RAIVARIT
Huhhuh. Miten voi noin pieni (1v7kk) saada noin kovia raivareita? Ja aivan yhtämittaa. Tuntuu että nykyisin raivareita tulee monta kertaa päivässä ihan joka asiasta. Itse alan olla aivan loppu. Jo tässä vaiheessa.
En juurikaan halua enää lähteä lasten kanssa mihinkään kauemmaksi. Se kun on niin hankalaa nykyisin. Pikkuinen ei pysy sylissä missään (rimpuilee heti pois jos otan syliin), haluaa tietenkin mennä vain mihin itse tahtoo (ja jos niin ei tehdä tulee raivari). Kädestä ei myöskään saa pitää (vaikka oltaisiin missä ruuhkassa tms) tai muuten tulee raivari. Rattaissa nyt ei tietenkään viihdy. Saattaa raivota siellä koko kauppareissun (tunnin tai toista).
Kaikki arkitoiminnot aiheuttaa raivarin myös. Vaipanvaihto, pukeminen ja jonkin kieltäminen tietysti. Monesti myös ihan vain sekin, että otan syliin(väärään aikaan ilmeisesti).
Eniten harmittaa se että lasta ei saa millään tavalla lohduttaa. Jos tyttö satuttaa itsensä, saa monesti siitäkin raivarin, niin ettei suostu lohdutettavaksi mitenkään. Joskus kun saa raivarin sylissä ja kun yritän laskea rimpuilevan riehujan lattialle, satuttaa hän vahingossa itsensä ja on taas entistä raivoisampi. Kaiken tuon lisäksi hän on hyyvin pitkävihainen ja kun raivoaa minulle, saattaa raivon jälkeenkin olla ties kuinka kauan vihainen vain minulle. Silloin huolii lohduttajaksi usein jonkun muun. Kenet tahansa.
Minusta alkaa pikkuhiljaa tuntumaan jo siltä niinkuin en tekisi mitään oikein. Tuntuu tosi pahalta kun joinain päivinä en saa mennä lähellekään saati sitten koskea, ilman että tyttö raivostuu.
Tällä hetkellä päivät kuluu hammasta kiristellen ja laskeskellen päiviä koska taas pääsen takaisin töihin.
Kommentit (11)
Komppaan edellistä kirjoittaa -meillä lapset saavat kiukutella niin paljon kuin huvittaa, mutta ns. omassa tilassaan. Kun kiukkukohtaus iskee, pyydän lasta istumaan "rähinätuoliin" tai esim. menemään toiseen huoneeseen (mikäli koira on varannut tuolin :P). Sen enempää huomiota ei kiukuttelulla saa. Mun syli on aina avoinna, mutta väkisin en lasta ota syliin ja toisaalta kun syliin tullaan, siinä ollaan kunnolla. Syliin pääsee halutessaan vaikka heti, kunhan on rauhoittunut.
Tuo "rähinätuoli" on meillä toiminut hyvin, nykyisin tyttö 2,5 v. menee sinne itse kun kiukuttelukohtaus iskee. Mä en laske minuutteja, vaan pois tuolista tai (avoimesta) huoneesta saa tulla heti kun on rauhoittunut.
Ehkä mun punainen lanka on se, ettei kiukuttelua voi mitenkään estää, en edes yritä, tunteita saa tuuletella kunhan sen tekee turvallisesti. Ja se ettei lapsen neg.tunnetilaan missään nimessä kannata lähteä mukaan. Juu, eikä meidän perheessä kiukuttelulla saa yhtään mitään periksi, ikinä.
Tsemppiä! Teidän tyttö tulee hyvin todennäköisesti pärjäämään hyvin elämässä :).
KL.
Oikeastaan ainoa mitä teen eri tavalla kuin muut, on se että en anna tytön tehdä mitä haluaa (kuten hyppiä sohvan selkänojalla). Olen varjelevampi ja kovempi komentamaan ja kieltämään kuin esim. isänsä.
