Eksistentiaalinen kriisi. Kun maailma ja ihmiset ei olleetkaan, mitä kasvoit uskomaan.

Vierailija kirjoitti:

Olitko sinä teininä sosiaalinen ja menevä j ännätyttö? 🥺

Olin! Mutta bileisiini saivat kutsun myös nörtit ja kilttikset. Ap

Ihmiset harvemmin ovat identtisiä maineensa tai väitetyn maineensa kanssa. Varsinkin some ja monet työpaikat ovat täyttä teatteria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo mutta sillä erolla, että olen aina tiennyt tuon kaiken. Onneksi Jeesus pelastaa minut tästä kaikesta paskasta taivaaseen.

Uskovainen ei kiroile, uskovainen rukoilee muitten ihmisten puolesta ja tuntee tuskaa sieluista jotka menossa kadotukseen.

Itse olin uskossa ja kokeilin elää uskovaisten elämää,mutta huomasin että suurin osa uskovista käyttäytyy samalla tavalla kuin ei uskovaiset,jopa pahemmin,harva uskova on oikeasti tosi kristitty. Teot kertoo enemmän kuin sanat,toki sanoillakin merkitys.

Lestadiolaiset on varmaan pahimpia. Hyi saatana sitä tekopyhyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se niin on että ihmiskunta elää pitkälti valheessa. Yhteiskuntajärjestelmä on yhtä vakaa kuin korttitalo ja talousjärjestelmä yksi iso pyramidihuijaus.

Näin on, eikä romahdus ole kaukana.

Jotenkin itsellekin tämä on ollut herätys. Olin itsekin kiusattu, mutta ajattelin aikuisena kaiken muuttuvan paremmaksi. Mietin, että maailma on sellainen paikka, että täällä kuitenkin pärjää, vaikka olisikin kiltimpi tai ujompi kuin joku muu. Tämänkin olen huomannut vähän vääräksi ajatukseksi ja aina ei ole helppoa sekään. Kyllä siinä mielessä olen vähän ahdistunutkin tästä kaikesta ja todellakin tajunnut kaiken paremmin vasta yli 25-vuotiaana. Siihen asti jaksoin vielä toivoa parempaa ja jotenkin olin vähän lapsellinenkin. Haaveilin myös aiemmin kaikesta enemmän ja riitti voimia siihen. Nyt mietin enemmänkin sitä, että olisi ihme jos joku niistä toteutuisi ja samalla en aina jaksa uskoa ihmisistä niin hyvää.

Aiemmin mietin sitä, että miksi moni voi niin pahoin tai tekee itsemurhan. Nyt taas itse mietin enemmänkin niin, että kuka täällä enää pärjää hyvin ja mietin sitä, että miten ihmiset saavat elettyä hyvää elämään tämän kaiken keskellä. Toisaalta itsekään en vaadi paljon kuitenkaan. Jotenkin vaan sellainen olo, että välillä pelottaa miten kaikki menee ja jos tapahtuu jotain hyvää niin se on jo yllätys. Samalla olen aina ajatellut päihteiden suurkuluttajista ( alkoholi, huumeet), että miten he voivat niitä käyttää. Kaiken tämän jälkeen olen tajunnut senkin, että moni varmaan pakenee noihin ja hakee jotain vaihtelua elämäänsä. Siinä mielessä senkin asian voi ehkä käsittää, vaikka tietysti aiheuttavat monesti läheisilleenkin surua ja huolta. En itse voisi lähteä niillä leikkimään ja menisi varmaan loppukin järki, mutta se on tavallaan viimeinen asia mitä olen tässä miettinyt.

