pysyäkö suhteessa joka on vain ok

Tuo me henki on myös harvoilla pareilla. Teillä on tosi pitkä liitto takana. Ei se ilotulitukseksi muutu. Keskinäistä hellyyttä voisitte alkaa harjoittelee. Pusu ja hali aamuin illoin. Kosketus ohi mennen päivän aikana. Kyl se siitä alkaa sujumaan.

Täällä ei voida auttaa päätöksenteossa, sillä itse tunnet itsesi paremmin.

Olisiko sinun helppo löytää uusi, tunnetko helposti henkistä yhteyttä jne. Jos tunnet vastenmielisyyttä häntä kohtaan, silloin kannattaa lähteä, mutta sitten saatat tosiaan jäädä yksin. Kestätkö sitä? Henkisesti ja taloudellisesti?

Olisi ihanaa kun olisi sellainen hyvä me-henki. Onko se oikeasti harvinaista? Kannattaako sellaisesta edes haaveilla? Ootteko te muut suhteessa elävät enemmän tiiviisti me-yksikkö, vaiko kaksi erillistä yksikköä?

En lähtisi. On tärkeää myös turvallisuuden tunne ja se että kuitenkin on se kumppani jonka kanssa elämää eletään vaikka sitten vähän tylsästikin. Voihan välillä käydä vaikka viikonloppureissulla jossain ilman kumppania, jos haluaa omaa aikaa.

Mistä johtuu, että ette keskustele tai teillä ei ole yhteisiä kiinnostuksen kohteita? Mikä estää sinua keksimästä teille kiinnostuksen kohteita tai aloittamasta keskusteluja? Sinulla on avaimet käsissäsi, on ollut koko ajan, mutta miksi et käytä niitä? Sinä olet puolet parisuhteesta, joten sinulla on vastuu myös ja et voi todellakaan työntää kaikkea toisen harteille.

Sinulla on nyt alkanut myös joku ikäkriisi. Haikailet suhteesta muualle ja erilaiseen "parempaan" elämään, näet toisen pahana ja ikävänä tyyppinä, keksit puolusteluita miksi toinen on se tylsä ja kun ikää alkaa tulemaan, niin tiedät, että oma viehättävyys alkaa haihtumaan. Olet ehkä jopa ihastunut toiseen ja pienessä päässäsi mietit vapaaviikkoja, kun lapset ovat isällään. Se houkuttelee.

Luultavasti näin. Niin minullakin oli viitisen vuotta sitten. Haikailin lapsettomia vuoroviikkoja, muiden miesten hymyjä ja lähes haastoin riitaa kotona. En halunnut kuitenkaan rikkoa ihan ok elämää ja varsinkaan saada lasten elämää raiteiltaan, joten päätin muuttua. Aloin pyytää miestä kanssani kävelylle tai pyöräilemään ja aloin juttelemaan hänen kanssaan. Päätin, että en enää ärsyynny miehen hölmöistä, mutta hyväntahtoisista jutuista, vaan aloin heittelemään vastaavia itsekin. Aloimme nauramaan, juttelemaan ja viihtymään yhdessä, sängyssäkin kaikki parani ja paljon. Nyt olemme kuin kaksi marjaa ja enää en edes ajattele muuta. Se oli itsestä kiinni. Ja se oli helppoa. Koko perheemme on upea, teinit ovat tasapainoisia nauravaisia ja auttavaisia nuoria ja elämä on ihanaa.

Vierailija kirjoitti:

Olisi ihanaa kun olisi sellainen hyvä me-henki. Onko se oikeasti harvinaista? Kannattaako sellaisesta edes haaveilla? Ootteko te muut suhteessa elävät enemmän tiiviisti me-yksikkö, vaiko kaksi erillistä yksikköä?

Joskus kuusi vuotta sitten olimme ulkomailla perheen kanssa ja kävelimme kansallispuistossa. Mies ja yksi lapsi liikkuivat nopeammin kuin minä toisen lapsen kanssa ja eksyimme toisistamme. Siellä ei ollut edes puhelinkenttää, joten emme voineet soittaa missä he ovat ja mahdollisuuksia oli paljon.

Etsimme toisiamme pari tuntia ja kun löysimme toisemme, rääyin miehelle, että milloin meistä tuli kaksi täysin erillistä tyyppiä, milloin lopetimme toisesta välittämisen niin, että toista ei voi enää edes odottaa ja huolehtia, että kaikilla on kaikki hyvin? Kiljuin, että me olemme kuin kaksi joukkuetta, jotka pelaavat toisiamme vastaan, emmekä ole yksi yhtenäinen joukkue, jolla on yhteinen päämäärä ja suunnitelma.

En tarkoittanut siinä todellakaan vain sitä reissua, vaan koko elämää ja arkeamme. Sellaista siitä oli tullut. Olin mielummin pitkään töissä kuin menin kotiin, jossa mies oli jo lasten kanssa. Istuin mielummin vaikka jossakin parkkipaikalla selaamassa kännykkää, kuin ajelin kotiin. Menimme eri aikaan nukkumaan ja väistelimme toisiamme, varoiteltu koskettamistakin.

Mies näki kuitenkin, että nyt olen tosissani. Elämä ei muuttunut siitä nopeasti, sillä ne molemmat nuolimme haavojamme aika kauan, mutta vähitellen kuitenkin. Itse asiassa tarvitsin muutakin sysäystä, että päätin alkaa muuttamaan arkeamme erilaiseksi. Nyt olemme ME ja osaamme puhua.

Terv. 5