Ymmärrän, että arkitoimet ei ole lapsen päätettävissä ja ne pitää hoitaa jokatapauksessa. Alkaa vaan suorastaan v****aan kun kaikki ne toimet pitää tehdä väkipakolla. 12 kiloista vastaanlaittavaa jäntevää kakaraa on aika vaikea pukea ja vaihtaa vaippaa jos hän ei sitä halua.
Mitenkähän tollainen jäähypenkki toimii näin pienellä? Musta tuntuu, ettei tän ikäinen oikein vielä ymmärrä sellaista.
Toinen ei voi antaa tehdä sitä, minkä toinen ehdottomasti kieltää. Siinä olisi ehkä hyvä yhteisen linjanvedon paikka miehen kanssa. Meillä ainakin molemmat vanhemmat kieltävät aina samasta asiasta ja ainakaan itse en "lintsaa" niistä kielloista kun vaikkapa olen yksikseni pojan kanssa.
Mitä teet kun kiukuttelu rutiinien kohdalla alkaa esim. vaippaa vaihtaessa tai pukiessa? Minä kiellän ja sitten korotan todella ääntä ja kiellän erittäin voimakkaasti uudelleen. Jos poika jatkaa kiukuttelua hoidan homman loppuun ja jätän pojan huutamaan siihen mihin jää. Meillä saa myös heti tulla syliin sitten kun haluaa ja suurin kiukku on huudettu pois. Mutta syliin en ota tai hyssyttele kiukuttelevaa lasta.
Kyllähän se tiukkaa välillä tekee, mutta toisaalta ymmärtää ettei näistä vanhemmista voi tulla kuin kovapäisiä lapsia:)
Meillä myös tempperamenttinen lapsi ja ymmärrän alkuperäistä, että joskus tuntuu tosi raskaalta, kun kaikesta raivoaa. Mutta oletko kokeillut erilaisia suhtautumistapoja? Esim huumoria. Kun lapsi kiukuttelee, alatkin hullutella tai laulella yms. Meillä ainakin auttaa joskus. Myös kahden vaihtoehdon tarjoaminen auttaa usein. Eli jos kiukuttelee pukiessa niin voi valita vaikka sinisen tai vihreän paidan välillä. Ja loppujen lopuksi, jos kumpikaan keino ei auta tai tee lasta yhteistyöhaluiseksi niin sitten homma tehdään vastentahtoisesti. Eli äiti määrää kuitenkin tahdin. Pikkuhiljaa lapsi oppii, ettei kiukuttelulla saa mitään aikaan ja alkaa olla heti alussa yhteistyöhaluinen. Eli kokeilee niitä rajojaan ja katsoo, antaako äiti periksi, mutta kun äiti ei anna niin ei lapsikaan rajoja loputtomasti kokeile. Mutta siis pikkuhiljaa...se voi tuntua kestävän ikuisuuden. Tsemppiä!
Monet noista vinkeistä on meillä ollut ja on edelleen käytössä esikoisen kanssa. Siis jäähylle laittaminen ja vaihtoehtojen antaminen ym. Nyt vaan tuntuu, että kuopus on vielä vähän pieni ymmärtämään mitään vaihtoehtoja tms. Voisin kuvitella, että loppuvuodesta (kun alkaa olemaan 2v) hänkin jo alkaa ymmärtämään jotain sellaisesta.
En yleensä lähde mukaan hänen raivareihinsa. Vanhempien huuto tai komenteluhan ei kyllä tollasessa sekopäisessä uhmaraivarissa auta mitään. Eihän tuo tyttö oikein tiedä itsekään mitä haluaa eikä ole kuule tai näe mitään raivotessaan. Yleensä annan hänen raivota niin kauan kuin raivoaa ja seuraan sivusta vain ettei satuta itseään. Lähelle ei voi mennä, eikä mikään pelleily auta, koska se yleensä vain lisää riehumista. Eniten rassaa juuri se, kuinka avuttomaksi sitä itsensä tuntee kun katselee toisen raivoamista esim. 45 min putkeen, eikä voi tehdä mitään.
