Lue keskustelun säännöt.
Kadonneen jäljillä -ohjelmasta jäi mietityttämään
28.08.2014 |
Ei siis mistään yksittäisestä jaksosta, vaan koko formaatista. Miten ihminen antaa koko elämänsä määrittyä sillä, onko hän tavannut äitiään/isäänsä/sisaruksiaan koskaan tai viimeksi lapsena tms? Voi olla, että ohjelmassa on liioiteltukin näiden ihmisten "ahdinkoa", mutta miten joku poissaoleva ihminen, jota ei tunne, voi olla niin tärkeä?
Ja en puhu edes täysin tietämättömänä tästä asiasta, sillä itselläni on isä ja kolme sisarpuolta, ja kaikki heidät olen tavannut viimeksi silloin kun olin noin 2- tai 3-vuotias. Elämäni ei ole silti sekaisin, enkä istu kotona selaamassa vanhoja valokuvia ja ihmettelemässä, miksei isä pitänyt minuun yhteyttä sen jälkeen kun äidin kanssa erosivat. Olen rakentanut elämäni ilman isää, ja ihan hyvän elämän. Ei ole jäänyt sellaista tunnetta, että jotain puuttuu.
Ihmiset ovat tietenkin erilaisia, mutta aika paljon helpommin ymmärtäisin, jos "kadotat" ihmisen, jonka olet tuntenut vuosia, asunut saman katon alla pitkän ajan jne. eikä niin, että ei ole käytännössä mitään muistikuvia edes, ja silti kaipaa koko ajan.
Kommentit (6)
Ettet vaan olisi ihan vähän vihainen isällesi. Ja ihan pikkuisen vaan yrität todistella koko maailmalle ettei voisi vähempää sinuun vaikuttaa ettei hän sinusta ole välittänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.08.2014 klo 19:20"]
Ettet vaan olisi ihan vähän vihainen isällesi. Ja ihan pikkuisen vaan yrität todistella koko maailmalle ettei voisi vähempää sinuun vaikuttaa ettei hän sinusta ole välittänyt.
[/quote]En tosiaan ole vihainen isälleni. Enkä yritä todistella koko maailmalle :) AV ei ole minulle koko maailma, enkä todistele muutenkaan mitään. Ei kannata lukea rivien välistä sellaista, mitä siellä ei ole. Tuli vain mieleen tämä, kun näin taas pätkän tuota ohjelmaa, ja tuntui olevan niin dramaattista.
ap
Nostelen vielä, oletan, että näin vilkkaalla palstalla varmaan on isättömiä/äidittömiä tms. joilla voisi olla omaa näkökulmaa tähän.
ap
Tunnen monia adoptoituja, ja kyllä monia kiinnostaa oma biologinen alkuperä. Monilla on tarve ottaa selvää omista juuristaan, etenkin sen jälkeen kun on saanut omia biologisia lapsia. Ohjelma on tosiaankin tehty dramaturgiaa hyödyntäen, kuten kaikki tositv-ohjelmat. Mutta siitäkin huolimatta aito kaipuu tietää juurensa, mistä omat fyysiset piirteet, temperamentti yms. periytyvät on usein aitoa, samoin tarve kohdata joku, jossa on samaa kuin itsessä. Ne jotka ovat kasvaneet tuntien oman biologisen taustansa eivät tätä aina ymmärrä. Ja varmaan on myös adoptoituja, joita ei oma historia niin kiinnosta. Tai sitten asia on sysätty pois tietoisuudesta.
Ymmärrätkö, että me ihmiset olemme erilaisia. Jos sinä et kaipaa isääsi, niin ei se tarkoita sitä, ettei kukaan ilman isää kasvanut kaipaisi isäänsä. Se kaipaus ei välttämättä ole jokapaäiväistä eikä mitään konkreettista nyyhkimistä ja voihkintaa, vaan se on enemmänkin tunne, jota on vaikea selittää.
Olen itse kasvanut ilman isää ja taustani oli äidilleni tabu eli häneltä en saanut mitään tietoa. Oli tilanteita, joissa todella olisin tarvinnut isää, mutta piti olla vain hiljaa. Vasta nyt jo aika iäkkäänä olen selvittänyt taustani, viime hetkellä, sillä enää on vain yksi henkilö, joka tiesi mitä tapahtui silloin aikoinaan. Hänkin muisti ensin joitakin yksityiskohtia väärin, mikä hidasti etsimistä. Kun sitten asiat olivat lopulta oikein, niin tietoa sain paluupostissa kahdestakin seurakunnasta. Valitettavasti isäni on jo kuollut, mutta kaksi sisaruspuoltani elää samoin kuin heidän äitinsä. Seuraava askel onkin ottaa yhteyttä näihin henkilöihin. Isän haudalla olen käynyt tänä kesänä. Seuraavaksi etsin isoäidin haudan. Isoisä on haudattu luovutettuun Karjalaan sankarihautaan.
Nämä Kadonneen jäljillä -ohjelmat ovat olleet yksi kannustin ryhtyä selvittämään taustaani. Joku ehdotti jopa pyrkimistä ohjelmaan, mutta sitä en edes harkinnut, vaan päätin toimia itse. Ohjelmista kuitenkin sain vihjeitä, mistä kannattaa etsiä, eniten ehkä Kuka oikein olet -sarjasta, jossa liikuttiin kotimaassa. Apua oli tietysti myös siitä, että olen harrastanut aika kauan sukututkimusta. Yksi kannustin oli muuten myös erään lääkärin vähän töykeä tokaisu, että tottahan jokainen tietää vanhempansa. Sanoin siihen vain, että minä en tiedä. Ja olihan asia vaivannut minua lapsesta lähtien.
Mitä sitten tiedot isästä ja hänen perheestään vaikuttivat. En oikein osaa vieläkään sanoa tarkasti, mutta vaikutusta sillä on ollut. Kyllä se klisee on totta, että kun saa tietoa, niin palaset loksahtelevat paikolleen ja sielun aukot umpeutuvat. Mutta ne henkiset jonkinasteiset vauriot, joita isättömyydestä on syntynyt, pysyvät. Tunne, että on vähän huonompi kuin muut, häpeä ja syyllisyys pysyvät. Jonkinlainen sivustakatsojan rooli on niin vahva, ettei se enää mihinkään katoa. Mutta kuten sanottua, jonkinlaista eheytymistä kuitenkin tapahtuu jatkuvasti. Toivottavasti vielä enemmän, kun saan yhteyden sisaruksiini ja heidän äitiinsä. Saan toivottavasti tietoa siitä, millainen ihminen isä oli, miltä hän näytti, mitä sairauksia hänellä oli jne.
Nimenomaan on niin lällyksi ja ylidramaattiseksi käsikirjoitettu, että eihän siinä ole aitoa pätkää paria minuuttia. Kaikissa jaksoissa pyyhitään kyyneliä, hipelöidään jotain "ainoata muistoesinettä" ja kävellän dramaattisen musiikin saattamina kameramiehet niskassa jotan katua. Ja itse juontajat (etenkin Pääskysaari aikoinaan) nyyhkytteli enemmän kuin asianosaiset.
Tuommoista amerikanahapatusta koko formaatti. Pitää olla aina joku dramaattinen tapahtuma elämässä ja sitten pyyhitään rokotiilinkyyneliä vasemmalla niemttömällä. Sama juttu kuin tämä ketju
http://www.vauva.fi/keskustelu/4261904/ketju/miksi_jenkit_aina_tekee_asioita_jonkun_puolesta