Vierailija kirjoitti:

Oli kiva lukea tekstisi, sillä se olisi melkein voinut olla omasta kynästäni. Olen kasvatuksen ja kait perusluonteenikin ansiosta rehellinen ja muut huomioiva. Elämä on kuitenkin havahduttanut siihen järkyttävään havaintoon, että kaltaisiani ihmisiä on Bellin käyrällä yhtä vähän kuin on erittäin älykkäitä. Valtaosa ihmisistä joustaa moraalissaan enemmän kuin missään muussa ja kykenee itsepetoksen lahjallaan kääntämään mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi kulloisenkin itsekkään tarpeen mukaan. Kuten kerroit työpaikalla ei etene ja kartuta palkkaa ahkeruudella ja rehellisyydellä, vaan vaikutusmahdollisuuksia ja lisiä kerryttää lähinnä olemalla laiskin, mutta kovaäänisin muita mollaava m-kero. Ei ihme, että monella työyhteisön todellisella kivijalalla alkaa iän myötä motivaatio ja kiinnostus työelämää kohti laskea. Kuulun heihin itsekin.

Toinen yllättävä seikka on ollut ihmisten yleinen ilkeys. Ymmärrän reaktiivisen vihan tunteen, kun on tullut esimerkiksi loukatuksi, mutta iso osa ihmisistä saa jotain kummaa mielihyvää muiden ihmisten alentamisesta ja ulkonäköön, elämäntapaan, materiaan jne. liittyvästä negatiivisesta louskutuksesta. Eräässäkin työpaikassa aikuiset ihmiset matkivat vieraskielisen aksenttia maukavalla äänellä heti kun tämä selkänsä käänsi. Henkinen kehitys jää monelle ala-asteelle.

Ihana lukea, että joku muu ajattelee samoin. Olen siis nyt työstänyt tätä asiaa paljonkin ja yrittänyt miettiä, miten aion tästä edespäin toimia kanssaihmisiä kohtaan.

Mielessä on myös ollut paljon se, miksi meidät kasvatetaan näin? Pitää olla kiltti, rehellinen, muut huomioiva ja oikeudenmukainen, kun maailma ei ole sellainen. Riittävästi ei opeteta lapsia puolustamaan omia rajojaan, näkemään ristiriitoja toisten lupausten ja toiminnan välillä ja sellaista jämäkkyyttä.

Vierailija kirjoitti:

No mä opin jo koulussa, että kiusaaja hiljennetään käyttämällä häneen samoja keinoja eikä mitään diipadaapa kivakoulukeskusteluja. Että silleen..ei tää maailma sovi liian kiltille ihmiselle.

Kaikki alhaisuus ei ole ollenkaan avointa. Raskainta minulle on ollut oma naiivius, olen törmännyt jatkuvasti rikkinäisiin kumppaneihin ja ystäviin tai vaihtoehtoisesti itse niin risa, että olen vetänyt puoleeni kylmiä ihmisiä, jotka kuitenkin osaavat vaikuttaa ns mukavilta aluksi. Eli on kova koulu tajuta, että hyvin iso osa ihmissuhteista pelaa alistamisen ja alistumisen mekanismeilla, ts sivuutat itsesi toisen seurassa ja alat pitää sitä normaalia. Mistä muusta tietäisitkään jos olet jo kotona kasvanut vaikenemaan.

Ehkä toisaalta toisen aito kohtaaminen on aina jonkinlainen ihme. Häpeähaavaisia ihmisiä lienee aina ollut mutta viime vuosina on alettu oikein juhlia ja ihailla kaikenlaista toisen häpäisyä ja esineellistämistä. Meidän pitäisi olla kuulemma parhaita versioita itsestämme, mutta ihan liikaa törmään päinvastaiseen: ihmiset ovat luovuttaneet, vajonneet apatiaan tai välinpitämättömyyteen. Valehdellaan päin naamaa hymyn kera.

Ei siihen totu eikä mielestäni saakaan tottua, mutta eri asia miten suojella itseään ihmisiltä, jotka ovat pahansuopia. Kun näitä pesiytyy helposti ns ystäviinkin. Vie oman aikansa uskaltaa tajuta mitä toinen oikeasti on, näin ainakin minulta. Siihen asti syytin koko ajan omaa kelvottomuuttani.

Senpä takia yksinäisyys voi olla life saver jos vaihtoehto on feikit ystävät. Ja tätä yksinäisyyttä on nykyään PALJON.