Noista arkiasioista kun oli puhetta, niin vaihdan vaipan yleensä niin että pesen pepun lavuaarissa ja se on todella vaikeaa, jos tyttö raivoaa eikä halua sitä. Olen yrittänyt myös odotella, koska olisi sellainen rauhallinen ja iloinen hetki että vaipanvaihto menisi mukavasti, mutta eihän sitä kakkavaippan vaihtoa voi odotuttaa koko päivää, kun voi olla niinkin ettei se vaihto sovi tytölle koskaan.
Joopajoo. Ei muuta kuin lasketaan vain kymmeneen (tuhat kertaa päivässä). Sellaista se taitaa arki olla lyhytpinnaisen, tomeran, sinnikkään, määrätietoisen ja pitkävihaisen lapsen äitinä. Onneksi niitä herttaisiakin hetkiä löytyy joskus.
Täältä löytyy yksi perin tomera ja määrätietoinen pikkuherra, jolla ikää nyt 2v3kk... Kiukkukohtauksia alkoi sadella päivittäin ehkä viiden minuutin välein jotain sata vuotta sitten...
Juu, en ees enää muista. Luulin, että esikoiseni oli tulisieluinen pieni tyttö, mutta kukut... Sehän sai vaan jotain kerran viikkoon kunnon itkupotkuraivarin (joka tosin kesti sitten useamman tunnin suoraa huutoa...)
Poika heittäytyy selälleen ja saa kirjaimellisesti itkupotkuraivarit. Ja varmaan sattuu, kun kumauttaa itsensä suorin vartaloin lattiaan. Ihme, ettei ole tullut vielä ainuttakaan aivotärähdystä. Sylihoito ei ole auttanut (esikoisella auttoi) raivo on kahta kauheampaa. Välillä ei saa koskea, ei saa mennä pois, ei saa olla vieressä, ei yhtikäs mitään. Ei halua syödä, ei pukea, ei mennä ulos, ei mennä sisään, haluu jatskiä/karkkia/mehua/leipää/maitoa/ihan mitä vaan, mutta mikään ei kuitenkaan lopulta edes kelpaa. Selkeästi ei välillä ihan oikeasti tiedä itsekään mitä haluaa ja miksi kiukuttaa. Kunhan kiukuttaa, kun kaikki ei tanssikaan hänen tahtonsa mukaan.
Tietyt asiat meillä on aina vaan tehty (pukeminen, pesut yms.) rähinästä piittaamatta. Vaatii kyllä hauista, bodia ja tsemppistä välillä, kun jätkä painaa jo yli 15kg :D Mutta sisulla mäkin 48kilon varrella olen pojan kanssa vääntänyt.
Viime aikoina on LUOJAN KIITOS alkanut vähän helpottaa. Meillä on ollut myös rähinätuoli käytössä. Sellainen iso pyöreä rottinkihirvitys. Säilytetty, koska koira tykkäsi siitä, mutta nyt se on osoittautunut aivan loistavaksi apuvälineeksi. Poika ei pääse satuttamaan itseään ja voin pysytellä lähellä raivon vallatessa pienen pojan, mutta kuitenkin jättämään riehumiset huomiotta.
