Lue keskustelun säännöt.
Yksinäisyys parisuhteessa?
Kommentit (30)
Minä myös ilmottaudun joukkoon. Eikä mies varmaan edes tajua sitä, enkä tiedä mistä rautalangasta sen vääntäisin. Haluaisin kumppanin, jonka kanssa voi tehdä asioita yhdessä. Miehelle riittää, että on yhteinen koti, jonne voi töiden jälkeen tulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
3 kymppinen kirjoitti:
Parin vuoden parisuhde ja tunnen itseni yksinäiseksi. Onko olemassa parisuhdetta, missä molemmat arvostaa kotia ja yhteistä aikaa? Tuntuu, että suhteeni on jotenkin häilyvä. Olemme molemmat jo aikuisia ja tarkoitus olisi muuttaa yhteen. Sisimmässäni koen, ettei puoliso rakasta minua. Eikä hän ole sitä ikinä sanonutkaan.
Antakaa toivoa jollakin tavalla.
Löydät parempaa, sellaisen kuuman rakkauden, joka potkaisee kerrasta jalat alta ♡
Niinhän sitä luulis, kuuma rakkaus osuu kohdalle vain muutaman kerran ihmiselämän aikana ja silloinkin todnäk kariutuu syystä taikka toisesta. Katteeton lupaus siis!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3 kymppinen kirjoitti:
Parin vuoden parisuhde ja tunnen itseni yksinäiseksi. Onko olemassa parisuhdetta, missä molemmat arvostaa kotia ja yhteistä aikaa? Tuntuu, että suhteeni on jotenkin häilyvä. Olemme molemmat jo aikuisia ja tarkoitus olisi muuttaa yhteen. Sisimmässäni koen, ettei puoliso rakasta minua. Eikä hän ole sitä ikinä sanonutkaan.
Antakaa toivoa jollakin tavalla.
Löydät parempaa, sellaisen kuuman rakkauden, joka potkaisee kerrasta jalat alta ♡
Niinhän sitä luulis, kuuma rakkaus osuu kohdalle vain muutaman kerran ihmiselämän aikana ja silloinkin todnäk kariutuu syystä taikka toisesta. Katteeton lupaus siis!
Niinpä. Tämä minun kuuma rakkaus on juuri se, jonka kanssa olen nyt yksinäinen. Alun intohimo ei pitkälle kanna, jos ei ole mitään muuta.
Täälläkin, yksin avioliitossa. Mies elää ”poikamieselämää” avioliiton sisällä ja ulkona. Muut ihmiset törkeintä, heille riittää aina aikaa, keskusteltavaa…
vaimo on kuin akamvirkaa hoitava kulissi.
Vierailija kirjoitti:
Täyttämällä omaa elämääsi uusilla asioilla, ystävillä, jolloin et koe oloasi yksinäiseksi. Yleensä omat harrastukset ja ystäväpiiri tuottavat niin paljon iloa sekä mielenrauhaa, että näet kumppanisi sen myötä uusin silmin. Joskus se voi olla hyvä, joskus ei.
Miten niitä uusia ystäviä hankitaan, ei kovin helppo homma aikuisena?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin yksinäinen parisuhteessa. Puolisossa on paljon hyvää, mutta emme tee yhdessä kovinkaan paljon. Ystäviä muutama, tapaamme harvakseltaan ja melkein aina minun aloitteesta. Tiedän, että puoliso ja ystäväni pitävät minusta, mutta heillä on vain niin paljon muutakin tekemistä. Täytyy kai rohkaistua ja aloittaa joku uusi harrastus.
Uudessa harrastuksessakin saattaa harmittaa se, että sekin pitää tehä yksin. Vaikka viihtyisikin yksinkin niin olisi kiva tehdä asioita jonkun kanssa enemmän. Lapselliset ystävätkin unohtaa lapsettomat ystävät ja viettää aikaa vain muiden lapsiperheiden kanssa.
Minua myös vaivaa epämääräinen yksinäisyyden tunne parisuhteessa. Vietetään kyllä paljon aikaa yhdessä ja moni asia on hyvin. Jotain vaan puuttuu, sellainen yhteenkuuluvuuden tunne. Ei juurikaan puhuta tulevaisuudesta, tuntuu ettei olla menossa mitään kohti, kunhan ollaan vaan. En tarkoita naimisiinmenoa mutta jotakin. Tuntuu, että olen päätösten kanssa ihan yksin, mies kyllä kuuntelee muttei ota kantaa mieltä askarruttaviin asioihin mitä elämässä joskus kaikilla on. Vaikea selittää. Mutta tuntuu että lopulta olen yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Melkein parikymmentä vuotta vierähti yksin parisuhteessa. Nyt sinkkuna olen yksin, mutta en todellakaan samalla tavalla yksinäinen.
Sanokaa mitä sanotte, mutta ei parisuhteessa toimi jos toinen on jatkuvasti vastarannan kiiski puolison toiveille yhteisestä ajasta. Ei se tarkoita sitä että puolison pitää toteuttaa jokainen toive tai ettei parisuhteessa olevalla saisi olla omia kavereita. Mutta jos ne kaverit menee jatkuvasti sen oman kumppanin ohi, eli puoliso seurustelee mieluummin kavereidensa kuin kumppaninsa kanssa, niin silloin on kyllä ihan aiheellista olla surullinen asiasta.
Sama. Henkistä tämä yksinäisyys. Koen itseni yksinäiseksi, vaikka olisin puolisoni seurassa. Olemme vain vuosien varrella kasvaneet niin erillemme. Tosi vähän enää yhdistäviä asioita. Puolisoni ei ole tahallaan ilkeä, mutta vahva persoona on. Jos yritän omaa mielipidettäni johonkin antaa, se on yleensä mahdotonta ja puoliso sanoo viimeisen sanan. Olen kadottanut itseni tähän suhteeseen. Kaipaisin keskustelua, jossa molemmat kuuntelee toista.
Erosin juuri tällaisesta suhteesta. Vihdoin olin valmis ja tajusin, etten edes menetä mitään muuta kuin arjen avun. Olin todella pitkään onneton ja yritin ihan kaikkeni. Meillä myös pienet lapset, joten arki on aika työlästä yksin.
Mikään ei enää olisi saanut minua pysymään suhteessa, ei edes se että ero on lapsille huono asia. Ja kas, oloni helpottui kuin taikaiskusta! Tuntuu, että koko ulkonäköni muuttui parissa päivässä. Nyt on rauha, VAIKKA arki on raskaampaa. Olen yksin, mutten enää tunne yksinäisyyttä.