Ihmettelen tässä keskustelussa niitä, jotka kirjoittavat tienneensä aina, siis syntymästään ja pikkuvauva-ajasta asti, että maailmassa on pahoja ja kieroja ihmisiä. Siis lähinnä sitä ihmettelen, miten he voivat muistaa tienneensä sen syntymästään asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli kiva lukea tekstisi, sillä se olisi melkein voinut olla omasta kynästäni. Olen kasvatuksen ja kait perusluonteenikin ansiosta rehellinen ja muut huomioiva. Elämä on kuitenkin havahduttanut siihen järkyttävään havaintoon, että kaltaisiani ihmisiä on Bellin käyrällä yhtä vähän kuin on erittäin älykkäitä. Valtaosa ihmisistä joustaa moraalissaan enemmän kuin missään muussa ja kykenee itsepetoksen lahjallaan kääntämään mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi kulloisenkin itsekkään tarpeen mukaan. Kuten kerroit työpaikalla ei etene ja kartuta palkkaa ahkeruudella ja rehellisyydellä, vaan vaikutusmahdollisuuksia ja lisiä kerryttää lähinnä olemalla laiskin, mutta kovaäänisin muita mollaava m-kero. Ei ihme, että monella työyhteisön todellisella kivijalalla alkaa iän myötä motivaatio ja kiinnostus työelämää kohti laskea. Kuulun heihin itsekin.

Toinen yllättävä seikka on ollut ihmisten yleinen ilkeys. Ymmärrän reaktiivisen vihan tunteen, kun on tullut esimerkiksi loukatuksi, mutta iso osa ihmisistä saa jotain kummaa mielihyvää muiden ihmisten alentamisesta ja ulkonäköön, elämäntapaan, materiaan jne. liittyvästä negatiivisesta louskutuksesta. Eräässäkin työpaikassa aikuiset ihmiset matkivat vieraskielisen aksenttia maukavalla äänellä heti kun tämä selkänsä käänsi. Henkinen kehitys jää monelle ala-asteelle.

Ihana lukea, että joku muu ajattelee samoin. Olen siis nyt työstänyt tätä asiaa paljonkin ja yrittänyt miettiä, miten aion tästä edespäin toimia kanssaihmisiä kohtaan.

Mielessä on myös ollut paljon se, miksi meidät kasvatetaan näin? Pitää olla kiltti, rehellinen, muut huomioiva ja oikeudenmukainen, kun maailma ei ole sellainen. Riittävästi ei opeteta lapsia puolustamaan omia rajojaan, näkemään ristiriitoja toisten lupausten ja toiminnan välillä ja sellaista jämäkkyyttä.

Meitä yritetään kasvattaa sellaisiksi kuin meidän toivottaisiin olevan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mä opin jo koulussa, että kiusaaja hiljennetään käyttämällä häneen samoja keinoja eikä mitään diipadaapa kivakoulukeskusteluja. Että silleen..ei tää maailma sovi liian kiltille ihmiselle.

Kaikki alhaisuus ei ole ollenkaan avointa. Raskainta minulle on ollut oma naiivius, olen törmännyt jatkuvasti rikkinäisiin kumppaneihin ja ystäviin tai vaihtoehtoisesti itse niin risa, että olen vetänyt puoleeni kylmiä ihmisiä, jotka kuitenkin osaavat vaikuttaa ns mukavilta aluksi. Eli on kova koulu tajuta, että hyvin iso osa ihmissuhteista pelaa alistamisen ja alistumisen mekanismeilla, ts sivuutat itsesi toisen seurassa ja alat pitää sitä normaalia. Mistä muusta tietäisitkään jos olet jo kotona kasvanut vaikenemaan.

Ehkä toisaalta toisen aito kohtaaminen on aina jonkinlainen ihme. Häpeähaavaisia ihmisiä lienee aina ollut mutta viime vuosina on alettu oikein juhlia ja ihailla kaikenlaista toisen häpäisyä ja esineellistämistä. Meidän pitäisi olla kuulemma parhaita versioita itsestämme, mutta ihan liikaa törmään päinvastaiseen: ihmiset ovat luovuttaneet, vajonneet apatiaan tai välinpitämättömyyteen. Valehdellaan päin naamaa hymyn kera.

