Pettynyt tai " epäonnistunut" synnyttäjä

Juuri tästä syystä olen tietoisesti välttänyt synnytysteni suunnittelua etukäteen. Esikoisen kohdalla se olikin helppoa, koska ei tarkalleen tiennyt mitä tuleman pitää. Toivoin luonnonmukaista synnytystä, mutta päädyin ottamaan kohdunkaulanpuudutuksen (joka tosin ei tehonnut) samalla kun kalvot puhkaistiin. Olin ajatellut, että konttausasento voisi olla hyvä asento synnyttää, mutta käsivoimani loppuivat ja synnytin jakkaralla. Mies pystyi " auttamaan" olemalla takana tukena ja iso vauva sai mahdollisimman " aukinaisen" reitin syntyä. Repesin aika pahasti, mutta itsekseen tulleet repeämät paranivat suht nopeasti.

Leikattu kuulemma voi kestää kauemmin (?).



Toisen ja kolmannen kohdalla olin ajatellut, että synnytys tapahtuu sen hetkisen tilanteen mukaisesti; luotan itseeni ja omiin tuntemuksiini, mutta myös hoitohenkilökunnan ammattitaitoon. Molemmat synnytyksen sujuivat hyvin ja nopeasti jakkaralla ilman kivunlievitystä tai repeämiä.



Tuleva neljäs synnytys on jo mielessä. Toivon kaiken menevän hyvin vauvan ja itseni kannalta. Jos siltä tuntuu, olen valmis kivunlievitykseen, mutta toivon tietenkin, että pääsemme mahdollisimman " helpolla" , jotta toipuminen ja vauvaan tutustuminen voisi alkaa mahdollisimman suotuisissa olosuhteissa.



Minusta tuntuu että nykyaikana kaikki täytyisi mennä omien suunnitelmien mukaan. Mutta: kaikkea ei voi suunnitella, täytyy ottaa se mikä annetaan.



Toivottavasti pääset " sinuiksi" synnytyksesi kanssa ja muistat että sinulla on paras mahdollinen lahja luonasi: pikkuinen vauva :-)



Ihanaa syksyä perheellenne!

Älä turhaan pahoita mieltäsi ja koe olevasi " epäonnistunut" synnyttäjä!

Oppaissa voi olla hyviä vinkkejä, mutta esim. kivun tuntemus on niin henkilökohtainen juttu, ettei sitä voi mitenkään etukäteen suunnitella miten kestää. Itsekin hieroin ja öljysin esikoiseni kohdalla välilihaani, mutta ei se mitään auttanut. Seurauksena neljännen asteen repeämät! Eikä synnytyksessäni ollut muutenkaan mitään hallittua, poskelleen meni koko juttu. Olen vain tyytyväinen, että poika voi hyvin ja itseltäkään ei henki mennyt.

Luonto vaan tekee joskus tepposiaan, eikä ne toiveet synnytyksestä toteudu vaikka mikä olisi. Itse en suunnitellut ekaa synnytystä oikein mitenkään, se meni omalla painollaan ja oli aika ahdistava kokemus (johtuen aivan muista seikoista eli olin pääasiassa " vuoteeseen sidottuna" ilman minkäänlaista kivunlievitystä kätilön juostessa tukkaputkella hoitamassa muita synnytyksiä ruuhkahuippuna ja ponnistusvaiheessa olin niin sekaisin, etten ensin edes tajunnut mitä ollaan tekemässä).



Toista odottaessani suunnittelin sitten takemmin mitä toivoisin synnytykseltä (mm aktiivista liikkumista, vesiallasta, jakkarasynnytystä jne) ihan sen pohjalta mikä meni pieleen ekalla kerralla ja mitä silloin olisin toivonut saavani. Synnytin Haikaranpesässä, jossa tehtiin ennen synnytystä ns synnytyssuunnitelma ja sinne kirjattiin nämä toiveeni mahdollisimman aktiivisesta synnytyksestä, luonnonmukaisesta kivunlievityksestä siihen saakka kun se minusta tuntuu hyvältä ja kun tarvitsen niin epiduraali tms kehiin eli toivoin saavani lääkitystä sen mukaan kun tarvitsen.



