Teinipoika lipsuu synkälle puolelle.

Viiltely kertoo ahdistuksen tunteista, teini ei itsekään tiedä mikä sen tunteen nimi on tai miksi on pakko satuttaa itseään, jotta olo helpottuu.

Kaikkein pahinta on nyt olla hänelle vihainen tai luovuttaa ja nostaa kädet pystyyn. Rakasta se ipana littanaksi ja koita puhua. Anna hänelle sanoja suuhun. Kontakti nuorisopsykiatriselle puolelle auttaa, mutta tärkeintä on ettet pese käsiäsi vanhemmuudesta itse. Helli sitä lasta, hoivaa, pidä mukana perheen tapahtumissa ja lomilla. Älä ahdistele liikaa, anna tilaa kavereille, mutta älä päästä myöskään vielä lipeämään käsistäsi. Älä myöskään syyllistä muita oheiskasvattajia (kummit jne.), nyt on kyse äidin ja isän tehtävästä olla läsnä.

Ent. viiltelijäteini

Kiitos, en syyllistäkään muita, mutta loukkaa vain kun kummi on laittanut perheeseemme välit poikki kun yhdellä (kummilapsellaan) on vaikeaa. Tosi fiksuja kirjoitit, olen kyllä noin toiminutkin. Välillä mietin onko väärin raahata vastentahtoinen poika sukujuhliin, mutta ilmeisesti ei ole :) Kuitenkin paikan päällä osaa käyttäytyä fiksusti, ja jaksaa välillä olla sosiaalinenkin huoneeseensa sulkeutumisen vastapainoksi. Rakkautta ei meillä puutu, eikä rajoja. Ymmärrystä ja kärsivällisyyttä kyllä saisi olla enemmän, niissä yritän petrata.

ap

[quote author="Vierailija" time="18.08.2014 klo 13:55"]Mikä sitä viiltelyä sitten aiheutti? yksinäisyys?

Juttelitko asiasta vanhemmillesi? Vai oliko ne vaan niiiiiiin ärsyttäviä ja tyhmiä, ettei niille voinut mitään puhua? Mutta onneksi olet nyt päässyt yli viiltelystä ja masistelusta. Aikuiseksi kasvaminen ei todellakaan ole aina helppoa. Tsemppiä sinulle.

[quote author="Vierailija" time="18.08.2014 klo 13:50"]

Mun porukat koitti eristää mut mun uudesta kaveriporukasta, johon tutustuin netin kautta silloin kun viiltelin. Se oli iso virhe. Porukat kait kuvitteli et just tää porukka lietso mun viiltelyä ja masennusta, vaikka ne just autto mut pääsee niistä pois. Aloin kapinoimaan ja porukat sit luovuttivatkin jossain kohtaan. Mulle metallimusiikki ja tää uus kaveriporukka just autto pääsee viiltelystä ulos, nyt olenkin seurustellut jo 2v mun kaheriporukassa olevan pojan kanssa :)

t. teini

[/quote]

[/quote]

Mun vanhemmat ei koskaan oo ollu "ärsyttäviä tai tyhmiä", en vaan pystynyt porukoille puhumaan viiltelystä ja masennuksesta, kun tuntu et vaan satutin heitä sillä. Ihankuin en ois viiltänyt omaan ihooni, vaan äitini. Koin syvää syyllisyyttä asiasta, ja se ei ainakaan helpottanut asiaa.

Mun masennus lähti siitä, kun mun paras, ja siihen asti myös ainoa, kaveri kuoli tapaturmaisesti vaan pari vuotta sitten. Jäin yksin. Sillon en vielä viillellyt. Viiltely tuli mukaan vasta koulukiusaamisen alettua, ja kerkesin viilellä jotain vuoden ennenkuin porukat huomas jäljet. Samoihin aikoihin olin just tutustumassa tähän mun porukkaan.

Mun viiltely meni hetkeks pahemmaks sen jälkeen, mitä tutustuin mun tähän nettiporukkaan, kun samaan aikaan mut raiskattiin. Ja päällä oli vielä koulukiusaamistakin. Raiskauksesta en ole vieläkään pystynyt kertomaan mun porukoille, se vaan on sellainen asia, mitä en ikinä tuu kertomaan heille. Koska tää tekijä oli mun äidin hyvän kaverin poika. Ku porukat ei tienny tästä tapahtuneesta, nii tottakai ne oletti, että mun nää nettikaverit lietso mun viiltelyä. Käsittelin tapahtunutta näiden mun kavereiden kanssa ja ne autto mut yli siitä, samaan aikaan vaihdoin koulua ja pääsin alottaa kaiken vähän niiku alusta, se autto kans. Pystyin lopettaa viiltelyn. Ja masennuskin sit hellitti jossain vaiheessa. Nyt kaikki alkaa olla taas parhain päin, ja pystyn jälleen hengittää :)

Tästä tuli pieni romaani, sori ap.

t. teini