Ei siihen totu eikä mielestäni saakaan tottua, mutta eri asia miten suojella itseään ihmisiltä, jotka ovat pahansuopia. Kun näitä pesiytyy helposti ns ystäviinkin. Vie oman aikansa uskaltaa tajuta mitä toinen oikeasti on, näin ainakin minulta. Siihen asti syytin koko ajan omaa kelvottomuuttani.

Senpä takia yksinäisyys voi olla life saver jos vaihtoehto on feikit ystävät. Ja tätä yksinäisyyttä on nykyään PALJON.

Niinpä. Todella monet esittävät, varsinkin tutustuessa, ihan muuta kuin mitä ovat. Ainakin ne kaikista pahimmat tapaukset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli kiva lukea tekstisi, sillä se olisi melkein voinut olla omasta kynästäni. Olen kasvatuksen ja kait perusluonteenikin ansiosta rehellinen ja muut huomioiva. Elämä on kuitenkin havahduttanut siihen järkyttävään havaintoon, että kaltaisiani ihmisiä on Bellin käyrällä yhtä vähän kuin on erittäin älykkäitä. Valtaosa ihmisistä joustaa moraalissaan enemmän kuin missään muussa ja kykenee itsepetoksen lahjallaan kääntämään mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi kulloisenkin itsekkään tarpeen mukaan. Kuten kerroit työpaikalla ei etene ja kartuta palkkaa ahkeruudella ja rehellisyydellä, vaan vaikutusmahdollisuuksia ja lisiä kerryttää lähinnä olemalla laiskin, mutta kovaäänisin muita mollaava m-kero. Ei ihme, että monella työyhteisön todellisella kivijalalla alkaa iän myötä motivaatio ja kiinnostus työelämää kohti laskea. Kuulun heihin itsekin.

Toinen yllättävä seikka on ollut ihmisten yleinen ilkeys. Ymmärrän reaktiivisen vihan tunteen, kun on tullut esimerkiksi loukatuksi, mutta iso osa ihmisistä saa jotain kummaa mielihyvää muiden ihmisten alentamisesta ja ulkonäköön, elämäntapaan, materiaan jne. liittyvästä negatiivisesta louskutuksesta. Eräässäkin työpaikassa aikuiset ihmiset matkivat vieraskielisen aksenttia maukavalla äänellä heti kun tämä selkänsä käänsi. Henkinen kehitys jää monelle ala-asteelle.

Ihana lukea, että joku muu ajattelee samoin. Olen siis nyt työstänyt tätä asiaa paljonkin ja yrittänyt miettiä, miten aion tästä edespäin toimia kanssaihmisiä kohtaan.

Mielessä on myös ollut paljon se, miksi meidät kasvatetaan näin? Pitää olla kiltti, rehellinen, muut huomioiva ja oikeudenmukainen, kun maailma ei ole sellainen. Riittävästi ei opeteta lapsia puolustamaan omia rajojaan, näkemään ristiriitoja toisten lupausten ja toiminnan välillä ja sellaista jämäkkyyttä.

Meitä yritetään kasvattaa sellaisiksi kuin meidän toivottaisiin olevan.

Joo, mutta tehdäänkö siinä samalla karhunpalvelus lapsille? Jos on kasvatettu uskomaan, että maailma on oikeudenmukainen ja ihmiset hyviä, ja joutuu kohtaamaan sen ettei näin olekaan, lopputulos on helposti itsesyyttelyn ja masennuksen kierre. Moni pitää kynsin ja hampain kiinni uskomuksistaan ja uhraa itsensä ja elämänsä siinä samalla, kun pahaa ei osata osoittaa sinne minne se kuuluisi.

Joku viisas sanoi joskus "ole se muutos jonka toivot näkeväsi maailmassa". Kannattaa elää omien arvojensa mukaan eikä luovuttaa. Silti ymmärrän että moni menettää toivonsa yhä narsistisemmaksi muuttuvassa maailmassa.

