Yksinhuoltajat! Vinkkejä/apua arjen kestämiseen kaivataan.

Ihan kuin oma tarinani mutta minulla on 1v ja 4v lapset. Molemmat tosin isättömiä. Vinkkejä en ole vielä keksinyt sinulle kun en itsellenikään koska minulla ei ole edes sukulaisia minne laittaa hoitoon. Päivä kerrallaan..

Mun selvitymiskeinot tässä :

(Tausta: olen ollut raskausajasta/lapsen syntymästä lähtien totaali-yh, isä esitti ensimmäisen kiinnostuksensa tapaamisiin kun lapsi oli 3-4v, nykyään lapsi on 9v ja tapaa isää kerran kuussa yhden viikonlopun)

- Lasken vaatimuksia, sekä itseäni että lasta koskevia. Meidän ei tarvitse "suorittaa" mitään

- joka päivä muistutan itselleni että tuo ihana lapsi on mun elämän paras asia, minä olen halunnut ja saattanut hänet tähän maailmaan ja hän on täysin minun vastuullani (oli siis ns vahinkoraskaus alunperin, isä halusi abortin, minä en)

- hankin aktiivisesti sitä tukiverkostoa. Jos ei ole omasta takaa (ei ollut mullakaan), etsin ystäviä netistä. Muita yh-äitejä, ja ihan muitakin äitejä, joilla suht samanikäisiä lapsia

- en jää kotiin neljän seinän sisälle. Mennään ulos joka päivä vaikka pakolla, sorsia ruokkimaan, kirjastoon, pyöräilemään, iltalenkille. Mihin vain.

- joka päivä me tehdään jotain kivaa kahdestaan. Oli se sitten piknikki lähimetsään, leffa kotona dvd:ltä sylikkäin, yhteinen ruuanlaittohetki, mitä tahansa. Ei tartte rahaa.

- olen päättänyt etten katkeroidu ja uhriudu, en ala marttyyriksi (tässä olen käynyt omat taisteluni, isotkin). Minä olen arvokas ja mulla on ihana lapsi. Yritän muistaa olla kiitollinen siitä joka päivä.

Tsemppiä ja iso hali sinulle!! <3

Voisitko lyhentää päiviäsi opiskellessasi, menisit aikaisemmin kotiin viettämään aikaa lapsesi kanssa ja kotihommillekin olisi edes hieman enemmän aikaa. Pelottaa kuunnella tuollaista kun itse aloitan opiskelut ja pelkään että minulle käy juuri noin. Lapsion minulle kuitenkin tärkein enkä haluaisi luopua yhteisestä ajasta liiaksi

Minun lapseni on jo koululainen, mutta olen ollut yh jo monen monta vuotta. Minä olen luopunut siisteydestä. Teen ruuan ja pesen pyykit ja tiskit, mutta meidän kämppä on jatkuvassa kaaoksessa. Olen todennut tässä vuosien saatossa, että jostain on luovuttava etten pimahda ja ainoa järkevä vaihtoehto on siivous. En jaksa kaikkea tehdä yksin, kun lapsenkin kanssa pitäisi olla ja hetki itsekseen hengähtää.

Kakkonen vastaa, vaikka kahden lapsen yh olenkin, kokopäivätyössä. Imuroin, luuttua, pyykkäön, tiskaan, ruoanlaiton teen päivittäin. Siisteys on minulle tärkeää. Niin kuin myös lapsetkin. Leivotaan yhdessä pari krt viikkoon, leikitään edes hetki joka päivä. Illat luetaan kirjoja ja halitaan :) en valita <3

Päivä kerrallaan, sitä mantraa minäkin hoen. Koetin vähentää kotitöiden tekemistä, mutta viikonlopulle jäi aina niin törkeä siivouspommi, että koin olevan helpompaa pitää sitä perussiivoa yllä. 