Pari kuukautta sitten otin myös systemaattisesti käyttöön jonkun supernannyn opit. Yllätyin. Oikeesti on toiminut! Päätin siis, että ensinnäkään mä en hyväksy ylenpalttista ja "turhanpäiväistä" raivoamista. Ja päätin kertoa sen pojalle. En oikeastaan tiedä, olenko ennen sitä edes tehnyt pojalle selväksi... Ja laskeuduin pojan tasolle kertomaan sen ;) Poitsu ei puhu läheskään yhtä hyvin kuin siskonsa saman ikäisenä, joten senkin takia häntä on hyvin helppo vauvatella enemmän ihan huomaamattaan. Muutaman kerrran jälkeen meinasin lentää pystölleni, kun poika jälleen veti hernettä nenään jostain ja sanoin tiukkaan sävyyn, että nyt poika riittää, sinä olet nyt hiljaa! - ja poika vaikeni :o TOinen esimerkki vähän lähempää oli tänään. Jätkä kiukutteli ruokapöydässä pudotettuaan leipänsä lattialle. Koira tietysti singahti olohuoneesta pöydän alle ennenkuin kukaan ehti kissaa sanoa ja hotkaisi herkun kitaansa... Poika sai raivarin. Ei kelvannut enää toinen leipa, eikä mikään mukaan eväs. Yritin ensin rauhoitella tilannetta, mutta kun ei taas mikään tuntunut menevän perille asti ilmoitin, että sitten voi mennä pois. Me muut haluamme syödä rauhassa. Ja osoitin ovea. Poika vaikeni ja istui syömään. Ja mä olin sanaton.
Luulen, että meillä mä "hyväksyin" ehkä liikaa pojan kiukutteluja, jotka meinas lähteä tyystin lapasesta jossain vaiheessa. Kiukkuaahan tuo vieläkin alvariinsa.Minkäs sitä luonteelleen (ja iälleen) kai voi, mutta jotenkin elämä on edes vähän hallitumpaa...
Ihan viimeaikoina mukaan kuvioihin on tullut älytön tavaroiden paiskominen kiukuspäissään. Tähän lääkkeeksi päätin ottaa jäähypenkin, vaikka ensin tuntui, että tajuaako noin pieni vielä moisesta mitään. Tajuaa se. Varoituksen jälkeen mennään jäähylle ja sinne poitsu on jäänyt joka ikinen kerta ihan hippusen hiljaa. Ei mitään kiukutteluja, mulkoilee vain murhaavasti mua alta kulmain. :D Ja välillä kun ei halua kuunnella mun selostustani jäähyn syystä, laittaa kädet korvilleen :p
Moi
Meillä tuhma nurkka ollu käytössä jonkin aikaa ja tenava on nyt 2v. Minusta se on hyvä käytäntö koska tosiaan ei satuta itseään kun on turvallisessa paikassa raivoamassa ja toisaalta minun mielestä hän tajuaa että jouduttuaan sinne,en hyväksy hänen tekemistänsä/käytöstään.
Meillä on kanssa hyvin tempperamenttinen ja tietää mitä hän haluaa. Kovin yrittää määrätä muita sekä hallita asioitten kulkua oli se sitten oikein tai väärin. Täytyy sanoa että itse joudun opettelemaan hyvin paljon uusia asioita ja käytöstä koska itse en ole kovinkaan tempperamenttinen enkä järisyttävän jämpti kaikessa vaan kompromisseja harrastava(ainakin ennen). Pakko siis vaan oppia koska muuten meillä asuu kohta pikku tyranni joka hyppii meidän yli eikä se olisi lapsenkaan edun mukaista saati meidän.
Siitäpä siis "aasin sillan" kautta kysymys: Kun käskette lastanne pyytämään anteeksi jos on loukannut jotakuta eikä anteeksi pyyntöä tule niin mitä teette?Vaaditaanko asiaa jäähypenkin kautta lapsen raivotessa niin kauan että se tulee vai mitä?Meillä kun itseppäinen on niin ei anteeksi pyyntö toiselta lapselta ei oikein tahdo tulla.
Siis sen äidin tempperamentin kanssa. Olen nimittäin itse hyvin lyhytpinnainen ja tuollaisten uhmisten kanssa saa harjotella melkoisesti sitä kymmeneen laskemista. Niinkuin muutenkin lasten kanssa.
