Lue keskustelun säännöt.
4. lapsen syndrooma
28.08.2006 |
Mahtaako täällä olla ketään, joka olisi oman perheensä 4. lapsi? Miten sinua kohdeltiin lapsena?
Olen itse viisilapsisen perheen neljäs lapsi (kaikki syntyneet n. 2 vuoden välein) ja olen aina pitänyt lapsuuttani onnellisena. Kuitenkin esikoiseni synnyttyä alkoi ikäviä asioita palautua mieleen.
Aika usein koin itseni " unohdetuksi" lapseksi. En ilmeisesti saanut kovin henkilökohtaista suhdetta vanhempiini, menin vain siinä sivussa (aikuisena tilanne on nyt ihan toinen). Kerran 6-vuotiaana kuljeskelin pihalla yksinäni ja ilta alkoi hämärtyä. Istuuduin kotimme nurkan taakse maahan ja mietin, mahtaisiko kukaan tulla minua etsimään. En jaksanut istua kauaa. Varmasti minua olisi joku alkanut etsiä, mutta miten 6-vuotias voi tuollaisia ajatella? Ettei kukaan välitä. Ei tuollaiset ajatukset ihan tyhjästä kumpua. Joskus ajattelin myös itsemurhaa, että mahtaisiko kukaan koskaan surra perääni. En ikinä ajatellut, että sellaisen tekisin, ajattelin vain, että välittäisikö kukaan, vaikka itseni tappaisin. Aika kamalia ajatuksia joka tapauksessa.
Tämä asia palautui taas mieleeni, kun aloin miettiä suhdettani esikoiseeni. En taida antaa hänelle tarpeeksi hellyyttä... Hän on nyt melkein 5-vuotias ja sai minulta tosi paljon hellyyttä siihen asti kunnes toinen lapsi syntyi 2,5 vuotta sitten. Kuopukselle pystyn osoittamaan hellyyttä aivan spontaanisti, mutta en esikoiselle. En muista, että olisin itse lapsuudessani saanut kovinkaan paljoa hellyyttä. Pystyisinköhän muuttamaan itseäni, pakottaa väkisin itseni hellimään esikoista, vaikka se tuntuisi väkinäiseltä? Muuttuisikohan se ajan myötä spontaaniksi?
Luin jostain, että tutkimusten mukaan viisilapsisten perheiden neljäs lapsi on aika usein " väliinputoaja" ja saattaa jäädä vähemmälle huomiolle. Näin minullekin on tainnut käydä. Onko muita?
Kommentit (9)
ja olen kaksi lapsisen perheen kuopus...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joka oli tosi kipeästi hylätty ja yksinäinen, vaikka äitini ei varmaan ollenkaan tajua sellaista tehneensä. Ei se katso lapsimäärää. Useampilapsisessa perheessä on sentään ne sisarukset johin on mahdollista yrittää luoda kontaktia jos vanhemmat eivät siihen pysty...
Vierailija:
joka oli tosi kipeästi hylätty ja yksinäinen, vaikka äitini ei varmaan ollenkaan tajua sellaista tehneensä.
Minuun äiti istutti valtavan syyllisyyden vaikka rakasti kovasti meitä lapsia ja varmasti teki parhaansa. Jos olen joskus epäillyt syytänkö äitiä turhaan, ne epäilykset ovat haihtuneet kun olen seurannut kuinka hän toimii oman lapseni kanssa. Siinä saa sitten seurata aitiopaikalta minkälaisen toiminnan seurauksena tämä kamalan ahdistava syyllisyydentunto on elämääni pesiytynyt.
Äitini oli 2-lapsisen perheen esikoinen, joka menetti oman äitinsä pikkuveljelleen. Puhuu vieläkin kuinka pikkuveljeä lellittiin ja itsellään oli kova kuri. todella katkeralta kuulostaa kun alkaa näitä puhumaan vaikka pikkuveli on kuollut 15 vuotta sitten ja molemmat vanhempansa yli 10 vuotta sitten :(
Äitini piti sitten huolen ettei esikoista syrjäytetä kun nuorempi sisar syntyy. Olikin sitten todella tarkka siitä ettei esikoinen vaan jää missään ainakaan vähemmälle kuin kuopus. Näennäisesti yritti olla tasapuolinen, antoi kummallekin lapselleen sen mitä esikoinen tarvitsi tai halusi. Pikkusiskon tarpeilla ei ollut väliä, hänhän oli niin pieni ettei vielä ymmärtänyt mitä haluaa ja tarvitsee. Kurjaa olla pikkusisko joka " menee siinä sivussa" .
Nyt minulla on 2 poikaa ja yritän kohdella kumpaakin yksilöinä ja antaa kummallekin riittävästi huomiota ja hellyyttä. Rakkautta ainakin riittää kumallekin yhtä paljon :) Toivon kovasti ettei kumpikaan pojistani koe olevansa vähemmän arvokas ja tärkeä.