Lopujen lopuksi jouduin hautaamaan toiveeni aktiivisesta synnytyksestä vauvan voinnin takia eli supistusten aikana sydänäänikäyrä laski aina alle sallitun, vauvan vointia piti pysytä tarkkailemaan, enkä saannut liikkua jottei napanuora joutuisi pahemmin jumiin, olin kiinni oksitosiinitipassa, hätäsektiovalmiudessa jne. Ainoa mikä toteutui synnytyssuunnitelmastani oli se, että sain sen epiduraalin :) En päässyt edes jakkaralle synnyttämään vaan miltein selinmakuulla ponnistin, koska oli pelkona että vauva jää napanuoran kanssa jumin ja joudutaan käyttämään imukuppia, tai elvyttämään vauvaa heti tämän synnyttyä. Välilihaa ei sentään tarvinnut leikata, eikä epeämiä onneksi tullut. En koe missään nimessä synnytyksen epäonnistuneen, lapsen paras kuitenkin toteutui näin parhaiten.



Nyt kolmatta odottaessani olen taas tehnyt synnytyssuunnitelman tai toivelistan, jonka mukaan haluan taas mahdollisimman aktiivisen synnytyksen pystyasennossa, altaaseen tai suihkuun avautumisvaiheessa, ponnistaa jakkaralta tai kyykyssä JA tarvittaessa myös sen epiduraalin :) Tiedän, ettei toiveeni välttämättä tälläkään kertaan toteudu eikä se maailmaa kaada, pääasia että mennään siten kun vauvalle ja minulle on parasta. Jos kaikki kuitenkin hyvin niin sekä kätilö, mies että minä itse tiedämme millaisia ajatuksia minulla on mihinkin vaiheeseen, kätilö voi niitä ehdottaa jos en itse tajua kysyä jne.



Minä koen synnytyksen " suunnitelemisen" pelkästään positiivisena asiana, ei sen tarkoitus olekaan että mennään orjallisesti valmiin suunnitelman mukaan vaan kun on etukäteen pohtinut mitä toivoisi, on kivun keskelläkin helpompi valita eri vaihtoehdoista silloin kun valinnan varaa on!



Mayella rv 35

Vaikka synnytykseen en itse ladannutkaan kuvaamasi kaltaisia odotuksia (itselleni perinteinen laaketiede on niin monessa mielessa mm. verenpainetaudin takia " valttamaton paha" ettei edes kannata yrittaa luomuilla ;-)), luulen etta tiedan mista tunteesta puhut, koska itsellani oli vahan samanlaisia tuntemuksia esikoisen ollessa pieni. Koska olin tottunut suunnittelemaan ja hallitsemaan elamaani (pitkaan opiskeltuani ja vaativaa tyota tehtyani) pienen vauvan kanssa se, etta asiat eivat lahes koskaan mene aikuisen suunnitelmien mukaan, oli minulle vaikeaa ja tunsin jonkinasteista ahdistusta siita. Luulen etta tama on jotenkin erityisen vaikeaa meille nyky-yhteiskunnan kasvateille, ja varsinkin ehka itsenikaltaisille ihmisille joille on tullut koulutuksen tms. kautta sellainen illuusio etta kaikesta elamaansa koskevasta voi itse paattaa. ;-) Tavallaan nain jalkeenpain ajattelen kuitenkin etta ainakin itselleni oli _hyvaksi_ etta sain kokea lapseni (nykyaan lapsieni) kautta senkin etten kaikkea voi hallita; olen ehka hiukan rennompi ja vahemman nipo ihminen sen ansiosta! ;-) Toivottavasti sinullekin ajan kanssa tuo kokemus kaantyy mielessasi jollakin tapaa rakentavaksi, vaikkakaan ei ehka juuri silla tavalla kuin olit etukateen ajatellut.

Niin.. monet sanoo, ettei synnytystä kannata tai voi suunnitella mutta se riippuu niin ihmisestä mitkä on lähtökohdat suunnitelmissa ja motiivit. Esim. miksi sinä karnataka tunnet itsesi epäonnistuneeksi sen vuoksi, ettei kyennytkään synnyttämään luomuna? Ei se synnytys ole mikään suoritus, josta pitää ns. selvitä mahdollisimman kovia kipuja tuntien.



Minulle oli selvää, etten ota epiduraalia vaan käytän luomumenetelmiä kivunlievityksenä, paitsi mahdollisesti ilokaasua jota sitten loppuvaiheessa otinkin. Mun motiivi oli siihen ei-epiduraalin yksinkertaisesti se, että pidän sitä sellaisena myrkkynä etten olisi sitä mistään hinnasta itseeni pistänyt. Tätä eivät kaikki ymmärtäneet vaan jaksoivat muistuttaa siitä että se kipu voi yllättää. Kyllähän se toki sattui, tosin supistusten aikana pärjäsi hyvin ja siihen ponnistusvaiheeseen ei olisi epiduraalikaan auttanut. Päinvastoin, olisi voinut sitä pitkittää. Puoli tuntia se kesti ja ensi kerralla olisin fiksumpi ja luopuisin ilokaasumaskista samantien ponnistamisen alkaessa, olisi mennyt varmaan nytkin nopeammin.