Itse ajattelen kaiken kokemani hylkäämisen ja henkisen väkivallan jälkeen että yhteenkään ihmiseen ei voi eikä pidäkään luottaa. Ei ennenkuin tuntee hänet todella hyvin. Olen joutunut pohtimaan näitä asioita todella syvällisesti ja perusteellisesti senjälkeen kun tulin petetyksi lähisuhteessa.

Nyt asetan tietyt kriteerit sille keneen luotan.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin itsellekin tämä on ollut herätys. Olin itsekin kiusattu, mutta ajattelin aikuisena kaiken muuttuvan paremmaksi. Mietin, että maailma on sellainen paikka, että täällä kuitenkin pärjää, vaikka olisikin kiltimpi tai ujompi kuin joku muu. Tämänkin olen huomannut vähän vääräksi ajatukseksi ja aina ei ole helppoa sekään. Kyllä siinä mielessä olen vähän ahdistunutkin tästä kaikesta ja todellakin tajunnut kaiken paremmin vasta yli 25-vuotiaana. Siihen asti jaksoin vielä toivoa parempaa ja jotenkin olin vähän lapsellinenkin. Haaveilin myös aiemmin kaikesta enemmän ja riitti voimia siihen. Nyt mietin enemmänkin sitä, että olisi ihme jos joku niistä toteutuisi ja samalla en aina jaksa uskoa ihmisistä niin hyvää.

Aiemmin mietin sitä, että miksi moni voi niin pahoin tai tekee itsemurhan. Nyt taas itse mietin enemmänkin niin, että kuka täällä enää pärjää hyvin ja mietin sitä, että miten ihmiset saavat elettyä hyvää elämään tämän kaiken keskellä. Toisaalta itsekään en vaadi paljon kuitenkaan. Jotenkin vaan sellainen olo, että välillä pelottaa miten kaikki menee ja jos tapahtuu jotain hyvää niin se on jo yllätys. Samalla olen aina ajatellut päihteiden suurkuluttajista ( alkoholi, huumeet), että miten he voivat niitä käyttää. Kaiken tämän jälkeen olen tajunnut senkin, että moni varmaan pakenee noihin ja hakee jotain vaihtelua elämäänsä. Siinä mielessä senkin asian voi ehkä käsittää, vaikka tietysti aiheuttavat monesti läheisilleenkin surua ja huolta. En itse voisi lähteä niillä leikkimään ja menisi varmaan loppukin järki, mutta se on tavallaan viimeinen asia mitä olen tässä miettinyt.

Päihteisiin on tosiaan helppo paeta tätä kaikkea, mistä tässäkin ketjussa on ollut puhe. Soseisena ihmiset tuntuvat jotenkin läheisemmiltä ja samalta lajilta, kun selvänä ihmetyttää koko show. Ja onhan hyviä ja fiksuja tyyppejäkin maailmassa, mutta ei niitä liiaksi vastaan tule yhden elämän aikana.

Vierailija kirjoitti:

Joku viisas sanoi joskus "ole se muutos jonka toivot näkeväsi maailmassa". Kannattaa elää omien arvojensa mukaan eikä luovuttaa. Silti ymmärrän että moni menettää toivonsa yhä narsistisemmaksi muuttuvassa maailmassa.

Itse ajattelen kaiken kokemani hylkäämisen ja henkisen väkivallan jälkeen että yhteenkään ihmiseen ei voi eikä pidäkään luottaa. Ei ennenkuin tuntee hänet todella hyvin. Olen joutunut pohtimaan näitä asioita todella syvällisesti ja perusteellisesti senjälkeen kun tulin petetyksi lähisuhteessa.

Nyt asetan tietyt kriteerit sille keneen luotan.

Lisään vielä että näillä kriteereillä tarkoitan henkiseen kasvuun liittyviä, todella syvällisiä asioita. Tämä oivallukseni on tuonut minulle uutta henkistä vapautta.

