niin huonoja oltavia lapsilla maailmalla. Jos muuten hyvät oltavat ei se yksi viikko mitään tee. Maalaisjärkeä.

[/quote]

Voin kertoa että todennnäköisesti tälläisellä lapsella ei ole hyvä olla ja jättää jälkensä. Et ehkä tiedä mitä kapsen sisällä tapahtuu. Itse itkin aina salaa peiton alla kun oli isää ikävä, isän luona itkin äitiä. Myös sisarukset itkivät ja joskus itkettiin yhdessä, meillä oli onneksi toisemme joka piti perusturvallisuuden tunteen joten kuten. En ymmärrä miten voit vähätellä tälläistä jatkuvaa ahdistusta mitä jotkut kokevat. Olimme toki myös iloisia, mutta ikävän lisäksi koimme syyllisyyttä tunteistamme ja esitimme reipasta.

Uskon vahvasti, että voi. Minulla on omakohtaista kokemusta tosin vasta kaksivuotiaana erossa olemisesta. Koin, että minut oli petetty, en luottanut enää koskaan täysillä jättäjääni. Aloin tykkäämään enemmän toisesta vanhemmastani. Myös aikuisena näin.

Omia lapsiani en tästä syystä olekaan jättänyt tuon ikäisenä viikokosi hoitoon. 5 v oli mummillaan neljä yötä, mutta hänelle annettiin mahdollisuus tulla kotiin aikaisemminkin. Puhuimme joka päivä puhelimessa ja lapsi viihtyi sen neljä päivää. Kotiin palattuaan hän vaikutti entistä vanhemmalta. Meni hetki päästä taas lähelle, mutta en usko, että jäi pysyvää vauriota, koska sai päättää vierailun keston itse. Sanoi, että oli tullut ikävä.

Ihmisevät ovat erilaisia. Vaikka on perhe, parisuhdetta tarvii myös hoitaa. Arki voi olla joskus rankkaa ja haastavaa lasten kanssa. Myös aikuisten loma ilman lapsia voi olla tarpeen. Onhan äidinkin oikeus elää lapsen jälkeen, lasta voi rakastaa kuitenkin, vaikka välillä irtaantuu. Onhan se loma välillä ilman lapsia ihan oikeaa lomaa. Eihän opiskeleva ja töissä käyvä äitikään näe paljo lapsia. Mut matkalle ei voi lähteä. Jokainen tavallaan.

Mun lapsi oli 8kk iässä yksin sairaalassa yöt (vietin tietysti päivät sen kanssa siellä) 10 vuorokautta. Sen jälkeen ei jäänyt mitään kummallisia perään itkemisiä.

Mutta kun lapsi sai reilu 2 vuotiaana bakteerin vereen ja epäilivät että saattaisi mennä aivokalvon tulehdukseksi niin osastolla olimme 3 vuorokautta. Olin yh ja lähdin sairaalasta kotiin nukkumaan aina kun lapsi oli nukahtanut yöunille ja kerkesin takaisin aamulla ennenkuin heräsi. Mutta ne päikkärit. Kun nukahti lähdin syömään ja joka kerta oli ehtinyt herätä yksin siellä ennenkuin tulin takaisin. Tästä jäi muutamaksi viikoksi varsinkin päiväkotiin sellainen ongelma ettei meinannut rauhoittua päikkäreille vaan nousi monta kertaa varmistamaan että joku on varmasti paikalla. Mutta se meni aika pian ohi. 

Luulen että jos lapsen perusturvallisuus on kunnossa ja rutiinit kunnossa ja pystyy normaalisti kotioloissa luottamaan siihen että mitään järkyttävää ei tapahtu voi lapsi selvitä tuollaisesta hyvinkin.

Nyt poika on iloinen reipas 11-vuotias, sosiaalinen ja kavereita riittää, ei jännitä mitään tilanteita ja ramppaa yökylässä mummolassa ja kavereilla, tehnyt pari vuotta bussimatkoja 400 km:n päähän mummolaan yksin yms.