Miltä tuntuu ajatus, että jonain päivänä kukaan maapallolla ei tiedä sinun edes olleen olemassa?

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa eniten se, että hautaani en saa pitää omana..

Eihän sinusta siellä haudassa ole enää mitään jäljellä 50-100 vuoden kuluttua.  Olen maatunut arkkuinesi päivinesi, luita jää.

Vain jostain "kirkonkirjoista" löytyy nimesi ja syntymäaikasi ja kuolinpäiväsi.

Ja tietty jos sulla on lapsia ja lapsenlapsia, he muistavat sinut vielä oman elämänsä aikana.

Ja jos kertovat sinusta taas omille lapsilleen, niin tavallanhan sinä olet heidän muistilokerossaan, jotta meillä on ollut sellainenkin isoisosio äiti.

Mutta lopulta käy kuitenkin niin, ettei kukaan enää suvussa muista.

Näin se on aina mennyt.

Kaikki katoaa aikanaan, historian kirjoja kirjoitetaan jatkuvasti uudestaan ihan miten voittaja haluaa, joten ei ole väliä vaikka olisit joku merkittäväkin henkilö. Internetissäkään ei tieto pysy loputtomiin vaikka joku niin uskoo. Ei tarvita kuin ydinsota niin pyyhkiytyy paljon pelkästään digitaalisesti "tallessa" olevaa tietoa. Uskaltaisin väittää että jo vuonna 10 000 mitään ei ole nykypäivän ihmisistä jäljellä.

Ehkäpä tuo ajatus motivoi ihmisiä tuhkaukseen ja tuhkan levittämiseen kyseistä ihmistä miellyttävälle paikalle. Se nyt on järkevää muutenkin.

Niin. Kun miettii, niin eihän millään ole oikeastaan yhtään mitään merkitystä. Kauhee stressi elämästä ja sitten vaan kuolee pois. 

Lopulta koko maapallokin tuhoutuu ja sulaa auringon paisuessa. 

Haluaisin tulla haudatuksi salaiseen paikkaan metsään, niin ei kukaan kaivelisi luitani pitkin poikin.

Mutta Jumala tietää sinusta jo ennen kuin olet syntynytkään.

Miltäs tuntuu ?

Suurin osa ei nytkään tiedä että olet olemassa, joten mitä eroa?

Vierailija kirjoitti:

Kaikki katoaa aikanaan, historian kirjoja kirjoitetaan jatkuvasti uudestaan ihan miten voittaja haluaa, joten ei ole väliä vaikka olisit joku merkittäväkin henkilö. Internetissäkään ei tieto pysy loputtomiin vaikka joku niin uskoo. Ei tarvita kuin ydinsota niin pyyhkiytyy paljon pelkästään digitaalisesti "tallessa" olevaa tietoa. Uskaltaisin väittää että jo vuonna 10 000 mitään ei ole nykypäivän ihmisistä jäljellä.

Jos maapallosta on mitään jäljellä enää tuolloin....

Kaikille käy näin, valitettavasti. Eihän meilläkään ole mitää käryä siitä et ketä oli täällä ennen jääkautta. Esimerkiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mutta Jumala tietää sinusta jo ennen kuin olet syntynytkään.

Miltäs tuntuu ?

Lohdulliselta. Siltä, että minulla on tarkoitus. Millään muulla ei lopulta ole väliä kuin Jumalalla ja sillä mitä minun ja Hänen välillään on.

Vierailija kirjoitti:

Ehkäpä tuo ajatus motivoi ihmisiä tuhkaukseen ja tuhkan levittämiseen kyseistä ihmistä miellyttävälle paikalle. Se nyt on järkevää muutenkin.

Mutta se on vaan niin, ettei sitä tuhkaa saa sirotella lain mukaan minne tahansa.

Jonkun toisen metsään ei tuhkia saa luvatta mennä heittelemään.

Siinä tuhkan seassahan on aina luunsirujakin.

Ja kun ostettu uurna haetaan krematoriosta, pitää ilmoittaa mihin tuhka aioitaan sijoittaa.

Ja se merkitään muistiin.

Tietenkin luvattomasti ihmiset voivat tehdä mitä vaan.

Eipä tuo mitään haittaa. En ole niin erikoinen henkilö, että minua tai saavutuksiani tarvitsisi sen kummemmin muistaa. Eikä nytkään suurin osa maapallon ihmisistä edes tiedä, että olen olemassa.

Mä jään kummittelee

Vierailija kirjoitti:

Niin. Kun miettii, niin eihän millään ole oikeastaan yhtään mitään merkitystä. Kauhee stressi elämästä ja sitten vaan kuolee pois. 

Lopulta koko maapallokin tuhoutuu ja sulaa auringon paisuessa. 

No niin! Ja mä stressaan jostain turhanpäiväisestä toimistotyöstäni!

Olen tehnyt sellaisen kontribuution tieteen historiaan, että siihen, ettei kukaan minua muistaisi kuluu kyllä pidempi aika kuin suurimmalla osalla ihmisistä.

En minäkään tiedä jokaista ihmistä joka tällä pallolla on joskus elänyt. Eikä tiedä kukaan muukaan. Ehkä valtioilla on jossain joku nimilista kaikista maassa eläneistä henkilöistä kautta aikojen?

Oon niin vakuuttunut sielun olemassaolosta, että en tuota suuremmin mieti. Elämä on tässä ja nyt. Loputon seikkailu.

Hyvältä, vaikka mielelläni eläisin todella pitkään ja näkisin miten ihmiskunta ajaa itsensä sukupuuttoon

Kuulostaa ehkä oudolta, mutta kun katson mun lasta, mietin toisinaan että joskus minua ei ole ja hän jatkaa olemistaan (parhaassa tapauksessa tietenkin näin). Ja iskee haikeus ja huolikin, ajattelen mitähän hän mahtaa elämässään kokea ja kunpa voisin aina auttaa, olla häntä varten. Mieleni ei käsitä että hän on joskus keski-ikäinen ja hänellä on omat lapset ja omat murheet. Ja juuri nyt rakkaus häntä kohtaan on niin syvä ja suuri, että ajatus siitä että tiemme eroavat, tuntuu kamalan surulliselta.

Kelaako kukaan muu tämmöstä vai oonko mä sekaisin?

Ajatus on hyvin lohduttava. Naapurin nainen bongasi tänään, miten läimittiin miehen kaa toisiamme pyllyille tyhjäksi luulemallamme pihalla. On mukava muistaa, että tämäkin tapahtuma unohtuu meikäläisen mukana