Vierailija kirjoitti:

Joku viisas sanoi joskus "ole se muutos jonka toivot näkeväsi maailmassa". Kannattaa elää omien arvojensa mukaan eikä luovuttaa. Silti ymmärrän että moni menettää toivonsa yhä narsistisemmaksi muuttuvassa maailmassa.

Itse ajattelen kaiken kokemani hylkäämisen ja henkisen väkivallan jälkeen että yhteenkään ihmiseen ei voi eikä pidäkään luottaa. Ei ennenkuin tuntee hänet todella hyvin. Olen joutunut pohtimaan näitä asioita todella syvällisesti ja perusteellisesti senjälkeen kun tulin petetyksi lähisuhteessa.

Nyt asetan tietyt kriteerit sille keneen luotan.

Niin mutta eihän tämä maailma muutu. Samat asiat kiertää vaan kehää. Nyt on taas esim. Taliban vallassa. Vaikka sielläkin yritettiin muutosta ihan tosissaan ja miljardeja laitettiin että sinne saatiin joukkoja turvaamaan yhteiskuntaa ja rakennettiin kouluja. Myös ihan Saksan tapahtumiin vertautuva kansanmurha tapahtui Afrikassa vasta 90-luvulla, eli verraten vähän aikaa sitten. Hirveyksiä tapahtuu koko ajan. Ehkä ihmisluonto vaan on jotenkin altis pahuudelle.

Kirjoituksesi on niin justiinsa kuin omasta päästäni. Luulisi, että hyvillä teolla olisi edes jotain merkitystä, vaan kun ei ole. Sisäpiireihin kuulumisella on väliä nykyään. Mitä siis tästä kaikesta? Työttömyyttä, työnhaun lakkauttamista kokonaan Suomessa, maastamuuttoa, reservikieltäytymistä, kirkosta eroamista...

Lohdullista tietää, etten ole ainoa näiden ajatusten kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo mutta sillä erolla, että olen aina tiennyt tuon kaiken. Onneksi Jeesus pelastaa minut tästä kaikesta paskasta taivaaseen.

Uskovainen ei kiroile, uskovainen rukoilee muitten ihmisten puolesta ja tuntee tuskaa sieluista jotka menossa kadotukseen.

Itse olin uskossa ja kokeilin elää uskovaisten elämää,mutta huomasin että suurin osa uskovista käyttäytyy samalla tavalla kuin ei uskovaiset,jopa pahemmin,harva uskova on oikeasti tosi kristitty. Teot kertoo enemmän kuin sanat,toki sanoillakin merkitys.

Uskovainen ei ole sana kuin pyhimys. Uskovainen on usein ihan yhtä oaska kuin kaikki muutkin. Hän on vaan pelastettu. Toisten sielujen pelastukselle hän ei voi itse mitään, joten turha niistä on tuskaa kantaa. Toki on oltava valmis tarttumaan toimeen aina kun näkee Jumalan kutsuvan jotakuta herätykseen. Ja paskahan ei ole kirosana. Ihan ehta mustan tavaran nimitys. Samoin kuin Saatana.

Aikuiset ovat useimmiten vain kookkaita lapsia, se on tullut itsellä huomattua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo mutta sillä erolla, että olen aina tiennyt tuon kaiken. Onneksi Jeesus pelastaa minut tästä kaikesta paskasta taivaaseen.

Jos olet aina tiennyt, niin tuskin olet kipuillut asian kanssa sitten? Onko ratkaisu uskovaiseksi ryhtyminen? Ap

Olen eri, mutta itse lapsesta asti tuntenut ulkopuolisuutta ja jäänyt käytännössä syrjään kaikesta. Olen eritysiherkkä ja mieli petti jo varhain tähän hulluuteen. Ainoa lohtuni on että Jeesusta seuraamalla kerran tämä kaikki päättyy, eihän tämä maailma voi ollakaan muuta kuin paha eikä tältä mutta voi odottaa.

Erakoiduin noin kymmenen vuotta sitten ja olen siitä lähtien ollut ihan tyytyväinen elämääni. Suurin osa ihmisistä on itsekkäitä, ahneita, valehtelevia paskiaisia jotka haluavat vain nöyryyttää heikompiaan.