Mullakin synnytysasento oli se puoli-istuva vaikka sitä sänkyä vältin viimeiseen asti ja siinä asennossa päädyin synnyttämään vain sen takia, että kävin siihen kalvojen puhkaisun ajaksi ja että vauvalle laitettiin sydänäänianturi, sitten pitikin jo alkaa ponnistaa enkä olisi ehtinyt vaihtaa asentoa. Mulle ei tullut mitään pettymyksen tunnetta tuosta.



Mutta pointtina se, että et sinä ole mitenkään epäonnistunut, ehkä itse ajattelet siten juuri sen takia kun halusit toimia eri tavalla mitä sitten pystyit, mutta turha sitä on murehtia. Mitä merkitystä sillä nimittäin on synnytitkö luomuna vai et..?

En tajua tätä meinikiä, jossa synnytyksestä tehdään suoritus, joka suunnitellaan etukäteen. Itsellä ei ollut mitään suunnitelmaa, muuta kuin että otan kaiken tarjottavan ja hyvältä tuntuvan kivunlievityksen. Ehkä siitä johtuu, että en ole traumatisoitunut ja pohdi synnytystä joka päivä, vaikka se vuorokauden yrittämisen jälkeen päättyi imukuppiin, repeämiin ja vammoinhin joiden johdosta käyn fysioterapiassa ainakin seuraavat puolivuotta ja mahdolliset kirurgiset korjaukset päälle... Pariiin kuukauteen en pystynyt esim. istumaan, en edes renkaalle. Olen ikionnellinen, että vauvalle ei sattunut mitään ja mm. tätä keskutelupalstaa lukeneena tiedän, että minullekin olisi voinut käydä paljon pahemmin. Yritä nauttia vauvastasi, eikö se ole tärkeintä? Ymmärrän kyllä pettymyksen, onhan synnytys iso kokemus elämässä, mutta mielestäni terve vauva on se pääasia, oli hän syntynyt sitten keinolla millä hyvänsä. Eikä se, että turvautuu kivunlievitykseen ole mikään häpeä, miten voi etukäteen tietää millaisia kipuja tulee ja miten niitä kestää. Mietipä sitä onko parempi, että ilman kivunlievitystä väsyy, synnytys pitkittyy ja joudutaan turvautumaan imukuppiin tai vauvalle käy jotain? Tsemppia, nauti vauvastasi!

että ei kannata synnytystä etukäteen pahemmin suunnitella. Näin tein ja mielestäni hyvin pärjäsin... otin vastaan kipulääkkeet kun niitä tarjottiin ja olo oli sellainen että tarvisin niitä.

Halusin vielä vain sanoa, että todellakin nautin vauvasta ja kaikki siis meni hyvin, koska sain terveen lapsen, joka on maailman ihaninin. Mutta kyseessä oli juuri tämä kaiken suunnittelu ja etenkin luomuilu, jota en pystynyt toteuttamaan synnytyksessä.



Jälkeenpäin monet ovatkin sitten sanoneet, että " eihän niistä homeopaattisista lääkkeistä ole mihinkään" jne. ja tavallaan haluavat sanoa, että lähdin väärille raiteille jo luomua suunnitellessa. Ehkä myös kirjat antoivat sellaisen kuvan ,että nainen voi kieltäytyä epiduraalista ja kestää sen kivun härän raivolla. Mutta kun itse en kestänyt, niin tuli sellainen olo, että epäonnistuin luomuilussa.



Synnytys ei missään nimessä saisi olla suoritus, mutta nyky-yhteiskunta tekee miltei kaikesta kilpailua ja suoritusta. Taidan olla itse kovin täydellisyyteen pyrkivä, mutta itsekään en ymmärrä täysin tunteitani, koska loppujen lopuksi kaikki meni hyvin.



Mutta ens kerralla en suunnittele yhtään, enkä ajattele luomuilua enkä epiduraalia, vaan sitä, että selvitään molemmat hengissä. Odotin tätä synnytystä vaan niin paljon, että mut olis kai voinut laskea " elämyssynntysmatkailijoihin" .

Oli mullakin kaikkia ennakko-odotuksia siitä, miten kaikki menee, vaikken mitenkään ollut suunnitellut tarkasti synnytystä. Ensinnäkin olisin halunnut kokea ns. normaalin alatiesynnytyksen ihan senkin takia, että tietäisin mistä muut äidit puhuu. No oma synnytykseni päätyi kiireelliseen sektioon, joten se siitä sitten. Sain kyllä maistaa noita kipuja kylläkin sen verran, että en kaipaa siltä osin lisää kokemusta vastaavasta. Ja sektiopäätöksen tullessa olin siihen täysin valmis, koska synnytys ei kivuista ym. huolimatta edennyt yhtään. Pieni pettymyksen tunne kai käväisi mielessä, mutta loppujen lopuksi olen tyytyväinen ja sitä mieltä, että asiat meni niin kuin pitikin ja hyvä näin.



