Mitä olet oppinut iän myötä ihmissuhteista?

Seurustella pitää vain jos kyse on aidosta molemminpuolisesta rakkaudesta. Muussa tapauksessa suhteesta tulee katkera ja toinen osapuoli vain ärsyttää.

Pitää uskaltaa hyväksyä se, että jotakuta voi rakastaa ja jopa vastavuoroisesti, mutta silti suhde ei välttämättä toimi.

Toista ei voi korjata, itsensä kannattaa yrittää mutta saa varautua siinäkin rämpimään. Jos tuntuu vaikealta olla yhdessä, ei se siitä helpotu kun elämä tulee vastaan, parempi ottaa joku jonka kanssa isoin osa asioista vaan lutviutuu.

Aina ja ikuisesti yrittää ymmärtää, että suhteessa on jaksi erillistä ihmistä. Ei siis olettaa toisen ajatuksia, eikä kuvitella sanoja toisen suuhun. Jos teot ja puheet on jo todettu olevan linjassa ja kumppaniin voi luottaa, niin pahan sijaan kuitenkin aina odottaa toisesta hyvää.

Olen oppinut, että on kahdenlaisiä ihmisiä: ottajia ja antajia.

Jos kaksi ottajaa on yhdessä, niin suhde on riidantäyteinen.

Jos ottaja ja antaja ovat yhdessä, on suhde alistussuhde.

Kun kaksi antajaa on yhdessä, on suhde todennäköisesti onnellinen.

Olen aiemmin yrittänyt auttaa monia ihmisiä. Minulla on ollut paljon ystäviä ja kavereita.

Sairastuin ja monet jättivät minut. Oikeastaan jäi vaan muutama ystävä.

Olen ollut ihmeissäni. Olen niin monia auttanut ja huomioinut elämässä.  Koin, että monet vaan hylkäsivät minut esim. viesteihini enää vastattu, vaikka en niissä edes valittanut tilannettani vaan halusin ihan vaan kuulostella kuulumisia.

Vierailija kirjoitti:

- jos nainen kertoo heti jotain traagisia tarinoita elämästään (on ollut rankkaa, hän on uhri) niin pysy kaukana

- jos nainen tai mies kuvailee itseään ”liian kiltiksi”, pysy kaukana

- jos mies selittää heti miten olet tuttu ”entisestä elämästä” tmv., pysy kaukana

- samoin jos mies alkaa puhumaan heti jostain parisuhteesta, pysy kaukana

Mua nyt kävi mietityttämään. Olen itse mm rskattu, pahoinpidelty ja muutenkin hyväksikäytetty, sen takia kun en osaa arvostaa itseäni ja uskon aina toisista hyvää, eli siis juurikin liian kiltti ja siksi alistunut tallottavaksi. En tosin ikinä lataa näitä asioita heti kättelyssä ja kieltäydyn uhrin leimasta koska olen itse vastuussa elämästäni, mutta kerron kuitenkin koska se kaikki ehkä näkyy käytöksessäni ja näin toinen voi ymmärtää mua paremmin. Ei kukaan ole säikähtänyt.

Mikä siinä sanoo että pysy kaukana?

En katsonut, mitä tähän on vastattu, mutta kyse on ennemmin siitä, että kertoo jo melko yksityisiä asioita, ennen kuin on luottamusta suhteeseen muodostunut.

Samoin se, että esittää itsensä uhrina (ok, mutta näissä tarinoissa voi olla enemmänkin harmaan sävyjä). Toki voi olla siis aidostikin uhri, mutta siinä tilanteessa varmasti ei ole valmis solmimaan uutta ihmissuhdetta, vaan kannattaa syventyä käsittelemään ikäviä asioita.

Aito ystävä ei tee tarkoituksella mitään minkä tietää loukkaavan sua. Kaikkien kaveri ei ole kenenkään kaveri.

Vierailija kirjoitti:

Olen oppinut, että on kahdenlaisiä ihmisiä: ottajia ja antajia.

Jos kaksi ottajaa on yhdessä, niin suhde on riidantäyteinen.

Jos ottaja ja antaja ovat yhdessä, on suhde alistussuhde.

Kun kaksi antajaa on yhdessä, on suhde todennäköisesti onnellinen.

Tässäkin viisautta.

Minä voin alkaa suhteeseen vasta sitten, jos tapaan miehen joka on myös antaja.

Tähän mennessä tullut vastaan lähinnä ottajia.

Vanhempieni onnellinen suhde on juurikin tuollainen, jossa molemmat antaa.

Isäni ainut parisuhdeneuvo minulle onkin ollut tämä: ”molempien pitää palvella toinen toistaan”.

Tämä on sellainen asia, jonka tosiaankin iän myötä olen oppinut, enkä tiedä voiko tätä muuten oppiakaan kuin iän myötä.

