Kuinka vahvasti 'minulla on niin ikävä' saa määrätä yli 12-vuotiaan lapsen tapaamiset?

Vanhempi on jatkuvasti yhteydessä 12 vuotta täyttäneeseen lapseen tekstarein, puheluin ja sosiaalisessa mediassa valittaen kuinka hänellä on hirveä ikävä. Lapsi on yrittänyt varovasti kertoa hänelle, että hänellä ei ole ja vielä vähemmän silloin, kun aikuinen ihminen ei oikein osaa muuta tehdä kuin valittaa. Lapsi kokee todella raskaana, rasittavana ja omituisenakin sen, ettei vanhempi löydä elämälleen muuta merkitystä kuin ikävöimisen. Vanhempi haluaa muuttaa tapaamisjärjestelyjä omaan ikäväänsä vedoten ja koska hänellä ei tosiaan ole muuta sisältöä elämässä (pitkäaikaistyötön ja syrjäytynyt) niin hän aikoo viedä tapaamisasiat oikeuteen ilmaisen oikeusavun turvin.

Ikävän performanssi menee läpi myös sosiaaliviranomaisissa ja onhan se mahdollista, että oikeudessakin. Sosiaalityöntekijät ovat yrittäneet saada lapsen ymmärtämään, että vanhemmalla on tosi kova ikävä, niin lapsen pitäisi osata ottaa se huomioon ja haluta olla tämän vanhemman kanssa.

Mitä ajatuksia tämä herättää?