Toinen vaikea asia oli imetys, koska vauvani joutui melkein heti minusta eroon lastensosastolle ja pullomaidolle. Olin ajatellut jotenkin imetyksenkin alkavan luontevasti niin kuin kirjoissa sanotaan. Mutta nyt tuli paljon mutkia matkaan. Itseltä on vaatinut paljon luopua tietyistä ihannekuvista, miten asioiden pitäisi mennä. Kaikki kun ei näköjään aina mene ihan oppikirjan mukaan tai niin kuin etukäteen ajattelee.

Esikoista odottaessani minä suorastaan ahmin kaikkea kirjallisuutta mitä käsiini sain, koskien odotusta, synnytystä ja vauvan hoitoa. Sen minkä niistä etukäteen irti sain, oli että synnytys voi ja luultavasti sattuukin helvetisti, mutta kivunlievityksiä on monia. En varsinaisesti suunnitellut mitään etukäteen, koska enhän voinut tietää minkälaista se synnytys oikein on, kivuntasot yms. MUTTA ajattelin mielessäni, että voisi olla mukava kokeilla sitä jakkaraa tai allasta, epiduraalin halusin ehdottomasti JOS sellaisen ehdin saamaan yms.

Kun sitten lähdettiin synnyttämään ja saavuttiin sairaalaan, olin 4 senttiä auki. Sain siinä valmisteluhuoneessa sitten peräruiskeen ja samalla kätilöni kyseli, oliko minulla toiveita synnytyksen suhteen? Sanoin että ainakin haluan epiduraalin ja ilokaasua, en halua välilihan leikkausta, haluan mieheni mukaan...

Lähdettiin saliin ja kalvot puhkaistiin ja ehdin saamaan epiduraalin. Olin niin kipeä että makasin vain sängyllä ja vikisin ja puristin mieheni kättä. Vihdoinkin sain luvan ponnistaa (en tuntenut itse tarvetta epiduraalista johtuen!) Asento oli perinteinen puolimakaava. Yhtäkkiä huone oli täynnä porukkaa, mieheni komennettiin sivulle pois tieltä. Välilihani leikattiin, imukupilla vedettiin vauvaa ja yksi kätilö survoi vatsani päältä. Poika syntyi yläsuisessa tarjonnassa, joka huomattiin vasta ponnistaessani sekä sydänäänet romahtivat. Vauva syntyi kuitenkin terveenä, mikä oli pääasia. Menetin litran verta sekä osastolla aloin vuotamaan taas. Hemppa laski 80:neen.



Synnytykseni ei mennyt oikein niin kuin olin kaikki etukäteen kuvitellut ja olin kieltämättä hieman pettynyt, mutta onnellinen terveestä poikalapsesta. kotiuduttuani sain kohtutulehduksen ja miehelleni tuli babyblues...kaikesta kuitenkin selvittiin ensin pohjamudissa käyden ;D



Kakkosen kohdalla en enää miettinyt synnytystä yhtään, se menisi omalla painollaan. Vaikkakin pelkäsin edelleen sektioita tai välilihan leikkausta yms. Mutta tämäpä päättikin syntyä syöksyllä sairaalan oville ja luomuna =)



Ja nyt tämän kertainen pelkoni onkin LUOMU-synnytys ;D



tämä siis oma kertomukseni, jokainen on kuitenkin oma yksilönsä eikä kukaan voi mennä sanomaan, että oletpa huono synnyttäjä tai äiti tai jotain muuta.



Synnytystä voi suunnitella tai ainakin miettiä etukäteen, ei siinä mitään väärää ole. Kuitenkin en lähtisi elämään sen mukaan että juuri näin se menee kuin olen suunnitellutkin...

jotenkin tulkitsen sen niin, että olette jotenkin onnistuneet mennä " pää tyhjänä" synnytykseen.



Itse joskus vain totesin kaverilleni kun hän kysyi, että kyllä minä petyin kun 14 tunnin jälkeen päädyttiin sektioon, petyin myös siihen ettei epiduraali toiminut jne. Hän vain totesi tähän, että hän ei pettynyt lainkaan kun hän ei odottanut mitään.. miten ihmeessä voi olla odottamatta mitään ja vain ottaa kaikki vastaan? Yhteistä näille tarinoille on se, että kaikki meni kuitenkin aika kivasti synnytyksessä, kuten yläpuoleltakin voi lukea, mitäs sitä silloin pettymäänkään saati toisten pettymyksiä ymmärtämään.