Nimittäin nuorena kuulin monta kertaa vanhemmilta naisilta miten ”ei pidä lähteä jäkättämään kun toinen on pahalla tuulella” tai ”haluatko mieluummin olla oikeassa vai olla onnellinen”. Aina ajattelin, että sellaisessa liitossa on jotain vikaa, jossa pitää tarkkailla toisen mielialoja ja sopeuttaa oma käytöksensä niihin.

Oikeastaan vasta oma nykyinen mieheni (yhteistä taivalta 15 vuotta) opetti minulle omalla esimerkillään, miten totta tuo on. Jos toisella on paha päivä, ei juuri sillä hetkellä tarvitse alkaa matsia ottaa. Se on tilannetajua, ei kynnysmattona olemista.

1. Ihmissuhteita on olemassa ja ihmissuhteita ei ole olemassa. Eli ihmissuhteet ovat sellainen sosiaalisten tapahtumien ja ihmisten tekojen kokonaisuus, joka ei fyysisesti ole missään, se ei ole minkäänlaista materiaalia.

2. Erittäin usein on niin että esim parisuhteessa yksi ihminen ajattelee että heillä on ihmissuhde ja toinen taas ei ajattele niin. On yllättävän paljon ihmisiä jotka kuvittelevat ihmissuhteita. Ja on yllättävän paljon päinvastaisia ihmisiä jotka eivät edes tiedä mitä ihmissuhde on.

3. Ihmissuhteisiin panostavat ja ihmissuhteita kuvittelevat ihmiset ovat usein väkivaltaisia. Ihmissuhteista autuaan tietämättömät ihmiset taas ovat harmittomia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen oppinut, että on kahdenlaisiä ihmisiä: ottajia ja antajia.

Jos kaksi ottajaa on yhdessä, niin suhde on riidantäyteinen.

Jos ottaja ja antaja ovat yhdessä, on suhde alistussuhde.

Kun kaksi antajaa on yhdessä, on suhde todennäköisesti onnellinen.

Tässäkin viisautta.

Minä voin alkaa suhteeseen vasta sitten, jos tapaan miehen joka on myös antaja.

Tähän mennessä tullut vastaan lähinnä ottajia.

Vanhempieni onnellinen suhde on juurikin tuollainen, jossa molemmat antaa.

Isäni ainut parisuhdeneuvo minulle onkin ollut tämä: ”molempien pitää palvella toinen toistaan”.

Juuri sitä se on. Mutta sen ei kuuluisi olla pakotettua, koska silloin antamisesta tulee kaupankäyntiä, jolloin aletaan laskemaan, kumpi antaa enemmän.

Olen miettinyt, onko pihi ihminen aina ottaja? (En tarkoita ihmisiä, joilla oikeasti ei ole rahaa). Pihiys juontuu siitä, että haluaa pitää kaiken itsellään, ja pihi on pihi kaikessa muussakin kuin rahassa, myös kiitoksessa ja kehuissa. Sanotaan myös, että pihiys on sukulainen kateudelle, jossa siinäkin halutaan itselle enemmän.

Sama

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sellainen asia, jonka tosiaankin iän myötä olen oppinut, enkä tiedä voiko tätä muuten oppiakaan kuin iän myötä.

Nimittäin nuorena kuulin monta kertaa vanhemmilta naisilta miten ”ei pidä lähteä jäkättämään kun toinen on pahalla tuulella” tai ”haluatko mieluummin olla oikeassa vai olla onnellinen”. Aina ajattelin, että sellaisessa liitossa on jotain vikaa, jossa pitää tarkkailla toisen mielialoja ja sopeuttaa oma käytöksensä niihin.

Oikeastaan vasta oma nykyinen mieheni (yhteistä taivalta 15 vuotta) opetti minulle omalla esimerkillään, miten totta tuo on. Jos toisella on paha päivä, ei juuri sillä hetkellä tarvitse alkaa matsia ottaa. Se on tilannetajua, ei kynnysmattona olemista.

Minä noudatan tuota neuvoa: haluatko olla oikeassa vai onnellinen.

Todella viisas neuvo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen oppinut, että on kahdenlaisiä ihmisiä: ottajia ja antajia.

Jos kaksi ottajaa on yhdessä, niin suhde on riidantäyteinen.

Jos ottaja ja antaja ovat yhdessä, on suhde alistussuhde.

Kun kaksi antajaa on yhdessä, on suhde todennäköisesti onnellinen.

Tässäkin viisautta.

Minä voin alkaa suhteeseen vasta sitten, jos tapaan miehen joka on myös antaja.

Tähän mennessä tullut vastaan lähinnä ottajia.

Vanhempieni onnellinen suhde on juurikin tuollainen, jossa molemmat antaa.

Isäni ainut parisuhdeneuvo minulle onkin ollut tämä: ”molempien pitää palvella toinen toistaan”.

