Tuntuu pahalta kun minulla ei ole perhettä

Muut puhuvat perheestään, kuinka menevät viikonloppuna käymään ja suunnittelevat isänpäivälle jotain erityistä. Päivittävät facebookkiin että oma äiti on paras ja perhe parhautta. Yhteiskuvia sisaruksista.

Minulla on vain tyhjä aukko tässä kohtaa. Isäni jätti minut ja äitini kun olin alakouluikäinen ja äitini löysi uuden miehen ja meidän välimme muuttuivat vielä enemmän. Hän ei ollut kiinnostunut tekemisistäni. Hän heitti minut pihalle kun täytin 18. Teki selväksi että teen huonoa koko perheelle eikä minulla ole asiaa heidän kotiinsa enää koskaan.

Nyt olen 25v ja minulla on ihana avomies, jonka kanssa olen menossa naimisiin ja 2kk ikäinen poika. Mutta jossain minulla on myös äiti, isä ja ainakin kolme pikkusisarusta. Tuntuu pahalta että en tiedä missä he asuvat, mitä heille kuuluu tai muutakaan. En uskalla ottaa yhteyttä sillä luulen ja pelkään että vastaanotto on negatiivinen. En ikinä voinut ymmärtää miten joku voi tehdä näin omalle lapselleen. Olen yrittänyt miettiä syitä tuohon totaaliseen hylkäykseen. Olin ihan kunnollinen, en liikkunut väärissä piireissä enkä ajautunut hankaluuksiin. Tottakai, olin teini-ikäinen, mutta enmielestäni niin paha että minut olisi pitänyt kokonaan eristää perheestäni. Kun nyt muetin, se eristäminen oikeestaan tapahtui jo ennen kuin täytin 18v. Minun huoneestani tehtiin työ-/tietokonehuone, minä nukuin patjalla olohuoneen lattialla vailla mitään omaa rauhaa, minun vaatteitani ei pesty, minun kuulumisiani ei kysytty eikä otettu perheen reissuille mukaan, synttäreitäni ei muistettu, ruoka-allergioitani ei huomioitu, itseasiassa tuntui että sitä tomaattia ja omenaa tungettiin joka paikkaan.