Toiseksi pettymys on tunne, sitä on turha täällä rationalisoida, ettei tarvitse/saa tms. kokea pettymystä. Jos tuntee pettymystä niin silloin tuntee ja sitä lakkaa tuntemasta kun on saanut aikansa tuntea ilman että sitä on kielletty ja kommentoitu kaiken maailman pskaa.



En minäkään myönnä suunnitelleeni synnytystä, mutta varmasti minulla oli toivomuksia (oliko teillä jotka ette " suunnitelleet" ?), en pitänyt ehdottomasti toivomuksistani kiinni missän välissä, vaan olin myös hyvin avoin kaikelle, yritin luottaa henkilökunnan asiantuntemukseen, itseeni jne.



(Mutta todellakaan en onnistunut menemään synnytykseen " pää tyhjänä" lukematta mitään, tietämättä mistää mitään: Ei kai tällaisia naisia ole olemassakaan muutoin kuin nämä, jotka vasta synnyttäessään tietävät olevansa raskaana.. Minkä MIB tempun te ei-suunnittelevat oikein olette tehneet?)



Silti petyin, koska olen ihminen joka haluaa kokea onnistumista kun jotain alkaa tekemään (enkä vain alistu kohtaloon, kuten esim. tämä ystäväni tekee muutoinkin elämässään). Ja kun alan synnyttämään alakautta oletan, että lapsi syntyy alakautta, mikä on kuitenkin eri asia kuin PÄÄASIA eli itse lapsi, joka syntyy terveenä..



eli saisiko täällä kuitenkin keskustella tunteista, kokemuksista ja jopa erilaisista synnytystavoista ilman, että " turhaan valittaa taas"

Kyllä varmaan jokaisella synnyttäjällä jotain ennakko-odotuksia on, mutta toiset vain eivät syystä tai toisesta jäsentele toiveitaan ja suunnitelmiaan niin tarkkaan.

Mun oli vaikea suunnitella, kun en tiennyt, mitä oli tulossa. Oman kropan reagoinnista on vaikea sanoa etukäteen mitään, jos ei ole synnyttänyt. Olin ajatellut, että mennään tilanteen mukaan. Tietty tiesin jotain kivunlievitysmenetelmistä, mutten ollut " päättänyt" mitään. Koska synnytys vielä alkoi ennen aikojaan, oli itsestään selvää, että synnytys menee aivan täysin vauvan ehdoilla. Tiedostin koko ajan mahdollisuuden, että hyvin alkanut alatiesynnytys voi päätyä sektioon. Samoin tiesin, etten saa vauvaa rinnoilleni heti syntymän jälkeen.

En ollut pettynyt synnytyksen jälkeen, ainoastaan kiitollinen. Jälkeenpäin tuli kyllä itsesyytöksiä: olisiko pitänyt vaatia tarkempia tutkimuksia, olisinko voinut tehdä jotain, jottei vauva olisi syntynyt niin huonokuntoisena.

En tiedä, onko olemassa mitään " temppua" . Ehkä pettymyksen tunne tai tuntemattomuus johtuu persoonasta ja elämänkokemuksista? Tai tavoitteista? Tässä tokassa raskaudessa mun tavoitteenani on elävä vauva, mahdollisimman terve. Eipä oikeastaan muuta. Ehkä se on alistumista " kohtaloon" , mutta tiedostan sen, että itse en voi välttämättä asioiden kulkuun kovin paljon vaikuttaa.

Tunteita ei voi kieltää eivätkä ne ole vaarallisia. Voi olla ihan hyväkin pysähtyä miettimään, mistä pettymys oikein tulee, kun itsekin voi järjen tasolla tajuta, että moni asia meni hyvinkin.

viola76:

Jos tuntee pettymystä niin silloin tuntee ja sitä lakkaa tuntemasta kun on saanut aikansa tuntea ilman että sitä on kielletty ja kommentoitu kaiken maailman pskaa.

(Mutta todellakaan en onnistunut menemään synnytykseen " pää tyhjänä" lukematta mitään, tietämättä mistää mitään: Ei kai tällaisia naisia ole olemassakaan muutoin kuin nämä, jotka vasta synnyttäessään tietävät olevansa raskaana.. Minkä MIB tempun te ei-suunnittelevat oikein olette tehneet?)