Tänä viikonloppunakin olen käynyt lapsen kanssa uimassa, pyöräretkellä, kävelyillä ja sukulaisissa kyläilemässä. On ihan sama ollaanko kotona vai käydäänkö jossain, sama väsy on päällä koko ajan. Kotona vaan melkeinpä pahempi. Lapsi haluaisi leikkiä jatkuvasti jotain kanssani, onneksi naapurustosta löytyy leikkikaveri, jota voi silloin tällöin hätyyttää apuun. Piiretelemiset, maalailut, askartelut, värittämiset, palapelien teko ei kiinnosta, eli kaikki ne missä minä olisin edes jollain lailla haka. Lattialla istuminen ja mielikuvitusleikit eivät tahdo millään luonnistua minulta ja mikään ei tietenkään koskaan riitä vaan siinä lattialla pitäisi istua tunti tolkulla.

Tuntuu, että viimeaikoina ei olla muusta keskusteltukaan, kuin siitä miten äiti on ollut taas tyhmä ja selvitelty lapsen kanssa mistä se johtuu.

Yritän tässä samalla tehdä koulutehtäviä, mutta lapsi ei ole ollenkaan väsynyt ja käy vähän väliä häiritsemässä minua, kun tietää, että se ärsyttää, kun minun pitäisi saada keskityttyä. Kohta kello onkin jo taas niin paljon, että itse kellahdan sänkyyn taju kankaalla.

Ap

Kakkonen täällä, tuo leikkijuttu on kyllä täälläkin että lattialla pitäisi auto kädessä heilua tuntitolkulla mutta en minäkään kehtaa/osaa/jaksa ja on muutakin hommaa. Ei lapset ymmärrä ja siitä seuraa jankutus ja kiukku..

Koulusta en voi olla poissa. Opinnoissa on läsnäolovelvollisuus klo 8.00-15.00. Meillä ei ole autoa, joten kuljen julkisilla, joka syö päivästä tunnin ekstraa. 

Minulle ei siisteys ole niinkään tärkeää, vaan vihaan kaaosta. Sitä, jos kompastun vaatevuoriin tai leluihin ja jos keittiönpöytä on niin täynnä likaisia astioita, ettei siihen mahdu edes kyynerpäätä. En siis tosiaankaan kulje rätti ja tolupullo kädessäni nurkkia viistäen :)

Kolmosen ajattelumantra vinkki on hyvä. Tuota olen käyttänytkin ennemmin, nyt se on jostain syystä unohtunut. Kyllä kai tämä väsymys hellittää aina välillä ja taas näyttää auringoisemmalta. Tekee hyvää tietää, että on kohtalotovereita. Yritän usein miettiä, että on ihmisiä joilla on vielä rankempaa. 

Ap

Kuulostaa että lapsi hakee rajoja. Olet ehkä.yrittänyt hyvittää isän puuttumista ja pyrkinyt antamaan itsestäsi enemmän kuin oikeasti jaksat. Ei ole vaarallista vaikka lapsella on välillä tylsää ja yh äitikin saa olla väsynyt ja sen voi sanoa lapselle. Olen huomannut että jos vain päättää tehdä jonkun oman jutun ja sietää vähän aikaa valitusta, niin pian lapsi hyväksyy tilanteen ja keksii itselleen tekemistä (mikä on ihan tarpeellinen taito).

Keskusteluapu voisi myös olla sinulle hyödyksi? Tsemppiä, t. entinen totaaliyh

Asennemuutos.
Miksi elämän pitäisi tuntua suorittamiselta ja väkisin puurtamiselta?
Kuulostaa ehkä karulta, mutta sitä se muillakin on, opiskeli tai on töissä, arkisin yhteistä aikaa on vain iltaisin.
Yleensä tuommoinen "en tahdo" ikä menee nopeasti ohi. Jos lapsi ei halua auttaa, laita leikkimään siksi aikaa kun puuhaat muuta.

Opettele nauttimaan elämästä sellaisenaan.
Älä puhu lapselle isästä tai mahdollisesta kyläilystä isälle, niin lapselle ei tule paha mieli, ja ei tarvitse "hyvittää" mitään.
Pienillä lapsilla "poissa silmistä, poissa mielestä" toimii oikeasti. Jos isästä ei puhu, ei lapsi juuri isän perään kyselekkään.