Juuri sitä se on. Mutta sen ei kuuluisi olla pakotettua, koska silloin antamisesta tulee kaupankäyntiä, jolloin aletaan laskemaan, kumpi antaa enemmän.

Olen miettinyt, onko pihi ihminen aina ottaja? (En tarkoita ihmisiä, joilla oikeasti ei ole rahaa). Pihiys juontuu siitä, että haluaa pitää kaiken itsellään, ja pihi on pihi kaikessa muussakin kuin rahassa, myös kiitoksessa ja kehuissa. Sanotaan myös, että pihiys on sukulainen kateudelle, jossa siinäkin halutaan itselle enemmän.

Sama

Tuo on silmiä avaava havainto. Toinen vanhemmistani ja yksi sisaruksistani ovat olleet sairaalloisuuteen saakka pihejä, ja tosiaan lasi on ollut heille aina puolityhjä ja toisten menestys itseltä pois. Perhedynamiikkaan heillä on ollut katastrofaalinen vaikutus.

Näitä lapsuuden vammoja olen parhaani mukaan hoidellut, ja täytyy kyllä sanoa että kaikkinainen pihiys on kumppania etsittäessä ollut totaalinen turn-off.

-ohis.

Ainakin sen olen oppinut, että ne jakaantuvat epätasaisesti. Joillakin niitä on kasapäin, päällekkäin ja peräkkäin monia, toisilla taas ei yhtään, lukuunottamatta työkavereita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen oppinut, että on kahdenlaisiä ihmisiä: ottajia ja antajia.

Jos kaksi ottajaa on yhdessä, niin suhde on riidantäyteinen.

Jos ottaja ja antaja ovat yhdessä, on suhde alistussuhde.

Kun kaksi antajaa on yhdessä, on suhde todennäköisesti onnellinen.

Tässäkin viisautta.

Minä voin alkaa suhteeseen vasta sitten, jos tapaan miehen joka on myös antaja.

Tähän mennessä tullut vastaan lähinnä ottajia.

Vanhempieni onnellinen suhde on juurikin tuollainen, jossa molemmat antaa.

Isäni ainut parisuhdeneuvo minulle onkin ollut tämä: ”molempien pitää palvella toinen toistaan”.

Juuri sitä se on. Mutta sen ei kuuluisi olla pakotettua, koska silloin antamisesta tulee kaupankäyntiä, jolloin aletaan laskemaan, kumpi antaa enemmän.

Olen miettinyt, onko pihi ihminen aina ottaja? (En tarkoita ihmisiä, joilla oikeasti ei ole rahaa). Pihiys juontuu siitä, että haluaa pitää kaiken itsellään, ja pihi on pihi kaikessa muussakin kuin rahassa, myös kiitoksessa ja kehuissa. Sanotaan myös, että pihiys on sukulainen kateudelle, jossa siinäkin halutaan itselle enemmän.

Sama

Tuo on silmiä avaava havainto. Toinen vanhemmistani ja yksi sisaruksistani ovat olleet sairaalloisuuteen saakka pihejä, ja tosiaan lasi on ollut heille aina puolityhjä ja toisten menestys itseltä pois. Perhedynamiikkaan heillä on ollut katastrofaalinen vaikutus.

Näitä lapsuuden vammoja olen parhaani mukaan hoidellut, ja täytyy kyllä sanoa että kaikkinainen pihiys on kumppania etsittäessä ollut totaalinen turn-off.

-ohis.

Minäkin kavahdan pihiyttä. Eksäni oli pihi, samalla myös kilpailuhenkinen. Hän oli myös halveksuva muita ihmisiä kohtaan, ja halveksunta taisi juontua kateudesta. ” se on vain lääkäri, mitä ne lääkärit tietää”.

Nykyinen mieheni on siis antaja, myös rahallisesti. Surutta kuluttaa rahaa. Joskus alkaa ärsyttää, mutta sitten muistan: parempi näin päin.

Sama

Vierailija kirjoitti:

Ainakin sen olen oppinut, että ne jakaantuvat epätasaisesti. Joillakin niitä on kasapäin, päällekkäin ja peräkkäin monia, toisilla taas ei yhtään, lukuunottamatta työkavereita.

Jeesus oli fiksu mies, kun tiesi tuon jo kauan sitten.

Matteuksen evankeliumin jakeesta 25:29: ”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on.”

