Kotona olo on TYLSÄÄÄÄÄÄÄ!!

Voi vitsit, että välillä ahdistaa ja välillä omatuntokin kolkuttelee. Että millainen äiti mahdan olla.

Esikoinen täytti juuri neljä, kuopus vuoden ikäinen. Kotona olen ajatellut olla vielä vuoden vaihteeseen. Sitten en tiedä millaiset hoitokuviot järjestetään. Mutta jotain on pakko keksiä. Mulla on opintovapaa ja unelmien opiskelupaikka odottamassa ja sen jälkeen näillä näkymin myös entinen kiva haastava työ, jos siihen vielä haluan palata.

Mutta voi että mä en kestä tätä kotona olemista. Kateellisena katselen töistä palaavaa miestä, joka ihan onnessaan leikkii lasten kanssa. Kyllä mäkin leikin ja puuhaan kaikenlaista. Mutta sellainen joku riemu siitä hommasta puuttuu.

Päivät on aina vaan sitä samaa aamusta iltaan. Tai no, ei. KYllä me käydään siellä ja täällä. Tavataan kavereita, käydään puistossa, ollaan vain kotona, jos siltä tuntuu. Esikoinen kerhoilee neljänä päivänä viikosta. Lasten kanssa mihinkään lähteminenkään ei ole iso ongelma, mihin vain voi mennä, kun vaan asennoituu oikein. Mutta SILTI. Tästä puuttuu se joku älyllinen haaste, minkä parissa pää askartelisi. Mutta tuntuu, että mihinkään omaehtoiseen ei juuri ole aikaa, jos ei järjestäisi jotain hoitokuviota.

Omaa aikaa urheiluun ja omien kavereiden tapaamiseen saan kyllä, kiitos mieheni. Viikonloppureissujakin voin tehdä, mies on mielellään vuorostaan lasten kanssa ja hyvä, että onkin, kun minä kuitenkin vietän heidän kanssaan suurimman osan päivistä. Mutta tätä omaa aikaa ei sitten taas haluaisi käyttää mihinkään opiskeluun, vaan noihin kahteen edelliseen.

Päivät eivät ole vaikeita siksi, että kaikki olisi jotenkin kaaosta. Koti on karsittu turhista tavaroista, pysyy järjestyksessä liikoja puunaamatta. Siivooja käy kaksi kertaa kuussa, joten ei tarvitse isommin siihenkään aikaa käyttää.

Tajuan kyllä, että mulla on asiat kaikilta puitteiltaan hyvin. Mutta kai multa sitten vain puuttuu joku kotiäitiyteen tarvittava geeni. Rakastan lapsiani yli kaiken, siitä ei ole kyse. Mutta harmittaa vaan, kun taas huomaan, etten sitten kuitenkaan jaksaisi olla kotona. Kuopuksen vauva-aika, kulunut ensimmäinen vuosi, meni kotona hienosti ja nautin olostani täysin siemauksin. Mutta nyt huomaan, että iskee se sama lamaantuminen kuin esikoisenkin kohdalla. Silloin menin melko aikaisin töihin ja mies jäi vielä puoleksi vuodeksi kotiin. Nyt hänkään ei oikein työtilanteensaan vuoksi siihen kykene.

Mä haluan täältä päiviksi tekemään jotain aikuisten juttuja. Mutta silti, ajatuskin pienimmän hoitoon laittamisesta kylmää. En edusta sitä koulukuntaa, joille päivähoito olisi joku peikko. Enkä varmaan pitäisi lasta kotona kolmivuotiaaksi, vaikka tykkäisinkin täällä olla. Mutta silti, vähän yli vuoden ikäinen on vielä aika pieni.

Miksi tämän äitiyden pitää olla näin hankalaa tämän oman tunnon kolkuttelun kanssa..???? Ja miten ihmeessä joku voi haluta olla kotona kolme vuotta tai kauemmankin?