3. ja 5. lapsemme ovat poikia, vauvasta asti vaativia, äänekkäitä, herkästi ärsykkeisiin reagoivia, temperamenttisia jne....ja tämä tyttö siinä välissä, kiltti ja hiljainen aina 3-vuotiaaksi. Kyllä monesti mietin että jää liian vähälle huomiolle. Sitten kun tyttö täytti 3, hänelle tuli uhma ja alkoi _vaatia_ sitä huomiota, mistä me ollaan vain iloisia. Mutta jotenkin kyllä huomaan että täytyy erikseen kiinnittää huomiota tähän tyttöön ettei jotenkin " unohdu" (nyt kun pahin uhma on hellittänyt).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se tosiaan lapsilukua katso, tunteeko itsensä " unohdetuksi" lapseksi vai ei. Vastauksenne antoivat minulle päättäväisyyttä siihen, että alan joka päivä huomioimaan esikoistamme paremmin. Omaa lapsuuttani en voi muuttaa, mutta omien lapsieni lapsuuden voin. Kiitos!
Luulen että kaikki lapset kokee jossain vaiheissa tollasia tunteita elämässä. En usko että on tekemistä sisarusten kanssa. Voi olla esim. että on saanut ihan yhtä paljon huomiota mutta ei ole taas kestänyt sitä että sisaruskin saa. Kai se on sitä sisaruskateutta?
Kilpaillaan vanhempien huomiosta tai siitä kuka saa enemmän ja kuka vähemmän.
Muistan itsekin tuntevani sellasta että minusta ei kukaan välitä, en kuitenkaan mitenkään erityisen voimakkaasti. Hyvähän se on oppia eri tunteitten kanssa elämään.
Ja jos ajattelette vanhempia, hekin on ihmisiä. Elämä ei voi olla aina niin ruususta ja tasapuolista. Tietysti on erittäin tärkeä että vanhemmat eivät tahallaan syrji jotain lasta perheessä ja ovat kaikille tasapuolisia.
En tiiä ymmärsittekö pointtiani..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa kun on niin asiallinen ketju! Ja vieläpä tärkeästä asiasta!
Minä olen perheeni esikoinen ja olin lapsena vilkas ja eloisa tapaus, kuulemma kuitenkin ihan kiltti sellainen. No pikkusisko oli ehkä rauhallisempi mutta aina kipeänä, joten tietäähän sen kumpi meistä kaiken huomion sai.
Olen selvästi katkera, mutta en syytä siitä enää ketään. Olen tajunnut että vanhempani eivät olleet ehkä täysin kypsiä kun saivat minut ja kipeä pikkusisko tarvitsi silloin enemmän äitiä kuin minä.
Nuoruus meni samalla tavalla. Tosin pikkusiskoni oli ongelmaisempi kuin minä, mutta silti sai elää vapaammin kuin minä.
Minulla oli samat kotiintuloajat kuin nuoremmalla siskollani, siskoni ei saanut ilkeyksistä kotiarestia niin helposti kuin minä. Siskoni ei tarvinnut tehdä kotona ruokaa,mutta minun piti... jne jne...
Siitäkin on jäänyt vähän katkera olo.
Itselläni on 4 lasta ja reiluudella ollaan yritetty mennä. Kenestäkään en voi sanoa että olisi jotenkin " tärkeämpi" kuin joku toinen vaan näen kaikki lapseni tasavertaisina ja yritän antaa huomiota kaikille tasapuolisesti.
Meillä tämä 4. lapsi on vielä pieni, mutta toiset ovat jo isoja, joten tottakai vauva tarvitsee huomiota siinämielessä enemmän,mutta vietän aikaa koululaisten kanssa niin paljon kun nämä haluavat viettää sitä minun kanssani.
Minusta oli erittäin viisaasti sanottu että omalle lapsuudelleen ei voi mitään jne. ...
Yritetään antaa tosiaan omille lapsillemme tasavertaisen ja rakkautta täynä olevan lapsuuden!!!
Oikein paljon jaksamista ja tervettä asennetta lastenkasvatukseen kaikille vanhemmille!!!
Olen esikoinen kolmilapsisesta perheestä. Pikkusisko tuli ja syrjäytti. Olin itse vilkas ja tottelematon, sisko kiltti ja hiljainen. Muistan itsekin että istuin joskus jossain kannonpäässä miettimässä kaipaako kukaan. Kai se oli surua siskon saamasta huomiosta ja siitä että minua pidettiin huonona lapsena ( jonka kanssa vanhemmat tunsivat itsensä epäonnistuneiksi).
Minulla on sama ongelma että pienintä hellin eniten ja spontaanisti, isompi on jäänyt varjoon vauvan synnyttyä. En voi sille mitään. Mutta kun hellyyttä muistaa antaa, se palaa myös isomman kohdalla spontaaniksi. Meillä isä hoitaa nyt esikoisen, minä vauvan.
Loppujen lopuksi nämä ei ole niitä suuren suuria murheita elämässä. Jokaisella on aivan varmasti jotain moitittavaa vanhemmissaan ja murhetta lapsuudestaan. Jos itse vanhempana parhaansa yrittää, ei muuta edes voi. Kaikki tässä kuitenkin ihmisiä ollaan ja eletään elämää samalla eteenpäin kun kasvatamme lapsiakin.