Säännöllinen rytmi lapselle. Auttaa kiukutteluun yllättävän paljon. Ja saa omia koulutöitä hoidettua kun lapsi nukkuu.
Älä mieti että haluat "vapaata". Vertaa vaikka ydinperheeseen, ei sielläkään heitetä lapsia mummolaan harvase viikko että saadaan laatuaikaa, vaan sitä voi viettää kotona vaikka lapsi olisikin nukkumassa, yhdessä leffa, illallinen kynttilän valossa, mitä sitten haluaakaan.

Tsemppiä!

Minä olen myös luopunut siivouksesta, teen siis vain pakollisen. Olen imuroinut viimeksi heinäkuussa ja meillä on kyllä todella paskaista, myönnetään, mutta en vain yksinkertaisesti jaksa. Imurointi sinänsä ei ole ongelma mutta kun sitä ennen pitäisi raivata kämppää pari tuntia. Osissa tuota ei voi tehdä, koska lapsi sekoittaa saman tien kun saa jonkun paikan järjestykseen, on siis alle 2v-vuotias. Iltaisin työ- ja päiväkotipäivän jälkeen en edes yritä muuta kuin leikkiä lapsen kanssa sen pari tuntia mitä yhteistä aikaa on. Omista hommista tai kotitöistä ei tule mitään kun lapsi roikkuu lahkeessa ja ihan ymmärrettävästi kaipaa äidin seuraa. Olen siis tehnyt sen ratkaisun että kun leikin lapsen kanssa niin unohdan muut hommat. Jos olen vain puolittain mukana leikeissä niin lapsi huomaa sen kyllä ja koko ilta menee kiukutteluksi.

Lapsi menee nukkumaan klo 20, minä klo 21, noin suunnilleen, ja sen oman tunnin käytän vain olemiseen ja sitten kaadun sänkyyn vain herätäkseni ihan yhtä kuolemanväsyneenä seuraavaan aamuun.

Ap: jos lapsi viihtyy hoidossa niin ihan hyvin voit, ja pitääkin, käyttää vapaat arkipäivät koulutöihin. Samoin minusta voit ihan hyvillä mielin viettää lapsivapaan illan. Lapsesi on jo niin iso että varmasti mummolareissut ovat kivoja juttuja.

10 jatkaa - lapselle voi olla myös helpottavaa huomata että äiti pitää rajat ja elää omaakin elämää. Sain aikoinani apua Anna Wahlgrenin Lapsikirjasta. Osa ajatuksista ehkä jo vanhentuneita mutta näkemys siitä kuinka lapsi haluaa tulla osaksi elämää eikä niin että kaikki pyörii hänen ympärillään, on mielestäni nykyään erittäin ajankohtainen. .

Olen lähes totaali-yh, lapsen isä tapaa lasta n. kerran vuodessa.

Mielestäni yrität liikaa, ei sinun tarvitse hyvitellä viikonloppuisin, vaan elää normaalia arkea silloin.

Siirrä osa kotitöistä arki-illoista viikonloppuun, esim. suurin osa pyykkäyksestä ja siivouksesta, ne voit tehdä viikonloppuihin yhdessä lapsen kanssa. Jos lapsi ei suoranaisesti halua osallistua niin ne hommat silti, olethan kuitenkin siinä läsnä.  Arki-iltoina hoida vaan se välttämättömin. Rytmitä ruuanlaitto niin, että sunnuntaisin teet ruokaa, jota syöttä myös maanantaina. Muina arkipäivinä suunnittele sellaiset ruuat, jotka valmistuvat helposti ja nopeasti/itsekseen (mm. keitot, uuniruuat).

Viettäkää arkiviikon päätteeksi perjantaina yhteinen ilta, pelatkaa jotain/ katsokaa joku piirretty + syökää hiukan herkkuja. Ne pienet hetken ja tuokiot ovat niitä tärkeimpiä.

Satunnainen yökyläily ei tee sinusta huonompaa äitiä. Anna itsellesi armoa, älä suorita jatkuvasti. Lapsi tarvitsee normaalia arkea, ei vanhemman hössötystä.

