Voiko tehdä itsestään sellaisen ettei tunne mitään surua?

Masennu kunnolla.

Voimia kovasti sinulle!! Aika ja puhuminen yleensä helpottavat, hitaasti mutta pikkuhiljaa. Pystytkö tekemään hetkittäin jotain, mistä nautit tai joka vie ajatuksesi muualle, se voisi auttaa jaksamaan.

[quote author="Vierailija" time="16.09.2014 klo 17:22"]

Masennu kunnolla.

[/quote]

Tai aloita mielialalääkitys.

Mikä sulla on?

Bentsot pitkällä käytöllä.

Ei voi täysin 100% eikä pidäkään. Elämään kuuluu myös kärsimys.

Suru helpottaa suremalla ja itkemällä, ei siihen ole mitään poppakonsteja, lääkkeitä älä edes harkitse. Se on osa elämää ja se pitää hyväksyä. Hyviäkin hetkiä osaa taas arvostaa eri lailla, kun on ollut välillä vaikeampaa. Tasapainoiseen ja onnelliseen elämään kuuluu se, että kohtaa ja käsittelee vaikeudet ja surut. Kyllä se surukin taas helpottaa ja elämä menee eteenpäin. En ymmärrä kuinka kukaan edes haluaisi itsestään tunnottoman ja kyllä, olen kokenut surua.

Saanko kysyä miksi olet surullinen?

Voi. Kun elämä on koetellut joka käänteessä ja susta tuntuu ettet enää selviä. Yrität tappaa itsesi ja harmiksesi heräät elossa. Sut pakotetaan käymään läpi asioita joita et edes halua muistaa, se on liian tuskallista. Sitten sun lähin kuolee ja sen jälkeen lähin. Sua käytetään hyväkses. Et luota enää kehenkään. Sit löydät jonkun joka rakkaudeksi kutsutaan. Elämä on ihanaa hetken. Olet siinä "lintukodossa". Ihana mies, ihanaa olla raskaana, meistä, minusta on tulossa ÄITI ja meistä perhe!

Sitten heräät siihen tosiasiaan, että olet jonkun pomppulinna. Sinulle saa tehdä ihan mitä vain, et välitä siitä. Haluat tuoda rauhaa-ei riitaa. Sinua saa töniä. Ok apua se töni minua, mutta mitä sanoinkaan ennen sitä, ehkä nalkutin ja töni minua siksi. Ihana "rakkaustarina jatkuu"

Muuan viikko menee rakastaen, on hyvää seksiä, ollaan yhtä. Tunne on rakastava. Sitten tulee tilanne, mies humalassa. Mennään hänen setänsä HOX. setänsä kanssa käymään paikallisessa ja setänsä vei minut tanssimaan. Se maksoi melkein elämäni! Kun on pökö niin on pökö ihminen. Minulla meni 6 vuotta terapialla ja ilman, että kykenen edes ajattelemaan normaalia parisuhdetta nykyään. Ja sekin pelottaa aivan kauheesti eli en vieläkään.

Ssri lääkkeet (fluoksetiini) latistavat koko tunne-elämän ja kaikki tunteet, sinusta tulee kävelevä ruumis. Jättää myös pysyviä haittoja seksuaalisuuteen vaikka käytön lopettaa. En suosittele kellekkään.

Voit. Terkkarin kautta pääset käsiksi sellaisiin mielialalääkkeisiin, ettei mikään enää tunnu miltään tai itsehoitona voi kokeilla vuodenkahden päivittäistä ekstaasi&amfetamiinikuuria joilla dopamiini- ja serotoniinireseptorit saa sopivasti turrutettua, mutta molemmista on todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä. Jos ei ihan zombina halua elää.

Mä oon tumpannut surua ja vuosia. Välillä oon ku tikittävä aikapomlu, että koska räjähtää, mutta kun ei tässä oo mitään hyötyä surra, ei se muuta asioita mitenkään vaikka itkisin ja surisin kaksi kuukautta putkeen.

Sitten olisit narsisti ja varmasti ilkeä muille.

Ei kannata. Voi kestää kauan toipua sellaisesta, paljon kauemmin kuin surusta toipuminen. Olen kokeillut enkä suosittele, jos ei ole pakko. Itselläni oli kyseessä tilanne, jossa ei ollut vaihtoehtoja, oli pakko turruttaa itsensä. Suosittelen surun ja tunteiden käsittelemistä silloin kun niiden aika on.

Sellaiset ihmiset ovat hiukan pelottavia jotka sanovat ettei heillä ole varaa masentua.

Kuitenkin voi harjoitella tunteilun välttämistä, muistan kun nuorena sanottiin "s-----nan ulisija ..." kun itkin vaikka kivusta.  En oikeasti loukkaantunut, tosin en voinut seukkailla ihmistä joka systemaattisesti käski kieltämään tunteet noin yleensä.

Ylitunteellisuus voi aiheuttaa vakavia itsetuhoajatuksia, varsinkin kun joutuu sietämään jonkun toisen tunneriepotusta, se ei mitään hyödytä vaikeassa tilanteessa.  Tarkoitan kasvatusta, ettei ole keinoja selviytyä, vaan ainainen pakko pärjätä.

Tunteiden kieltäminen ei toisaalta auta, hanki rohkeutta kohdata negatiiviset tunteet.

Ikävä tosiasia on, tunteellisuutta pyritään käyttämään hyväksi.  "Et voi sanoa niin ja näin", tässäkin vedotaan hyviin tapoihin, varsinkin narsisteille tyypillistä.

Miten näitä tunteita (surua yms.) sitten kohdataan ja käsitellään? Lähinnä yritän olla ajattelematta asiaa tai olen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Tarkkaile miten olet oppinut menettelemään, joskus voi muuttaakin, vaikka itkeminen mielletään huomion hakemiseksi, jota se ei aina ole.  "Älä jää neljän seinän sisälle" ei aina ole hyvä neuvo.

Ajan mittaan suru helpottaa.  Vihaisuus on tunne johon monet hakevat äkkipikaista tyydytystä, siinä on parasta tehdä fyysisiä harjoituksia.

Ikävä sanoa jotkut asiat on vain siedettävä yksin.

Ei siihen mitään lääkkeitä tarvi että saa itsestä tunteettoman. Keksit vain itsellesi aikaa vievän harrastuksen. Ja kokeile vaikka harrastaa tunteetonta seksiä. Äkkiä ne tunteet alkaa hautautuun. Terveisin tunteeton.

Miksi pitäisi? Itse en luopuisi yhdestäkään tunteesta normaalissa tunnekirjoissa, elämän kangas tarvii kaikkia värejä!

Mutta toki voi oppia luopumaan liiasta surussa pyörimisestä, esim. olemalla koko ajan ajattleematta niitä surullisia asioita, palaamalla välillä  vaan nykyhetkeen, jossa vain aistii, ilman ajatuksia ja muisteluja. Suru kestää oman aikansa, mutta jotkut huomaamattaan pitkittävät ja vaikeuttavat sitä omalla ajatusmaailmallaan, kun eivät tiedä että omia ajatuksiaan voi hallita ja valita mihin ne suuntaa.

Olen 40-vuotias ja tunnen kyllä paljonkin tunteita niin hyviä kuin huonojakin. Nyt oli surua ja huomasin ilokseni, että parin päivän itkeskelyn jälkeen olo oli jo paljon parempi. Jotenkin tässä iässä huomaa, että ne surutkin vaan tulee ja menee, ei niihin kuole eikä niitä tarvitse pelätä. Usko itseesi ja elämään, niin surut eivät paisu kohtuuttomiin mittasuhteisiin.