Silti petyin, koska olen ihminen joka haluaa kokea onnistumista kun jotain alkaa tekemään (enkä vain alistu kohtaloon, kuten esim. tämä ystäväni tekee muutoinkin elämässään). Ja kun alan synnyttämään alakautta oletan, että lapsi syntyy alakautta, mikä on kuitenkin eri asia kuin PÄÄASIA eli itse lapsi, joka syntyy terveenä..

Violan tavoin minuakin aina ihmetyttää nämä kommentit " synnytystä ei voi suunnitella" ... siis hetkinen, ei kai kukaaa oleta että esim Haikaranpesässä tehtävä synnytyssuunnitelma etenee minuutti minuutilta " ...11.03 menen altaaseen 11.33 otan epiduraalin 12.34 ponnistan jne.." tai jonkun valmiin pohjan mukaan missä järjestyksessä asiat tapahtuu???



Tietenkään synnytystä ei voi siten suunnitella, kukaan ei etukäteen voi sanoa millaiseksi synnytys muodostuu, miltä kipu tuntuu, kuinka synnyttäjä siihen suhtautuu, kauanko synnytys kestää, missä vaiheessa mikäkin kivunlievitysvaihtoehto toimii parhaiten jne



Silti koen todella tärkeänä sen, että olen etukäteen MIETTINYT mitä TOIVOSIN synnytykseltä, asettamatta mitään täysin pitäviä ehtoja. Itse esim toivon ponnistavani kyykky/konttausasennossa tai jakkaralla, koska kaksi synnytystä kokeneena ajattelen sen olevan minulle luonnollisin tapa ponnistaa. Kätilö ei välttämättä tätä tulisi ehdottamaan automaattisesti vaan oletettavaa olisi, että ponnistaisin puoli-istuvassa asennossa kuten esim ensimmäisessä synntyksessä, kukaan ei muuta ehdottanut enkä minä osanut muuta pyytää. En tosiaankaan luota siihen, että siinä ponnistusvaiheen kipujen keskellä saan ylipäätään sanottua toivettani ääneen, joten se, että toive lukee paperissa ja kätilö on orientoitunut sen tiedon sieltä etsimään ja mahdollisuuksien mukaan toteuttamaan, helpottaa tilannetta valtavasti. JOS kuitenkin käy niin kuin toista lastani synnyttäessä (jouduin lapsen voinnin takia ponnistamaan puoli-istuvasta), eli en minä koe pettyneeni, koska asennoidun jo valmiiksi siihen että synnytyssuunnitelma on TOIVElista, toiveet toteutetaan jos lapsen hyvinvoinnin kannalta mahdollista ja lapsen paras menee niiden edelle. Samoin oma hyvinvointini.



En oikein usko siihen, että kukaan nykypäivänä menisi synnyttämään miettimättä etukäteen eri vaihtoehtoja tai ottamatta niistä selvää. Vaikkei toiveitaan paperille kirjaisikin, niin suurin osa synnyttäjistä taitaa kuitenkin olla sen verran aiheesta kiinnostuneita, että eri vaihtoehdoista on ainakin lukenut ja ehkä mielessään miettinyt " tuota voisin kokeilla" tai " tätä en ainakaan halua" . Eihän synnytyssuunnitelmakaan teko vaadi tarkkaa kaavaa ja itse ainakin moneen Haikaranpesässä kysyttyyn kohtaan vastasin tyyliin " luulisin että näin, mutta saatan haluta noinkin, katsotan tilanteen mukaan" eli samalla tavalla se on erivaihtoehtojen kanssa tasapainoilua sitten synnytystilanteessa.



Ja vielä pettymyksen tunteesta, itse olin esikoisen synnyttyä paljon pettyneempi synnytyksen kulkuun (ei-synnytyssuunnitelmaa) kuin toisen lapsen synnytyksen (" synnytyssuunnitelma" , mutta se ei oikein toteutunut). Toki tähän vaikuttaa monin muukin asia, mutta ainakin toista odottaessani olin paljon kiinnostuneempi ja otin enemmän tietoa eri vaihtoehdoista, kerran synnytyksen kokeneena osasin jo kuvitella millaista kipu kulloinkin on ja millaista lievitystä siihen haluan ja ylipäätään uskalsin kyseenalaistaa asioita enemmän enkä vain mennyt kätilön ohjeiden mukaan..



Mayella rv 36

Miten suunnitella jotain, mistä ei tiedä mitään???

Kipua ei voi etukäteen kuvitella jne.



Eikö kätilön (ja muun henkilökunnan) ammattitaitoon juuri kuulu vaihtoehtojen kertominen ja oikeaan suuntaan ohjaaminen?