Me ollaan esikoiselta(nyt tosin jo 5v) kyllä vaadittu kaikin keinoin se anteeksipyyntö. Siis jos sitä ei tule muuten, niin sitten jäähyn kautta. Muutenhan sillä antteksipyynnöllä ei ole merkitystä. Nuoremmalta ei olla sitä vielä vaadittu kun ei hän vielä osaa edes puhua. Joitain sanoja kyllä, mutta ei kauheesti. Toisaalta nyt kun mietin, ehkä vois jo alkaa opettelemaan sitä anteeksipyyntöä vaikka vain sitten halaamalla. Senhän kyllä osaa vaikkei vielä puhu.
Meillä asuu myös pikku sisupussi, tasan 2v, jonka kanssa on ollut jäähypenkki ja holding käytössä jo useamman kuukauden. Jäähyt ovat lyhyitä, mutta jäähyllä todella pitää olla, jos varoitukset eivät ole auttaneet. Aika vähän sitä jäähyltä pois ryntäilyä enää on ja viesti tuntuu menevän perille. Monissa tilateissa nyt jo jäähyllä uhkaus tehoaa ja lapsi rauhottuu.
Itkupotkuraivareita tyttömme saa päivistä riippuen joskus vain 1-2 krt ja toisinaan noin viiden minuutin välein tyyliin lähes joka asiasta. Syliin hän ei tällöin halua ja itsekin teen, kuten monet aiemmin kirjoittaneet: olen takavasemmalla ja puuhailen ihan omiani rauhallisesti odotellen, että kohtaus menisi ohi. Jos raivo yltyy väkivaltaiseksi, niin kaappaan holding-otteeseen, jossa lapsi rauhoittuu yleensä nopeasti.
Samanikäisten kanssa leikkiessä lapsi kimpaantuu usein myös helposti ja tönii ja tuuppii ym. Tällöin emme vielä vaadi suullista anteeksipyyntöä välttämättämättä, mutta silittää kaveriaan pitää anteeksipyynnöksi. Tämän lapsi tekee yleensä mukisematta.
Minäkin olen sitä mieltä, että asialliset hommat hoidetaan (syömiset, hampaiden pesut, kauppareissut) oli tuuli mikä hyvänsä. Jos jotain positiivista hakee, niin nämä sisupussimme ovat todennäköisesti myös niitä, joiden temperamentista on myöhemmin paljon hyötyä elämässä. Ainakin meidän lapsemme on hyvin sosiaalinen, aktiivinen, sinnikäs, rohkea ja toimelias eikä todellakaan anna kenenkään kävellä ylitsensä. Ja nämähän ovat haluttuja ominaisuuksia nyky-yhteiskunnassa :)
Tänään selvis, että tytöllä on korvatulehdus. Vaikka se hyvin inhottava tauti onkin, helpottaa vähän kun tietää, että tähän viimeisen kahden viikon megaraivariaikaan saattaa olla siis hiukan fyysistäkin syytä. Eli kun korvatulehdus on selätetty, voi tuo raivariherkkyyskin hiukan vähentyä. Tietysti sitä aina tulee uusia harminaiheita ja huonoja olotiloja, mutta toivotaan...
Meillä on 1v2kk poika, jolla todella kova temperamentti (1v neuvolassa terkka totesi että jaa 1v ja uhma). Turhan kiukuttelemisen ja raivoamisen kanssa olemme todella tiukkoja. Sitä ei katsella yhtään, vaan erittäin jämäkästi komennetaan lopettamaan ja jätetään sitten huomiotta jos homma jatkuu. Tietyt rutiinit kuten pukeminen ja vaipanvaihto, eivät mielestäni ole taaperon päätettävissä että sujuuko vai ei. On asioita joista ei jousteta ja sitten asioita joista voi olla vaihtoehtoja ja neuvotteluvaraa.
Teetkö mielestäsi jotain erilailla kuin muut kun sanot että tyttö osoittaa mieltään juuri sinulle? Tai sitten on vaan erittäin voimakas itsenäistymisen kausi rakkaasta äidistä yhä enemmän kohti yksilöä.