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

- jos nainen kertoo heti jotain traagisia tarinoita elämästään (on ollut rankkaa, hän on uhri) niin pysy kaukana

- jos nainen tai mies kuvailee itseään ”liian kiltiksi”, pysy kaukana

- jos mies selittää heti miten olet tuttu ”entisestä elämästä” tmv., pysy kaukana

- samoin jos mies alkaa puhumaan heti jostain parisuhteesta, pysy kaukana

Mua nyt kävi mietityttämään. Olen itse mm rskattu, pahoinpidelty ja muutenkin hyväksikäytetty, sen takia kun en osaa arvostaa itseäni ja uskon aina toisista hyvää, eli siis juurikin liian kiltti ja siksi alistunut tallottavaksi. En tosin ikinä lataa näitä asioita heti kättelyssä ja kieltäydyn uhrin leimasta koska olen itse vastuussa elämästäni, mutta kerron kuitenkin koska se kaikki ehkä näkyy käytöksessäni ja näin toinen voi ymmärtää mua paremmin. Ei kukaan ole säikähtänyt.

Mikä siinä sanoo että pysy kaukana?

En katsonut, mitä tähän on vastattu, mutta kyse on ennemmin siitä, että kertoo jo melko yksityisiä asioita, ennen kuin on luottamusta suhteeseen muodostunut.

Samoin se, että esittää itsensä uhrina (ok, mutta näissä tarinoissa voi olla enemmänkin harmaan sävyjä). Toki voi olla siis aidostikin uhri, mutta siinä tilanteessa varmasti ei ole valmis solmimaan uutta ihmissuhdetta, vaan kannattaa syventyä käsittelemään ikäviä asioita.

Haluaisin sanoa tähän sen, että voi kun tämä tapahtuu niin kovin helposti ja yksi iso syy siihen on varmaan se, että uuden suhteen alku/mahdollisuus, nostaa ne traumat pintaan, joten niistä tulee möläytettyä helposti tai yrittää jotenkin selittää itseään. Kuukautta aiemmin ne traumat olivat hallinnassa, mutta uuden ihmisen lähestyminen ja kiinnostus herättivät kaiken eloon. Pitäisi malttaa olla hiljaa ja rauhoittua, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty traumatriggeröitynä. 

Nuorena yritin etsiä aina rakkautta, ja jotenkin otin tosissani upeiden rakkaustarinoiden horinat siitä kuinka "rakkaus voittaa kaiken".

Vanhempana olen (vihdoin) tajunnut ettei pelkkä rakkaus riitä. Rakkautta kyllä löytyy maailmasta, mutta muidenkin asioiden pitää olla kunnossa - ainakin niitten tärkeimpien.

Näen edelleen joidenkin ystävien roikkuvan täysin tuhoontuomitussa suhteessa "kun rakastan". Yksi hengaa pettäjämiehen kanssa ja on joutunut jättämään kaikki omat harrastuksensa, koska kokee että osoittaa näin rakkauttaan ja kyllä kaikki muuttuu paremmaksi. Toinen meni juuri naimisiin manipulatiivisen kumppanin kanssa koska ei halua olla yksin, ja ajatteli luultavasti että ehkä avioliitto tasoittaisi tilannetta :/

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sellainen asia, jonka tosiaankin iän myötä olen oppinut, enkä tiedä voiko tätä muuten oppiakaan kuin iän myötä.

Nimittäin nuorena kuulin monta kertaa vanhemmilta naisilta miten ”ei pidä lähteä jäkättämään kun toinen on pahalla tuulella” tai ”haluatko mieluummin olla oikeassa vai olla onnellinen”. Aina ajattelin, että sellaisessa liitossa on jotain vikaa, jossa pitää tarkkailla toisen mielialoja ja sopeuttaa oma käytöksensä niihin.

Oikeastaan vasta oma nykyinen mieheni (yhteistä taivalta 15 vuotta) opetti minulle omalla esimerkillään, miten totta tuo on. Jos toisella on paha päivä, ei juuri sillä hetkellä tarvitse alkaa matsia ottaa. Se on tilannetajua, ei kynnysmattona olemista.

Olen myös yrittänyt opettaa miehelle, että ei ole absoluuttista oikeaa ja väärää vaan molempien kokemukset, jolloin molemmat voivat olla oikeassa eikä se, että itse on oikeassa tarkoita sitä, että toinen olisi väärässä. Tästä on väännetty. 

- eri

Toisen ihmisen rakastaminen on myös päätös. 

Vanhempi nainen sanoi tämän minulle kun olin nuori, olin silloin kauhuissani ja vastustin koko ajatusta koska mielikuvani rakkaudesta oli se, että se tulee itsestään ja pysyy itsestään eikä sitä voi mitenkään estää. Ja jos voi, niin se ei ollut oikeaa rakkautta.

Harvemmin rakkaus kuitenkaan on salama kirkkaalta taivaalta -tyyppistä vastustamatonta luonnonvoimaa, vaan usein hyvinkin hidasta ja hiipivää. Itselleen pitää antaa lupa rakastua ja sen jälkeen täytyy myös päättää pitää siitä kiinni. Muuten sitä ei välttämättä ikinä tapahdu, tai se kaatuu vastoinkäymisiin.