Minä ainakin luotan henkilökunnan ammattitaitoon mutta myös itseeni. Uskon osaavani kertoa sen hetkisistä toiveistani ja jos en osaa, haluan uskoa, että minua ja vauvaa hoitavat ihmiset tietävät mitä tekevät.

Jokainen synnytykseni on ollut erilainen, johtuen eri kätilöistä ja jokainen on silti ollut " hyvä synnytys" .



Tottakai jokaisella on oikeus tuntea erilaisia tunteita, myös pettymystä, mutta siihen ei pidä jäädä kiinni.



Keskustelua saa käydä ja on hyvä, että on joku keino purkaa pahaa oloaan tai muuten vaan kirjoittaa asioita " ulos" .



Hyvää syksyä kaikille!

Olen samaa mieltä, kuin muutamat muut kirjoittajat. Synnytykseen saa valmistautua ja sitä saa suunnitella! Itse halusin saada jo etukäteen " työkaluja" kivun vastaanottamiseen ja koko synnytystilanteeseen, etten menisi lukkoon kesken kaiken. Tämän takia kävin mammajoogassa ja otin selvää synnytyslaulusta. Kun ensimmäinen supistus iski, en jäänyt kivun alle, vaan pystyin hallitsemaan kipua näillä työkaluillani (tietyt asennot, liikkeet. laulu yms.) Tämän lisäksi kuuntelin kehoani ja käytin kivunlievitystä tarpeen mukaan (suihku, ilokaasu, epiduraali). Kun epiduraalikaan ei vienyt kaikkea kipua pois, kuten jotkut ovat kehuneet, niin lääkityksenkin kanssa minulle oli apua omista työkaluistani. Esim. avautumisvaiheen lopussa seisoin puudutettuna kaikki tippaletkut käsissäni, heiluin, huojuin, lauloin yms.



Minulle ei olisi sopinut, jos kesken kaikkia kipuja kätilö olisi tullut näyttämään mahdollisia rentoutumisasentoja. En usko, että olisin pystynyt omaksumaan asian nopeasti supistusten välillä. Todennäköisesti olisin kyhjöttänyt paljon enemmän sängyssä ja päätynyt ehkä myös hitaampaan synnytykseen.



Eli kaikki suunnittelu ei ole pahasta, siskot!

Olen sen tyyppinen ihminen, että ensimmäistä odottaessani halusin käsiini kaiken mahdollisen tiedon synnytyksestä, mitä vain sain. Ei olisi tullut pieneen mieleenikään jättäytyä kokonaan sen varaan, että synnytykseeni sattuu juuri se ihana ammattilainen, joka osaa, jaksaa, ehtii ja viitsii kertoa minulle kaiken tarpeellisen. Niitä ammattilaisiakin kun on moneen lähtöön, samoin tiedämme hyvin hoitohenkilökunnan tiukan ja kiireisen työtilanteen - utopiaa olettaa, että synnytyssalissa ehdittäisiin käydä läpi kivunlievitykset, ponnistusasennot ja muut, ja että siinä tilassa pystyisi itse välttämättä vastaanottamaan mitään tietoa.



Jostakin on näihin keskusteluihin pesiytynyt sana " käsikirjoitus" . Ihmettelen, kuka sellaisia mahtaa laatia? Minulle ainakin suunnittelu tarkoittaa sitä, että otan asioista selvää, pohdin mitä itse toivon ja en toivo, kirjaan mietteitäni ylös. Ei tyyliin " tullessani sairaalaan haluan ensin suihkuun, kohdunsuun ollessa 5 cm auki aloitan ilokaasun, sen jälkeen siirryn keinutuoliin kuuntelemaan Sibeliusta..." vaan tyyliin " jos vauvalla ei ole hätää, toivon voivani liikkua avautumisvaiheen ajan ja ponnistaa pystyasennossa" . Ja totta kai suunnitelman LÄHTÖKOHTANA on nimenomaan ajatus, että jos vauvalla ei ole hätää. Jos sillä on, sitten unohdetaan kaikki toiveet ja mennään tilanteen ehdoilla. Itse en ole myöskään kokenut mielekkääksi perustaa toiveitani johonkin tiettyyn oppiin, ohjelmaan tai teokseen. Esim. Balaskasin kirjan olen lukenut, mutta luulen, että jonkun hengitysharjoitus/rentoutumis/tms. ohjelman opetteleminen toisi itselleni juuri sellaisia suorituspaineita, että se saattaisi johtaa vain ikäviin pettymyksiin.