Tuleeko ihan oikeasti tolkuttomasti pyykkiä joka päivä? Onko sama tiskienkin kanssa? Onko ihan varma ettei joitain vaatteita voi käyttää kahta päivää..? Ruokaa voi hyvin syödä kahtena päivänä peräkkäin. 

Ja teitä on oikeasti vain kaksi siinä sotkemassa. Haloo.

Mulla helpottaa arkea pieniltäkin tuntuvat asiat. Olen huomannut, että tiuskin lapsille eniten silloin, kun tuntuu, etten hallitse tilannetta. Kun tiskipöytä lainehtii tiskejä, lelut lojuvat ympäriinsä, sohvalla on vaateröykkiöitä ja vielä olisi pakko ehtiä sitä ja tätä ja tuota ennen lasten unia. Samalla koen syyllisyyttä siitä, miten huono äiti olen, kun ei taaskaan ehditä mitään kivaa, edes ulos, ennen lasten iltapuuroa. Ja samalla ahdistun, kun kaikki kotityöt tuntuvat kaatuvan päälle. On kiirekiirekiire. Tuohon auttaa, kun hengähdän vaikka viisi minuuttia. Otan lapset syliin, halin ja pussailen ja keskityn siihen oikeasti. Tulee heti paljon parempi mieli, kaikille. Sen jälkeen lapsetkin viihtyvät taas hetken, että saan vaikka tiskikoneen täytettyä. Toinen juttu on se, että teen mielestäni "hyvän äidin juttuja" vaikka siivoamisen kustannuksella. Ts. mennäänkin koko poppoo vaikka alle tunniksi ulos, vaikka "pitäisi" siivota. Kaikille tulee iloinen mieli ja itsekin saan energiaa, kun koen olevani parempi äiti. Tuon jälkeen siivouskin sujuu hetkessä, kun olen iloinen, enkä nalkuta ja lapsetkin jaksavat taas. Kolmas kikka on hetkeen keskittyminen. Esim lasta nukuttaessani en ajattele "nuku nyt, että pääsen tekemään sitä ja tätä ja saan omaa aikaa", vaan keskityn hetkeen. Mietin esim viisi asiaa, mitä kehoni tuntee (lapsen sileät hiukset, pieni lämmin keho vieressäni, villasukkien lämpö jaloissani...) ja viisi asiaa, mitä kuulen juuri nyt (lapsen hengitys, ilmastoinnin hurina, peiton kahina jne). Noin huomaankin nauttivani hetkestä.

Ettekö voi viettää kahdenkeskistä aikaa seurustelukumppanin kanssa sillon, kun lapsi on nukkumassa? Niin mekin miehen kanssa ollaan. Ei omista lapsista lomaa saa edes samassa taloudessa asuvat vanhemmat. Samalla tavalla minä hoidan kotia ja lasta töiden jälkeen, kun tarhasta tullaan. Kaksi tuntia ja lapsi menee nukkumaan, mies tulee kotiin ja ollaan pari tuntia siinä kahestaan ja mennään nukkumaan ja aamusta taas kaikki alkaa alusta, lähdetään töihin ja tarhaan. Se on normaalia ihmiselämän arkea. Jos tuntuu liian rankalta siivota omaa kotia ja hoitaa omaa lasta, niin miksi hankit lapsen?

15 vuotta totaali-yh:na ja mulla on oikeastaan vain yksi vinkki: tukiperhe!
Niin olen kstunut moneen kertaan, että en aikoinaan tajunnut sellaista pyytää.

Älä suotta pode huonoa omaatuntoa siitä, jos et jokaista kotona vietettyä hetkeä vietä yhdessä lapsen kanssa. Ei ydinperheessäkäään toimita niin, että jompikumpi vanhemmista viihdyttää lasta koko ajan. Kyllä nelivuotiaan on jo hyvä oppia leikkimään hetki ihan itsekseen, kun äiti tekee kotitöitä. Äidin ei tarvitse olla viihdekeskus, vaan äiti. Hyvään äitiyteen kuuluu myös se, että lapsi saa ruokaa, puhtaita vaatteita, asuu about puhtaassa kodissa, ja toimeentulosta huolehditaan (=opiskelu).