Ensimmäinen synnytykseni oli tältä pohjalta oikein positiivinen ja siedettävä kokemus. Olen nyt toisella kertaa yrittänyt valmistautua myös siihen, että kivut voivat olla kovemmat kuin ensimmäisen kanssa ja että ehkäpä epiduraali ja sukka-asento tuntuvatkin oikeilta vaihtoehdoilta h-hetkellä, vaikkeivat ne toivelistaani kuulukaan.



Ehkä tämä on jonkun mielestä liian tuulesta temmattu vertaus. Mutta en minä heittäydy vaikkapa raskausdiabetekseni tai hammaskariekseni kanssakaan passiiviseksi potilaaksi, joka olettaa että joku kädestä pitäen näyttää miten pitää elää ja kertoo kaiken mahdollisen kaikesta mahdollisesta. Etsin itse tietoa ja mietiskelen, miten voin itse vaikuttaa asioihin. Suhtaudun siis synnytykseen kuten omaan kehooni ja terveyteeni ylipäänsä. Totta kai siihen liittyy kauhean paljon tekijöitä, joita ei voi ennustaa ja joihin ei voi itse vaikuttaa, se täytyy koko ajan muistaa. Mutta suurin osa synnytyksistä menee hyvin, ja sillä tavalla, että omasta valmistautumisesta ja toiveiden miettimisestä voi olla paljonkin hyötyä. Onneksi nykyään synnäreillä suhtaudutaan yhä positiivisemmin synnyttäjän aktiivisuuteen, jossakin jopa laaditaan rutiinisti kirjallinen lista omista toiveista.

Ja sitten todettakoon tuohon, kun joku kirjoitti, ettei sitä synnytyskipua voi etukäteen kuvitella. No, toki kivut tuntuvat ihmisillä erilaisilta mutta kivun kokemiseenkin vaikuttaa myös se, miten siihen suhtautuu. Uskon, että omalla kohdallani hyvin valmistautuminen etukäteen auttoi hyvin sen kivun kokemista. Ja voin myös omalta kohdaltani todeta sen, että kyllä se oli ihan sellaista mitä olin kuvitellutkin. Varmaan tässä kuvittelussakin meillä ihmisillä on eroja, eli vaikka joku toinen ei ole osannut kuvitella sitä kipua niin joku toinen on voinutkin osata. Kuten täälläkin olen jossain todennut, niin minusta on harmi kun tulevia synnyttäjiä pelotellaan kamalasti sillä kivulla vaikkei sen tartte niin kauheaa olla, jos on ihan peloissaan niin varmasti sattuukin kahta kauheammin.



Ja sen olen oppinut, että siihen henkilökuntaankaan ei kannata aina luottaa. Entäpä jos minulla olisi ollut kätilö, joka olisi tehnyt automaattisesti epparin? Sille kun ei ollut tarvetta (neljä tikkiä sain) eikä sitä tehtykään ja kätilöni kysyikin minulta asiasta. Eli siinä yksi esimerkki mikä oli hyvä olla tiedossa jo etukäteen, ettei joutunut minkään leikkausrutiinin kohteeksi. Joillakin hoitohenkilökunnan henkilöllä kun voi olla rutiini ote jokaiseen asiakkaaseen/potilaaseen niin omalla synnytys" suunnitelmallanikin" varmistin sen, etten sellaisen kohteeksi joudu.

että minulla taitaa olla liian ruusuiset kuvitelmat eri sairaaloiden henkilökunnan ammattitaidosta.



Onnekseni olen päässyt valitsemaan sairaalan (Tammisaari), jossa synnyttävä on todellakin asiakas eikä potilas ja jokainen kohdalleni osunut kätilö on osannut ammattinsa.



Tämän jälkeen ehkä osaan jo sulkea suuni ;-)

Mrs-Mrs:

että minulla taitaa olla liian ruusuiset kuvitelmat eri sairaaloiden henkilökunnan ammattitaidosta.

Onnekseni olen päässyt valitsemaan sairaalan (Tammisaari), jossa synnyttävä on todellakin asiakas eikä potilas ja jokainen kohdalleni osunut kätilö on osannut ammattinsa.

Tämän jälkeen ehkä osaan jo sulkea suuni ;-)

Kyllä mullakin siellä Kotkan osastolla kävi mielessä, että olis pitänyt yrittää päästä sinne Tammisaareen pitkästä matkasta huolimatta! Sinnehän kuulemma voi päästä kauempaakin.. ehkä ensi kerralla? :)

Olin silloin epiduraalista enemmän kuin kiitollinen.



Toinenkaan ei ollut erityiseen helppo - mutta se meni luomusti vesialtaassa, ponnistus jakkaralla.



Molemmat kuitenkin olleet tavallaan hyviä kokemuksia. Mahdollinen toinen synnytyksesi voikin olla helpompia ja sujua luomusti.