Auttaisiko se, jos pyytäisit parina kertana viikossa lapselle leikkikaverin kylään? Lapset saisivat leikkiä, ja sinä saat hommat tehtyä.

Kyllä, vietämme seurustelukumppanin kanssa pääasiassa yhdessä aikaa arki-iltoina silloin, kun lapsi nukkuu. Tätäkään ei voi tosin kovin usein harrastaa, sillä normaalisti menen viimeistään klo 22.00 nukkumaan, että jaksan nousta aamulla 5.30. Mutta seurustelua ja toiseen tutustumista ei voi nyt ihan verrata parisuhteeseen ydinperheessä. Minä ainakin tarvitsen aikaa jolloin voin tutustua mieheen ilman pelkoa, että lapsi herää, kuiskaillen kynttilän valossa. Mahdollinen tuleva yhteisarki, kun ei kuitenkaan tule olemaan sitä ja on ihan kiva tutustua miehen arkeen ja tapoihin, että voin tehdä johtopäätökset mahdollisesta tulevaisuudesta. Näin on nyt seurusteltu yli vuosi.
Ei tietenkään kaikkia kotitöitä ole jokapäivälle, mutta jokapäivälle on aina jotain tekemistä ja jos sitä perussiivoa ei pidä yllä sitä paskaa on muutaman päivän aikana kertynyt valtavat määrät. Jokapäivä ei pidä kokata, mutta pitää tehdä salaatti kuitenkin. Pakata seuraavan päivän eväät jne. Emme syö juuri koskaan eineitä, joten ruoan valmistaminen vie vähän enemmän aikaa, kun roiskeläpän heittäminen mikroon. Ja nämä pikkujutut nyt sattuvat tuntuvan valtavan raskailta ja koko ajan on sitä jotain pientä tehtävää. 

Olemme kotona 16.30 ja 19.00 pitää olla viimeistään iltapalalla, iltapesuilla ja sadulla, että saan lapsen nukkumaan klo. 20.00, että jaksaa nousta 6.00 aamulla. Joskus joudun tuosta nipistämään vielä koulutehtäviin, jos olen niin väsynyt, että tiedän nukahtavani lapsen kanssa yhtäaikaa.

Jos tätä nyt verrataan ydinperheeseen, niinkuin jonkun piti välttämättä saada verrata niin, sillä aikaa, kun äiti on auttamassa hampaiden pesussa, niin isä tyhjää iltapalapöydän ja laittaa lapsen huomiset vaatteet valmiiksi tuolille. Tai, kun isä valmistaa ruokaa, niin äiti ehtii pysähtyä lapsen kanssa juttelemaan päivästä ja vaikka vähän leikkimään. Enpä kyllä koskaan ajattele tällälailla, kun arkeamme pyöritän, mutta tuleepahan vähän perspektiiviä joillekkin. 

Kyllä yksinhuoltajan lapsi saa huomata, että koko universumi ei pyöri hänen napansa ympärillä ihan yrittämättäkin. 

No kuten eilen mainitsin, oloa helpotti jo se, että tietää, että jollain muullakin on samanlaisia ajatuksia. Eihän myöskään kukaan ihminen, vaikka asuisi siinä ydinperheessäkin, välty siltä, että joskus tuntuu ettei jaksa ja kaikki kaatuu päälle.

Ap

Itse olen myös kahden alle 4-v lapsen totaaliyh. Ei ole auttanut kuin laskea vaatimustasoa. Esim. valmisruokia olemme syöneet surutta, niitäkin on nykyään suht lisäaineettomia, eikä tule tiskiä kuin lusikan verran. Pahimpana aikana söimme jopa muutaman viikon kertakäyttöastioista. 

Tulee vielä mieleen, että onko seurustelukuvio tuossa tilanteessa enemmän taakka kuin rikkaus? Jos arki kaatuu muutenkin päälle, ei taida helpottaa että kaiken muun lisäksi pitäisi vielä repeytyä hehkeäksi tyttöystäväksi. Itse olen ainakin iltaisin niin väsynyt, että ajatus "neljännestä lapsesta" vaatimuksineen ja toiveineen olisi täysin mahdoton.